Arjen herkutteluhetkiä

Ihan ensimmäiseksi pitää sanoa, että en edes yritä kilpailla Halvalla hyvää? -blogin kanssa, vaikka tämä postaus Lidlin tuotteisiin keskittyykin. Enkä kyllä samanlaiseen verbaliikkaan varmasti yltäisikään :)

Arjenkaan ei tarvitse olla tylsää, joskus voi herkutella tavallista enemmän ihan kotioloissakin. Alkuviikosta kävin tuossa kyseisessä Saksan lahjassa Suomelle, ja huomasin että näin joulun lähestyessä puljun valikoimaan on jälleen lisätty huomattavasti Hans Välimäenkin mainostaman Deluxe -tuoteperheen tuotteita.

Kylmähylly oli täynnä toinen toistaan herkullisempaa laatutuotetta, oli härkäcarpacciota, italialaista salamia, ilmakuivattua kinkkua, antipastoja, laadukkaita juustoja eri maista, herkuttelujogurtteja, vanukkaita ja paahtovanukkaita, tiramisua, jäätelöitä. Ja tässä vain jäävuoren huippu, kannattaa käydä tutustumassa oman kaupan valikoimaan. Itse valitsin kreikkalaisen antipastolautasen ja tiramisuvuoan, vaikka paljon muutakin olisi tehnyt mieli, mutta johonkin piti raja vetää herkuttelunkin suhteen :) Sen verran helpolla menin arkena, että tarjoilu hoitui suoraan pakkauksesta, viikonloppuna olisin ehkä viitsinyt laittaa ne tarjolle lautaselle.





Napostelulautasessa oli viininlehtikääryleitä, tuorejuustolla täytettyjä vihreitä oliiveja, tulisia kirsikkapaprikoita, makeita paprikoita, herkkusieniä, tavallisia kalamata-oliiveja, fetaa ja paprikaa. Vilnassa ihastuin tälläisiin samanlaisiin naposteltaviin kun siellä tuli hotellille ostettua yhtenä iltana hieman samanlaisia antipastoja, tosin niitä sai kaupasta ihan erikseen. Vilnassa on kai vain yksi Lidl, itse kävin baltian omassa Maximassa.

Täällä tuo antipastolajitelma maksoi 8 euroa, tiramisuvuoka 4 euroa ja viini kympin. Kahdenkympin sijoituksella sai siis mitä oivallisimman iltapalan, eikä tässä tällä kertaa edullisuus ollutkaan itseistarkoitus. Näiden kanssa nautittavaksi ostin jälleen Alkosta hiljattain löytämäni uuden lempivalkkarin, italialaisen Rapujèn.

Olen miettinyt, että onkohan näille tuotteille tarpeeksi kysyntää, sillä ne ovat kuitenkin normaalihintoja kalliimpia. Mikään muu ruokakauppa ei kaupan omana tuotteenaan kuitenkaan myy mitään edes lähellekään yhtä laadukasta tai edullista vastaavaa herkkutuotetta kuin saksalainen. Mielestäni Deluxe -tuotteet ovat vähintään yhtä hyviä kuin vaikkapa Stockmannin Herkun irtotiskeissä myytävät, nyt vain valmiiksi pakattuna.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

On taas aika ajoittaisen National Geographicin Found -katsauksen :)

Viimeisimmän postauksen jälkeen erityisesti seuraavat kuvat ovat viehättäneet mua. Näissä on upea tunnelma, mukana on yksi kuva Suomestakin, Österskäristä Turun saaristosta. Arvaatko mikä?

Onko Villa Nahin jälkeistä elämää?

Niinpä. Kaikkihan tätä ovat jo hehkuttaneet, mutta mä en oikein ole ehtinyt päästä sisälle. Siitä yksinkertaisesta syystä tietysti, että Sin Cos Tanin kakkoslevyä ei ole Spotifystä löytynyt. Eikä löydy edelleenkään, kokonaan.

Mulle kuitenkin Spotify on tärkeä kanava tutustua mahdollisimman moneen uuteen levyyn ja mielellään myös uusiin artisteihin. Ja vaikka myönnänkin tehneeni aikanaan tietoisen valinnan vähentää levyjen ostamista kun siirryin Spotifyn Premium -käyttäjäksi, ostelen kuitenkin satunnaisesti eri toten vinyylijulkaisuja. Kunhan ensin olen kuunnellut levyä ja havainnut sen ostamisen arvoiseksi.

Uuden levyn kanssa bändi otti toisenlaisen lähestymislinjan musiikin nettijakelua kohtaan ja boikotoi Spotifyä tuoreeltaan. Levyn arvioinnissa on kestänyt senkin vuoksi näin pitkään, mutta lopulta hekin myöntyivät ja laittoivat tarjolle seitsemän kappaleen samplerin kaikkiaan yhdentoista raidan albumilta. Ihan kiva ideahan sekin on, jotta saa edes vähän laajempaa tuntumaa albumiin. Ymmärrän myös bändin periaatteet, koska artistien mitättömistä Spotify-tuloista on puhuttu paljon sosiaalisessa mediassa. Sikäli on tärkeää myös välillä ostaa levyjä. Toisaalta saman vaivan ajaisi biisien lataaminen ennemmin YouTubeen, jolloin ne tavoittaisivat vieläkin laajemman yleisön.



Mutta hyvältähän nuo biisit kuulostavat, itse asiassa ihan helvetin hyvältä. Mielestäni huomattavasti kypsemmältä kuin debyytillä. Erittäin kaunista ja heleää, hitto vie. Ja vaikka en ensimmäistä bändin omalla nimellä kulkevaa albumia omista, niin 'Afterlifen' pistän kyllä vakavasti harkintaan. Omistanhan loistavan Villa Nahin 'Origin' -vinyylinkin, jota muutama vuosi sitten odotin kuin kuuta nousevaa. Jos olen sitä odottanut niin paljon, pitäisi minun olla tästäkin vähintäänkin täysin liekeissä. Kuitenkin johtuen tästä pitkittyneestä pihtailusta, fiilikseni eivät aivan vielä ole kohonneet sille tasolle, mitä levyn ostamiseen vaaditaan.

Olen nähnyt molemmat kokoonpanot livenä pariin kertaan ja vakuuttunut. Kirjoitinkin jälkimmäisestä ensimmäisiä kertoja täällä ja täällä. Vaadittiin kuitenkin vielä toinen levyllinen tätä matskua, että pystyin vilpittömästi nostamaan bändin sille tasolle, minkä se ansaitsee. Mielestäni näiden biisien osalta Hulkkosen ja Paalosmaan voi lukea esimerkiksi sellaisten suuruuksien, kuin Neil Tennantin, Chris Lowen ja Karl Bartoksen joukkoon.

Siitäkin huolimatta, että tuolla samplerilla olisi kaikki levyn seitsemän parasta kappaletta, ja loput neljä olisivat täytettä, kokoelma onnistui kuitenkin siinä, mikä sen tarkoituskin oli - herättämään mielenkiinnon. Sehän vain vahvistaa Spotifyn merkitystä musiikinjakelukanavana. Ehkäpä tämä levy löytää tiensä mun hyllyyni jo jouluksi. Ikävä kyllä Spotifyttömät joutuvat tyytymään täysin vain tähän yhteen levyltä lohkaistuun musiikkivideoon, joka ei edes pääse noista Spotifyn biiseistä kolmen parhaan biisin joukkoon.

Burgerisunnuntai

Kyllähän mun tulee muutenkin syötyä burgereita monta kertaa kuukaudessa, joko kotona tai ulkona. Mutta viime aikoina erityisesti sunnuntaista on tullut burgeripäivä, viimeisen kahden viikon aikana ainakin. Molempina kahtena sunnuntaina peräkkäin on tullut tehtyä ruuaksi erilaisia hampurilaisia, vieläpä ihan kasvissellaisia.

Eilen vuorossa oli pitkäaikainen kasvispihvisuosikkini, Apetitin porkkanapihvi. Näitä tulee muutenkin syötyä ruokana, mutta yleisimmin käytän niitä juurikin hampurilaisiin. Porkkanapihvin maku on mielestäni paras kaikista maistamistani kaupassa myytävistä kasvispihveistä. Apetitin punajuuripihvit tulevat hyvänä kakkosena, mutta eivät oikein sovellu hampurilaiskäyttöön. Kuitenkaan saman valmistajan kasvis- tai juurespihvit eivät oikein ole omassa keittiössäni löytäneet paikkaansa. Hernepihvit odottavat vielä kokeiluun pääsyä.

Aina näissä tulee kuitenkin hiukan varioitua, ja kuten viime viikollakin Koskenlaskija korvasi tavanomaiset juustot, eiliseen burgeriin kokeilin sen korvikkeena mozzarellatikkuja. Makuyhdistelmä toimi yllättävän hyvin porkkanapihvin kanssa. Lisäksi karamellisoin mukaan hiukan sipulia.



Viikko sitten kokeilin toistamiseen Hälsans Kökin soijaburgerpihviä. Eihän tuo yhtä laadukkaalta maistu, kuin vaikkapa itse jauhelihasta tehty purilaispihvi, kuten sitä edellisellä kerralla, mutta tavallisen einesjauhelihapihvin ja tämän soijapihvin välillä eroa ei kyllä huomaaa. Lisäksi laitoin juustoksi Koskenlaskijaa, ja paistoin väliin jälleen muutaman sipulirenkaan. Tuore tomaatti myös raikastaa muuten raskasta ruokaa.

Kastikkeina molemmissa on ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan perusmajoneesi, ketsuppi, sinappi ja tietysti sriracha, joka kuuluu keittiöni perusvalikoimaan. Viime kesänä Chilifesteiltä ostamani Poppamiehen Savuinen viskikastike, sekä aiemmin ostamani Jalosavu ovat molemmat päässeet loppumaan. Jotain oleellista jäi siis puuttumaan, savuaromi kun sopii nimittäin kasvishampurilaisiin aivan käsittämättömän hyvin!

Siivellä

Olen siivillä käymisestä puhunut hirveän monta kertaa aiemminkin, ja joskus saman linkinkin pastennut tänne. Mutta ihan yhtä kattavalla tavalla en koko siipiaihetta kuitenkaan ole käsitellyt.

Tamperetta siis kutsutaan Suomen siipipääkaupungiksi, ja syykin on selvä. Täällä syödään lähes puolet koko maan kanansiivistä. En ole aivan varma, että mistä tälläinen suosio on saanut alkunsa, en ole selvittänyt asiaa niin pitkälle taaksepäin. Voisiko kuitenkin olla mahdollista, että siivet todella ovat rantautuneet Suomessa ensimmäistä kertaa tänne seudulle Lempäälään, kuten Siipiweikkojen perustajat kertoilevat. Se tietenkin olisikin jo aivan ymmärrettävä syy niiden jatkuvaan suosioon täällä.

Alkuperäinen Hesarin artikkeli, johon Aamulehti viittaa, ei ole enää luettavissa, joten lainaan siitä pätkän tänne.

Tamperelainen ei elä vain mustastamakkarasta. Cayennekastikkeessa uiskentelevilla, tulisilla ja rasvassa keitetyillä kanansiivillä on kaupungissa käsittämätön menekki. Tampereella ja lähikunnissa syödään lähes puolet koko maan kanansiivistä, vaikka seudulla asuu vain kymmenesosa Suomen asukkaista.

Hot wings -maakuntaherkkua – joka muuten on eri asia kuin leivitetyt siivet eli chicken wings – saa keskustan joka korttelista: kebab-pizzerioista, grilli-kioskeista, pihviravintoloista, markettien palvelutiskeiltä – ja tietenkin kanansiipiin erikoistuneista ravintoloista.

Ravintoloihin ei välttämättä voi vain kävellä sisään, sillä kadulla saattaa kiemurrella kunnon jono – myös arki-iltaisin. Viikonloppuisin ravintolat ovat lähes poikkeuksetta täynnä koko aukioloajan.

Itse en ihan tarkalleen muista, milloin olen ensimmäiset siipeni syönyt, mutta 90-luvun loppua se kuitenkin varmasti on ollut. Vaikka Siipiweikot on ollut olemassa pidempään, oli Hook itselleni se ensimmäinen kosketus tähän jumalaiseen pikaruokaan. Hook on perustettu kuitenkin 1997, joten laittaisin ensimmäisen kertani sen ja vuosituhannen vaihteen väliin. Maistettuani silloin rapean kanan ja Texas Peten mahtavaa komboa, ei paluuta enää ole ollut. Taivas aukesi, ja vuosien varrella himo on vain kasvanut. Nykyään siivillä tulee käytyä keskimäärin 1-2 kuukauden välein, joskus useamminkin.





Aika moni tamperelainen harrastaa tätä minuakin useammin, ja siipiä tosiaan saa nykyään melkein joka ravintolasta. Silti tälläkin kokemuksella voin rehellisesti sanoa, että niiden välillä eroja on hurjasti, ja siksi harvoin edes näitä missään muualla syön kuin joko Hookissa, Siipiweikoissa tai Sticky Wingersissä. Liian monta kertaa on tullut siipien suhteen petyttyä. Ja kun näistäkin kolmesta parhaasta yksi on kuitenkin ylivoimainen, kertoo se jotakin siitä, että turha liikaa on lähteäkään sooloilemaan.

Siipien kanssa ehdottomasti parhaalta maistuu olut. Jos et ole tuon kultaisen ohranesteen ystävä, et varmasti pääse aivan sille levelille tämän ruuan kanssa, mitä se parhaimmillaan voisi olla. Vesi on ehdoton no-no, cola ehkä juuri ja juuri menee, mutta ei se silti ole lainkaan sama asia kuin olut. Ja kunnon siipiravintoloissa olut tarjoillaan pakastimessa jäähdytetyistä huurteisista tuopeista. Parempaa ei voi olla!

Vaikka olut sopiikin siipien kanssa täydellisesti ja sammuttaa janon, en silti edelleenkään ole mikään suuri tulisen ruuan ystävä, ja paikasta riippumatta valitsenkin lähes aina kastikkeeni medium-tulisuudella. Etenkin juuri Hookissa se toimii näin kaikkein parhaiten. Sieltä saa myös ylivoimaisesti parhaat sormiruuat, ristikkoperunat ja sipulirenkaat mitä olen ikinä missään syönyt. Myös paikan valkosipulimajoneesi hakee vertaistaan, itse asiassa vaihdan nykyisin sinihomejuustodipin melko usein valkosipuliseen, kuten eilenkin tein.

Siipihimo oli nimittäin ehtinyt taas hiipiä salakavalasti takaraivoon, ja kävi ylivoimaiseksi iltapäivällä. Töissäkin olin jo ehtinyt harkita syömään lähtemistä, mutta koska moni siipiravintola Hook mukaan lukien myy näitä myös take-awaynä, päätinkin hakea annoksen kotiin. Tällä kertaa pelkät siivet tuplarehuilla riittivät.

Sen pystyn sanomaan, että jos tämä paikallinen superherkku kiinnostaa, kannattaa suunnata johonkin näistä kolmesta mainitsemastani paikasta. Tietysti jos varman päälle haluaa pelata, menee Hookiin.

Musiikkia kaupungeista

Yritin etsiä täältä blogistani jonkin verran enemmän juttua Capital Cities -nimisestä kalifornialaisorkesterista, tuloksetta. Kuvittelin kirjoittaneeni tästä bändistä jossain vaiheessa, mutta löysin vain postaukseni viime vuoden kesältä, josta löytyy ainoastaan tuo 'Kangaroo Court'.

Olin tuolloin löytänyt vasta bändin, eikä heiltä siinä vaiheessa oltu juuri muuta julkaistukaan. Debyyttilevy 'In a Tidal Wave of Mystery' ilmestyi tänä kesänä, ja Spotifystä löysin sen aiemmin syksyllä. Koska tässä ei kovin uudesta julkaisusta ole kyse, kuvittelinkin kirjoittaneeni aiheesta jo aiemmin.

Ei tämä ihan vuoden kärkisijoja kolkuttele, mutta on silti paremmalla puolella. Potentiaalia bändillä on vaikka mihin, ja tälläistä indiepoppista kuuntelee mielellään. Tokihan molemmat musiikkivideoina julkaistut raidat ovat erittäin toimivia, mutta levyltä löytyy monta muutakin loistavaa kappaletta.







Toinen teemaan sekä nimensä, että tyylinsä vuoksi sopiva bändi on Panama, jonka taas löysin vajaa vuosi sitten. Siitä en myöskään ole enempää kirjoitellut, mutta 'It's Not Over' biisin postasin tammikuussa.

Molemmat bändit tekevät elektronispainotteista indiepoppia ja sopivat siten mainiosti myös tanssilattioille. Panama tulee nimensä vastaisesti indien luottomaasta Australiasta. Kehuin viime vuonna vuolaasti useita aussi-indiebändejä, kun vaikutti, että lähes kaikki uudet hyvät musiikkilöytöni olivat peräisin sieltä. Sikäli ei siis yllätä, että myös tämä bändi iskee, jokin siinä vain on.

Albumia ei vielä ole tullut, mutta sitä odotellessa voi herkutella 'Always EP':llä ja 'It's Not Over EP':llä.

Täydelliset pikkujoulut

Vaikka Café Europa säästää joka vuosi hiukan enemmän pikkujouluissaan, on sille silti helppo antaa vuoden parhaan kantistapahtuman titteli. Taas sai eilen herkutella mitä upeimmilla naposteltavilla.

Jokaisessa pöydässä odotti paikan pikkujouluille tyypilliseen tapaan runsas juustolautanen, joka tällä kertaa sisälsi brietä, sinihomejuustoa ja jotakin kolmatta kovaa juustoa, jonka mausta en ollut varma. Lisäksi oli myös tuorejuustoa, erilaisia voileipäkeksejä, piparia, aprikoosihilloa, rypäleitä, oliiveja ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Siitä lähdettiin. Noutopöydässä oli savulohen makuisia minimuffinseja sekä cheddar-chorizo, että balsamicolla maustettuja vuohenjuusto-rucolaleivonnaisia. Jälkiruokapöydässä oli sitruunamoussea marengilla ja eittämättä yhtä parhaista koskaan syömistäni suklaakakuista.

Kuitenkin taas juustoja syödessä tuli ikävä Europan entistä ruokalistaa. Edellisessä uudistuksessa sieltä otettiin kokonaan mun suosikkini, Antipasto-lautanen pois. Tosin siinä oli paljon itselle tarpeetontakin, kuten ilmakuivattua kinkkua ja salamia, mutta nimenomaan juustojen takia annos hipoi täydellisyyttä. Nykyään listalla ei ole mitään juustolautasta. Tälläinen alkupala-annos, joka pikkujoulupöydässäkin oli, voisi hyvin täyttää tätä napostelutyhjyyttä. Ostaisin tuollaisen kyllä useamminkin.









Jos kaksi vuotta sitten mentiin open bar -meiningillä, ja viime vuonna oli neljä drinkkilippua, oli niitä karsittu tänä vuonna kolmeen. Tarjolla oli kuitenkin todella hyvä Bacardi Razz-vadelmaglögi, yksi mieto hanajuoma sekä Alkuviina ja Red Bull. Mutta kun tarjolla oli tälläiset appeet, ei yksinkertaisesti vain pysty löytämään illasta mitään kritisoitavaa. Ruoka oli tähän astisista pikkujouluista ehkä jopa parasta.

Syötiin hyvin, pelattiin Scrabblea, kuunneltiin Two Musketeersin covereita ja nautittiin juomatarjoilusta. Tupa oli täynnä, kuten odottaa saattoi, mutta onneksi ehdittiin ajoissa paikalle. Bändin biisivalinnat (mm. Eppu Normaalia ja Popedaa Europassa) hieman arveluttivat, mutta annettakoon sekin anteeksi :) Ei tainneet pojat tosin ihan tietää, minne heidät oltiin buukattu soittamaan. Jossain firman pikkujouluissa tuokin setti tosin varmaan olisi saanut villin kannatuksen. Ensi vuotta jo odotellessa!

Ja eiköhän Jack The Roosterkin piakkoin omansa järjestä, näistä bileistä onkin hyvä ottaa mallia. Tulevana lauantaina kuitenkin on ensin Klubilla Hang The DJ!, ja ainakin tapahtuman Facebook-eventin perusteella selektio tulee olemaan aivan tolkuttoman kova. Noita bileitä en hevillä halua missata!

Paska

Paska on räävitön, poliittisesti epäkorrekti parodia korruptoituneesta skottipoliisista Bruce Robinsonista, jonka kyky keksiä hyväksikäytön muotoja koettelee inhimillisyyden rajoja.

Otsikko on alkuperäisen Irvine Welshin romaanin Filth suomenkielisestä käännöksestä, ja kuvaus Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjailijaesittelystä. Olen odottanut kirjasta tehdyn elokuvaversion näkemistä siitä lähtien, kun tovi sitten näin leffan trailerin. Elokuvaa on kehuttu melko vuolaasti ulkomaisissa lehdissä, ja arvostelijat ovat antaneet sille pääsääntöisesti neljää ja viittä tähteä.

Filth tuli ensi-iltaan viime perjantaina, ja oli tänään sopivasti esityksessä Niagaran Viiden euron tiistaissa, joten päätin välittömästi käydä sen katsomassa. Trailerit tekivät sille kyllä täysin kunniaa, vaikka lopputulos oli jopa yllättävän paljon komedian puoleen kallellaan. Silti samaan aikaan meno oli odotuksen mukaisesti sekopäistä, räävitöntä ja rajua, mutta myös erittäin raadollista ja huumori sysimustaa. Juuri sellaista Welshiltä osaa kyllä odottaakin. En tosin ole lukenut yhtään hänen kirjojaan, mutta Trainspotting on tullut katsottua useampaan kertaan, ja on itselleni klassikkoelokuvan asemassa.



Siitä huolimatta tämä oli jollakin tapaa jopa onnistuneempi filmatisointi, ja onnistui varsinkin kuvaamaan tämän säälittävän ja häiriintyneen sekakäyttäjän mielen kouriintuntuvan realistisesti. Iso osa kiitoksesta kuuluu toki James McAvoylle, joka teki todella vakuuttavan roolisuorituksen. Mitään perus-Hollywoodia ei todellakaan ole luvassa, mutta jos tämän tyyliset elokuvat kiinnostavat, ei Filthin katsominen voi olla huti. Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, johon tuossa aiemmin viittasin, tälläiset rainat antavat elokuvissa käymiselle merkityksen. Puolitoista tuntia täyttä tykitystä, pakko suositella!

Elokuvan musiikista vastaa yksi loistavimmista nykyelokuvan säveltäjistä Clint Mansell, joka vakuutti mut jo Pi -elokuvassa niin, että kyseinen levy on yksi niitä harvoja soundtrackeja, joita yleensä satunnaisesti Tarantinon soundtrackien ohella kuuntelen. Lopullisesti Mansell sävelsi itsensä historiankirjoihin kuitenkin Unelmien Sielunmessun tunnusmelodialla 'Lux Aeternalla', jota moni säveltäjä on kopioinut, ja joka kuuluu kaikkien aikojen elokuvatunnareiden ahdistavimpiin. Ja mitäpä muutakaan tuon tason säveltäjältä voi odottaa, kuin täsmäosumaa. Tässäkin elokuvassa musiikki ja ääni kulkivat tapahtumien kanssa hämmästyttävän hienosti käsi kädessä.

Huomisen satoa

Tämä postaus on vain kovimmille konemusiikin ystäville. Siitäkin huolimatta, että Boards of Canadan musiikki on äärimmäisen kaunista, melodista ja helposti lähestyttävää ambientia. Se on kuitenkin lähinnä instrumentaalimusiikkia, joka monelle ei-konemusadiggarille on punainen vaate.

Kyseinen bändi on perustettu jo 80-luvulla, vaikka en edes tiedä ketään, joka noita vanhoja kappaleita olisi todistetusti kuullut. Itse tutustuin tähän vasta 90-luvulla, reivivuosieni jälkimainingeissa. Kuten aiemmin hiukan avasin tämän tyyppisen musiikin historiaani µ-Ziq-postauksessa, oli IDM ollut kovassa huudossa vielä muutama vuosi aiemmin. Vuoteen 1996 mennessä, jolloin tiettävästi ensimmäistä kertaa kuulin Boards of Canadaa, monet lempiartisteistani olivat ottaneet uusia suuntia kokeellisen elektronisen musiikin saralla. Jopa siinä määrin, että en enää syttynytkään entiseen tapaan vaikkapa Aphex Twinille tai Autechrelle. Etenkin jälkimmäisen musiikki alkoi olla lähes kuuntelukelvotonta noisea ja kolinaa.

Tähän tarpeeseen tuli kahden skotlantilaisen nuoren miehen, Mike Sandisonin ja Marcus Eoinin perustama kokoonpano, joka iski tärykalvoille biisi toisensa jälkeen mitä uskomattomimpia ja kauniimpia chill out-raitoja. Tähän uskon suuresti vaikuttaneen sen, että kun aiemmat suosikkini siirtyivät digitaaliseen tekniikkaan, pysyivät nämä herrasmiehet analogisyntetisaattoreiden maailmassa.



Vuodet ovat kuluneet, ja BoC on edelleen jatkanut satunnaisesti levyjen julkaisemista. Niiden välissä on saattanut mennä pitkiäkin aikoja, mutta lopputulos on aina ollut vakuuttavaa ja odotuksen arvoista. Edellistä levystä ehti vierähtää peräti kahdeksan vuotta, EP:stäkin seitsemän, kun 'Tomorrow's Harvest' vihdoin tänä kesänä ilmestyi. Bändin levyihin on aina kätkeytynyt monenlaista, yleensä numeraalista mystiikkaa, ja niinpä tämänkään levyn markkinointi ei tapahtunut kaikkein yksinkertaisimman kaavan kautta. Kryptattujen latauskoodien lisäksi bändi järjesti erilaisia ennakkokuuntelumahdollisuuksia, joista ehkä erikoisin oli Kalifornian aavikolla Lake Doloresissa. Sijainti kerrottiin vain koordinaatein Twitterin välityksellä. Tästä tapahtumasta on kuvattu myös lyhyt viraalivideo.

'Tomorrow's Harvest' on kokonaisuutena väkivahva Boards of Canada -albumi, ja sieltä onkin helppo nostaa muutamia historiankirjoihin jääviä raitoja esiin. Niistä pari postauksen lopussa. Enemmän levyn taustoista voit lukea Wikipediasta. Loistava levyarvostelu biisi biiltä löytyy täältä ja myöskin Nuorgam on kirjoittanut bändistä useampaan kertaan suopeasti (mm. täällä, täällä ja täällä).

Maailma jatkaa pyörimistään, ja Boards of Canada soimistaan mun soittolistoilla. Uusimman levyn myötä bändin koko katalogi (varsinaiset albumit) on päätynyt vihdoinkin Spotifyyn. Aiemmin sieltä löytyi ainoastaan 'Hi Scores' EP. Jos suhtaudut hyvään elektroniseen musiikkiin avoimin mielin, eikä bändi ole entuudestaan tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen.

On lähes mahdoton listata kaikkia suosikkibiisejäni bändin pitkältä uralta, sillä niitä on niin monta. Siitä huolimatta alla vielä joitakin, joita kohtaan mulla on erityisen lämmin suhde.

Raakaruokaa Tampereelta

Tulihan sitä tietysti muutakin maisteltua, kuin raakaruokaa, koska kävin jälkkärillä kokeilemassa Tampereen Marttayhdistyksen Kakkukahvila Sen 70 sortin tarjoilut. Mutta oli sielläkin kuitenkin yksi maistamistani kakuista raakakakku joka oli tehty raakasuklaasta.

Ravintolapäivä oli tällä kertaa hieman tynkä, koska enemmänkin olisi voinut tosiaan syödä ulkona muuten, mutta ilta ja notkuva noutopöytä odottavat. Toisaalta tarjontaakin oli mun mielestäni Tampereella tänään hiukan normaalia vähemmän. Ei silti sillä, tarpeeksi niitäkin olisi ollut, ja mitä mielenkiintoisimpia, mikäli vatsalaukun vetoisuus olisi ollut parempi.

Huomasin tämän jo Liettuassa, mutta elävä ravinto vaikuttaa täyttävän mua paljon enemmän, mitä tavallinen ruoka. Uskon sen johtuvan ainakin osittain siitä, että ruoissa käytetään paljon siemeniä ja pähkinöitä. Siemenistä oli Raaka Pizza Clubinkin pitsapohja tehty. Lisäksi asiaan varmasti vaikuttaa se, että kypsentämättömyydestä johtuen vitamiineja, entsyymejä ja energiaa jää lopulliseen ruokaan paljon enemmän. Oli miten oli, tulin suhteellisen pienestä pitsasta jo melko täyteen.







Raaka Pizza Clubi oli pystytetty Juhlatila Centren toimitiloihin vanhaan arvokiinteistöön aivan rautatieasemaa vastapäätä, samaan taloon, jossa Ravinteli Bertha sijaitsee. Paikalle oli helppo löytää, ja vaikka salissa oli melko täyttä, ruokaa ei joutunut kauaa odottelemaan.

Mietin jo aiemmassa postauksessa pari päivää sitten, että pärjääkö tämä ruoka mielettömälle Raw 42 -elämykselleni Vilnassa, ja eihän tuo sitä onnistunutkaan ylittämään. Eniten jäin kaipaamaan enemmän täytettä pitsan päälle, etenkin tomaattia, rucolaa ja sipulia olisi voinut olla runsaammin.

Siitä huolimatta se olotila, minkä raakaruoka syönnin jälkeen jätti, oli hyvä, freesi ja tuttu aiemmasta kokemuksestani. Marttojen kahvilassa olikin hyvä tämä hyöty tuhota parilla juustokakun palasella :) Tosin, kolme neljästä valitsemastani pienestä kakkusiivusta, jotka kuuluivat kakkukimaraan, olivat oletettavasti myös kypsentämättömiä. Vain yksi kakuista oli nimittäin uunissa tehty juustokakku, kaksi muuta olivat hyydytettyjä. Ja sitten tietysti vielä se raakasuklaakakku.

Europa juhlii taas

Mitä pikkujouluihin tulee, kausihan on ihan yleisesti jo alkanut myös ravintoloissa.

Ensi keskiviikkona on tarjolla yhdet vuoden parhaista kantisilloista, kun Café Europassa on tarjolla hyvää ruokaa, juomaa ja livemusiikkia, kyllä kelpaa. Kutsuja saa baaritiskiltä niin kauan kuin niitä riittää.

Mulla on nyt ollut myös muutaman päivän lainassa Canonilta EF40mm F2.8 STM -pannukakkuobjektiivi EOS:iin. Pannukakuista en tosin vielä ole kokeillut ottaa kuvia, mutta on sillä onnistunut ottaa muutenkin ihan hyviä kuvia. Sillä tämä alla oleva kuvakin on otettu. Pieni koko on se isoin plussa ja tälläinen huippulaadukas ja kompaktin kokoinen objektiivi on kyllä aivan parhautta, kun kameraa kuljettelee mukana. Valovoimaakin on peräti f/2.8. asti, ja se on erityisesti tarpeen Europan hämärässä.

Siellä tulikin eilen käytyä taas pelailemassa, tänään puolestaan on luvassa vähän rauhallisempi koti-ilta. Mulle tuli yövieraita toiselta paikkakunnalta eilen, ja jotain pelailun ja napostelun tynkää olis tarkotus tänäänkin kehitellä. Huomenna onkin sitten mahanvenytystalkoot, kun lounaan hoitaa Ravintolapäivä ja illalla vatsan täyttää tuhti pikkujoulumuona. Raporttia Ravintolapäivästä tulee myöhemmin varmasti.

Hukassa syvissä vesissä

Brittiläinen Swim Deep on myöskin ollut mulla aika paljon soittolistalla viime aikoina. Bändi julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä 'Where the Heaven Are We':n tämän vuoden elokuussa, ja itselle se on melko uusi löytö. Levyllä on runsaasti tarttuvia ja hyviä biisejä, ja se eroaa erityisesti monesta muusta tämän hetken indie- tai elektroindiebändistä vahvojen brittipop-vaikutteidensa ansiosta.

Vaikka tämä ei itsellä samalla tavalla olekaan tyhjentänyt pajatsoa, kuin useat muut levyt tänä vuonna, kuuluu tämäkin silti keskivertoa parempiin julkaisuihin. Omiin kärkisuosikkeihin kuuluvat etenkin nuo musiikkivideoinakin julkaistut 'Honey', 'King City' ja 'She Changes the Weather'.









Myös Satellite Storiesin kakkoslevy 'Pine Trails' näki päivänvalon aivan hiljattain, marraskuun alussa. Kannattaa sekin tsekata, jos reipaspoljentoinen tanssirokki kiinnostaa. Oulun pojat ammentavat energiansa samasta sammiosta kuin vaikkapa Two Door Cinema Club tai The Killers ennen vanhaan.

Eihän bändi tällä levyllä keksi pyörää uudelleen, mutta tyylilleen uskollisena se pysyy. Siitäkin huolimatta, että kyllä tältä debyyttilevyä enemmän variaatiota ja melodioita kuitenkin löytyy. Omia suosikkejani jo aiemmin julkaistujen sinkkujen, 'Campfire' ja 'Lights Go Low' lisäksi ovat 'Pinewood Parkways', 'Australia (Don't Ever Let Her Go)', 'A Great Escape' ja 'The Tune of Letting Go'.

Ja muistakaapa jälleen tulevana lauantaina Ravintolapäivä. Yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista ravintoloista on raakaruokaa tarjoava, Raaka Pizza Clubi. Saapa nähdä, ovatko raakapitsat siellä yhtä maukkaita kuin Liettuassa. Toivottavasti ainakin sää suosii, kaikki Tampereen ravintolat löydät täältä! Itse joudun pikkaisen himmailemaan päivällä syömistä, koska illalla on luvassa firman pikkujoulut.

Autenttisen kasarisaundin ytimessä

Moskovalainen Tesla Boy kävi Tampereellakin Hang The DJ!:ssä vajaa kolme vuotta sitten soittamassa, ja kyseinen keikka lukeutuu yhteen parhaista konemusiikkikeikoista joilla olen koskaan ollut. Luonnollisesti myös HTDJ:n historian paras keikka tällöin on kyseessä. Illasta on jäänyt päällimmäisenä mieleen se, että tanssin tuolloin itseni aivan loppuun :)

Bändi oli päässyt jäämään taka-alalle, kunnes YouTube jostain evästeiden syövereistä tarjosi mulle uudempia biisejä ruudulle viime viikolla. Ja hitto vie miten hyvältä uusin levy kuulostaakaan, tämän autenttisemmaksi ei 80-luvun imitointi mene. Pidän tästä jopa enemmän kuin Chromeosta, joka ehkä on tyylillisesti lähin vertailukohta näistä uuskasarituotannoista. Musiikista tulee myös mieleen Kavinsky, joskin suurin ero tulee siitä, että edellinen on instrumentaalikamaa.

Tesla Boyn debyytti 'Modern Thrills' kuulosti vielä paikoittain hieman hajanaiselta. Uusi 'The Universe Made of Darkness' sen sijaan on aivan toisesta maailmasta. Kokonaisuus on paljon eheämpi ja hiotumman kuuloinen, ja ennen kaikkea tyylillisesti tosiaan kumartaa vahvemmin esikuviensa suuntaan. Ainoana poikkeuksena kasarisaundiin levyllä on jo nimensäkin mukainen '1991', joka kosiskelee 90-luvun alun tyyliä. Tuosta kappaleesta tulee varsinkin erityisesti mieleen kotimainen Shine 2009.



Muuten tunnelma lainaa enemmän 80-luvun amerikkalaisista elokuvasoundtrackeista kuin aikakauden eurooppalaisista diskokappaleista. Erityisesti 'Saturn - Interlude', 'Broken Doll', 'Split' ja huikea 'Paraffin' voisivat olla suoraan vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta tai Miami Vicesta. 'M.C.H.T.E.' sekä 'Fantasy' ovat todellisia tanssilattiajyriä ja 'Untedetected' sekin soljuu heleästi kuin Karibianmeren aallot kokaiinipäisen levymogulin varpaisiin hiekkarannalla. 'Stars' on levyn biiseistä ehkä eurooppalaisin, eivätkä hyvät biisit näihin rajoitu. Itse asiassa on hämmentävää, miten täydellinen tämä levy on.

Alkuperäisestä bändistä ei ole jäljellä enää kuin pääasiallinen säveltäjä ja laulaja Anton Sevidov. Selvästi mies kuitenkin on onnistunut löytämään oman linjansa, syntetisaattorit kun eivät ole koskaan soineet näin mehevästi sitten 80-luvun. Varsinkin 'Invisiblen' leadisaundit pistävät perseen tutisemaan. Ainakin minut tämä yllätti takavasemmalta ja räjäytti pään katon läpi avaruuteen!

Ähkyssä koko viikonlopun

Viikonloppuna tuli venytettyä vatsalaukkua aivan tosissaan. Mässäily meni ehkä jopa vähän yli, mutta hyvät oli herkut. Vaikea näitä elämyksiä olisi poiskaan vaihtaa.

Pääsin eilen vihdoinkin testaamaan Hullun Poron brunssin, jota on markkinoitu Tampereen parhaimpana. Uusi juttuhan se ei ole, koska sitä on todennäköisesti tarjoiltu jo ravintolan alkutaipaleelta saakka. Vain sunnuntaisin tosin, mutta ei ole jostain syystä koskaan tullut mentyä paikalle. Ja ei tuossa kyllä suotta omakehu haise. Oli todellakin niin monipuolinen noutopöytä, tai sanoisinko neljä noutopöytää, täynnä jos jonkinlaista herkkua, että runsaudenpulahan se taas iski.



Salaattipöydässä oli monenlaisia vihersalaatteja, oliiveja, kirsikkatomaatteja, aurinkokuivattuja tomaatteja, tuore- ja cocktailkurkkuja, raejuustoa, marinoituja herkkusieniä, jalapenoja, pepperoneja, fetaa, punajuurisalaattia, perunasalaattia, sienisalaattia, säilykemandariineja, persikoita, päärynää, tuoretta ananasta, cantaloupe- ja hunajamelonia, rypäleitä sekä mansikkaa.

Kylmäruokapöydässä oli monenlaisia juustoja, leikkeleitä, keitettyjä kananmunia, savustettuja muikkuja, kylmäsavulohta, silakoita, simpukoita, katkarapuja ja jopa kokonaisia rapuja.

Lämminruokapöydässä puolestaan oli ainakin viittä-kuutta erilaista makkaraa, ryynimakkaraa, mustaamakkaraa, bratwurstia, nakkia, chilimakkaraa, lihapullia, paria erilaista kokolihaa, kanansiipiä asiaankuuluvan siipikastikkeen kanssa, sekä friteerattuja sipulirenkaita ja pariisinperunoita.

Lisäksi oli ainakin kahta erilaista leipää, sulhaspiirakoita ja croissantteja. Jälkiruokapöydässä oli kahta erilaista kakkua ja Mövenpickin jäätelöä, jota sai itse koota mieleisensä annoksen kulhoon. Jäätelölle oli monenlaisia strösseleitä ja muita lisukkeita, kuten krokanttia sekä suklaa-, ja turkinpippurirouhetta.







Valikoima oli laajuudessaan niin jäätävä, että varmasti jotakin vielä jäi mainitsemattakin. Olisi pitänyt kirjoittaa kaikki ylös jo ravintolassa, mutta keskityin syömiseen :) Maha tuli ääriään myöten täyteen, vaikka en edes läheskään kaikkea jaksanut maistella. Kyllä Hullun Poron brunssi on ehdottomasti laadukkainta mitä itselle on koskaan noutopöydässä tullut vastaan, rahalle saa varmasti vastinetta. Hintahan siis on 21,90€ normaalisunnuntaisin, isänpäivän brunssi kustansi kolme euroa enemmän.

Lauantaina taas tein itse jälleen burgereita. Olin Sivumaku-bloggarin suosittelemana ostanut kaupasta Pajuniemen luomupekonia, ja halusin kokeilla sitä hampurilaisen välissä. Sämpylät syntyivät poikkeuksellisesti tällä kertaa kotikeittiössä, ja pihvi tietysti myös. Niistä tuli aika suuria, ja lihan määrä pekoni mukaan laskettuna taisi olla lähemmäs 300 grammaa hampurilaista kohti.

Väliin tuli ketsuppia, sinappia, majoneesia, srirachaa, tomaattia, salaattia, maustekurkkua ja cheddaria. Väliin laitoin vielä ekstrana friteerattuja sipulirenkaita ja lisäksi ohessa oli ristikkoperunoita.

Pekonista pitää kyllä antaa erityismaininta, koska kyseinen tuote todellakin maistui lihaisalta. Mielikuva ja suutuntuma kaikki olivat täysin normaalista pekonista poikkeavaa, ja lisäksi paistaessa keittiöön leijaili ihastuttava savun tuoksu. Tässä pekonissa maistui kokoliha. Tämänkään annoksen jälkeen ei tarvinnut enää lauantaina syödä mitään, ilta vierähtikin mukavasti saunan ja elokuvien parissa.

Surf Nazis Must Die!

Kävin tällä viikolla taas ihan pikkaisen shoppailemassakin. Torstaina ennen peli-iltaa poikkesin jälleen Hennesillä, tosin tällä kertaa ostin hyvin simppelin vaatekappaleen. Katselin sitä jo viime viikolla, kun hain edellisen, jo Liettuassa näkemäni neuletakin, mutta silloin se sai vielä jäädä rekkiin.

Nyt kuitenkin vihdoin poimin mukaani tämän yksivärisen mustan neuletakin, jollaista mulla ei vielä ollut. Erilaisia ja erivärisiä neuleita mulla on jo useita, mutta suurin osa niistä on melko paksuja, ja tälläisillä keleillä vähän ohuemmallekin takille on ollut kysyntää. Tämä kyseinen vaate oli kuumotellut mua viikon verran lähinnä edullisen hintansa takia, sillä se oli alennuksessa -50%. 10 euroa ei todellakaan ole paha hinta, ja koska multa tosiaan tälläinen musta neule vielä puuttuikin, oli tämä melko hyvä hankinta. Alta kurkkaa tietysti Uhana Designin rosvokissa, se ryökäle! :)





Tänään on taas pitkästä aikaa vuorossa kunnon poikien ilta. Saunaa, kaljaa ja Jallua... ja tietenkin paskaa kasariactionia. Kyllähän tälläinen ilta pitäisi useamminkin kuin kaksi kertaa vuodessa järjestää. Viime keväänä vietettiin samassa hengessä saunailtaa kaverin kanssa, kun katseltiin Hard Ticket To Hawaii. Jaloviinaa ei tosin silloin ollut, en ole lähemmäs viiteen vuoteen ostanut sitä ja taas hairahduin.

Tällä kertaa leffana vuorossa on toinen b-luokan elokuvien kulttiklassikko, eli Surf Nazis Must Die. Kyseessä on asialle vihkiytyneen Troma Entertainmentin tuottama harvinaisuus vuodelta 1987. IMDB:ssä se on saanut takuuksi 3,1 pistettä, mutta oikeasti on sitä paskempaakin tullut nähtyä. Etenkin kun tässä vedetään joka osa-alueella niin överiksi, että paskuudesta tuleekin parhautta. Muitakin Troma-klassikoita ja klippejä löytyy heidän omalta YouTube-kanavaltaan. Onnistunut ilta siis tulossa!

Otteita vuoden parhaalta levyltä

Koin, että tämä aihe on nyt ollut sen verran henkilökohtaisella tapetilla, että asiasta olis ihan jees kirjoittaa. Siitäkin huolimatta olen kuitenkin viivytellyt tämän julkaisemista aika pitkään.

Mutta jo reilu kuukausi sitten kun aloin tätä kirjoittaa, oli lähes varmaa, että jos suuria yllättäjiä ei vastaan enää tule, pystyn julistamaan Portugal. The Manin 'Evil Friendsin' vuoden parhaaksi levyjulkaisuksi. Muitakin todella kovia albumeita tähän mennessä on jo ilmestynyt, mm. hiljattain hehkuttamani Ms Mr:in 'Secondhand Rapture' ja nyt myös jo pidempään tehosoitossa ollut Arcade Fire:n 'Reflektor'. Silti tämä levy tulee esiin sieltä aina uudelleen ja uudelleen.

Kirjoitin 'Evil Friendsistä' ensimmäisen kerran kesäkuussa, jonka jälkeen se soi mulla lähes tauotta kymmeniä kertoja ympäri. Tahti hidastui syksyn tullen ehkä hieman, mutta silti kyseessä on albumi, joka on soinut mulla Spotifyssä varmasti enemmän kuin mikään muu levy tänä vuonna. Loppujen lopuksi kaikki ne muutkin raidat ovat auenneet, ja koko levy on silkkaa parhautta. Yhtään huonoa raitaa siinä ei ole, kokonaisuus on aivan jäätävän toimivaa, hitto vie. Vuoden levyn titteli on ehdottomasti ansaittu.

Tämän merkittävän levyjulkaisun vuoksi keräsin tähän postaukseen kaikki siltä julkaistut loputkin viralliset musiikkivideot, joita en vielä edellisessä postauksessa julkaissut. 'Modern Jesuksesta' video tosin on vasta julkaistukin edellisen postauksen jälkeen.

Rakkaat juurekset

Tuttavani Chef Santerin, kenen kanssa kävin Huberissakin, uusin kirja - Rakkaat juurekset on juuri ilmestynyt! Ensimmäinen kirja Uusi Mustamakkara on ollut varsinkin näin tamperelaisittain oikea merkkitapahtuma. Paikallinen media on sitä suitsuttanut, ja aiheestakin. Kävin moikkaamassa Santeria viimeksi Chilifesteillä, missä mies ahkeroi chilimustamakkaran parissa.

Uusi kirja tulee ulos mitä parhaimpaan aikaan. Juurekset kun ovat parasta kausiruokaa juuri syksyllä ja talvella, ja kasvisruoka sai ikään kuin vahingossa ylimääräistä nostetta Docventuresin ansiosta. Lihaton lokakuu tuntui näkyvän sosiaalisessa mediassa joka puolella. Sain tähän liittyen viime viikolla todella maistuvan kutsun lähteä maanantaina kirjan julkistustilaisuuteen Ravintola C:hen, joka on yksi Tampereen, ja samalla kertaa koko Suomen parhaista ravintoloista. Tarjolla ravintolassa oli, mitäpä muutakaan, kuin keittiömestarin omien reseptien mukaista ruokaa suoraan kirjasta.







Ruoka oli taivaallista, ja jopa minä, joka en ole suuri juuresten ystävä, saati suurkuluttaja ole ollut, menetin parille ruualle sydämeni. Punajuurihummus, kardemummalla maustettu lanttukeitto kanelikerman kera palsternakkaleivällä ja toinen jälkiruuista, palsternakkamousse vadelmakastikkeella ja paahdetulla valkosuklaalla veivät kielen mennessään.

Näiden lisäksi tarjottiin savujuustoa ja sellerihilloketta ja pääruuaksi oli sieni-puikulapihvejä ja kermaan muhennettuja juureksia. Koko menyy oli silkkaa juuresten voittokulkua ja raaka-aineet keittiömestarin, sekä myös Ravintola C:n perusideologian mukaisesti lähituottajien kasvattamia. Erityisesti Chef onnistui mut vakuuttamaan siitä, että palsternakastakin voi saada aikaan jotakin hyvää. Joka tapauksessa kirjasta löytyy kymmenittäin muitakin reseptejä, jotka vain odottavat kokeiluun pääsyä kotikeittiössäni.







Kirja puolestaan on visuaalisesti todella huikea, hienosti suunniteltu ja kokonaisuudessaan varsin jämerä opus! Se ei sisällä pelkästään ruokakuvia, vaan myös tilannekuvia ruuan laitosta ja raaka-aineiden hankinnasta. Kirjan kuvitus on ainutlaatuisen tyylikästä ja niiden maailmaan on helppo uppoutua.

Tämän parissa kuolatessa menee ilta jos toinenkin. Suosittelenkin kirjaa ehdottomasti heti isänpäivä- tai joululahjaksi jokaiseen perinneruokaa arvostavaan kotitalouteen. Löytyy viimeistään tämän viikon jälkeen kaikista hyvin varustelluista kirjakaupoista kustantaja Docendon ansiosta.

Ensi lauantaina Santerin ruokia voi maistella Tammelassa Lähiruokapuoti Lempissä, jossa tarjolla on juurespainotteista lounasta, ja mies kertomassa uudesta kirjastaan henkilökohtaisesti koko kansalle.