Vuoden 2014 parhaat levyt

Vielä viime viikolla kirjoittelin, että tänä vuonna ei kovin montaa mainitsemisen arvoista albumia ole julkaistu. En tiedä, missä mielenhäiriössä tuon sanoin, sillä kun todella rupesin miettimään kulunutta 12 kuukautta, on tänäkin vuonna pelkästään jo omasta mielestäni kovia levyjä julkaistu niin paljon, että suurin osa noista lähes itsestäänselvistäkin listamenestyjistä jäi tämän TOP 10 ulkopuolelle.

Tapananihan on ollut listata vuoden kymmenen parasta albumia, ja tällä kertaa niiden joukosta tippui mm. sellaisia artisteja kuten Lana Del Rey, Röyksopp, Mø, Passenger, Sin Cos Tan ja Jungle. Monta muutakin vuoden mittaan kehumaani, mutta silti ei niin tärkeää julkaisua toki jäi parhaiden hännille, kuten esimerkiksi Azealia Banks, Metrik ja Klangkarussel. Jopa Basement Jaxx, jota Spotify väittää minun kuunnelleen tänä vuonna eniten, joutui väistymään listalta. Niinpä jouduinkin todenteolla miettimään muutamien merkitystä itselleni. Aika kaukana siis on ollut se tilanne, että vain muutamia hyviä levykokonaisuuksia olisi ilmestynyt.

Esimerkiksi noista edellä mainituista vielä kesällä suuresti suitsuttamani Röyksopp, joka heitti elämäni kovimman keikan Flow Festivalilla, Lana Del Rey, joka on jo useamman vuoden ajan kuulunut lempinaislaulajiini, joutui tekemään tänä vuonna tilaa Lykke Li:lle, ja jo ensin Flow'ssa skippaamani ja nyt vielä kärjestä tiputtamani Jungle ovat jokainen tehneet todella kovat levyt, mutta silti niitäkin parempia vain löytyi kymmenen edestä. Mukana on tietysti oma osansa konemusiikkia, joten myös siltä osin vuosi on siis ollut hyvä. Erityisen paljon sillä saralla sydäntä lämmittävät tuon saksalaisen kulttiduo Hardfloorin alkuvuodesta julkaisema yhdestoista levy 'The Art of Acid', joka on bändiltä ensimmäinen neljään vuoteen, sekä tietysti Aphex Twinin 'Syro'.

Tässä kuitenkin siis tulevat ne muutkin kaikista parhaimmat, TOP 10 olkaa hyvä.

Sukkelaa epäpoppia

Viime perjantaina interneetteriin putkahti mielenkiintoinen kokoelma mashuppeja. Nettimedia reagoi asiasta vasta pari päivää jälkijunassa, ja sunnuntaina uutinen lähtikin kiertämäänkin toden teolla. Joku onkin saattanut lukea tästä jo esimerkiksi Rumbasta, joka tuntuu ihan kiitettävästi kopioivan maailman musiikkiuutisia tuoreeltaan näin kotimaassa. Jokatapauksessa sarjakuvapiirtäjä David Rees on vapaa-aikanaan yhdistellyt kahdeksan Taylor Shiftin ja Aphex Twinin biisiä yhteen, ja muodostanut niistä kokonaan uusia kappaleita.

Aika moni voisi ajatella, ja ajattelikin, että kyseessä on nyt todellista jumalanpilkkaa, mutta itse en suhtautunut tähän kuitenkaan niin puristisesti. Jos sama olisi tapahtunut 90-luvulla, olisin todennäköisesti ollut samoilla linjoilla. Tosin Taylor Shift leikki siihen aikaan vielä hiekkalaatikolla, kun diggailin Richard D. Jamesin musiikkia niin intohimoisesti :) Kaiken lisäksi nyt mashupatut kappaleet ovat pääosin miehen myöhempää tuotantoa, tuolta 1997 vuodesta eteenpäin, joihin mulla ei itsellä samanlaista tunnesidettä enää ole. Ehkä silläkin on merkitystä, että vanhemmat alkupään biisit Rees on jättänyt rauhaan.

Biisit todella toimivat yhdessä hämmentävän hyvin, ja parhaiden joukkoon lukeutuvat erityisesti 'Starlightlicker', 'We Are Never Ever Getting Girl/Boygether', 'Why You Gotta Be So Flim' ja 'You Belong With Avril', joista jälkimmäinen kuulostaa siltä että sen olisi aina kuulunut tuolta kuulostaakin. Eikä tämä suinkaan huono homma muutenkaan ollut, sillä en minä esimerkiksi Shiftiä muuten edes olisi tullut kuunnelleeksi. Veikkaan kuitenkin, että aika monelta olisi puolestaan jäänyt tutustumatta Aphex Twiniin. Mieheltähän tuli reilu kuukausi takaperin uusi albumikin yli 13 vuoteen, josta kirjoitin tuoreeltaan myös täällä.

Nämä mashupit löytyvät siis Soundcloudista, ja ne voi myös tallentaa sieltä omalle koneelle. Kyseinen toimenpide ehkä jopa kannattaa, mikäli tykästyy biisehin, sillä tekijänoikeuksia vaalivat tahot sivaltanevat nopeasti, ja biisit poistunevat melko nopeasti tiedon levitessä. Pieni maistiainen löytyy kuitenkin myös Youtubesta (alla), ja tarkemmin Rees avaa biisien taustaa omassa blogissaan.

Syrotoniinit pauhaa

Paljon kohuttu, ja lopulta yllättävän nopeata ulos tullut Aphex Twinin ensimmäinen täyspitkä levy 13 vuoteen, sitten vuoden 2001 'Drukqsin'. 'Syro' on jo syntyessään klassikko, sillä vastaavia odotuksia harvalle elektroniselle levylle on laitettu. Myös itse myönnän odottaneeni tätä julkaisua sekavissa tunteissa, äärimmäisen kiinnostuneena ja oikeastaan kuitenkin samaan aikaan realistisesti ilman liikoja odotuksia.

Jos ennakkoon maistiaisena levyltä jaettu 'minipops 67 [source field mix]' ei aivan mua sytyttänyt, niin levylle oli jätetty onneksi paljon muita, parempia raitoja kuunneltavaksi.

Toki näissä biiseissä on muuten aivan erilainen muovisempi äänimaailma, jota juuri miehen 90-luvun analogituotannon diggarina en aivan täysin pysty edelleenkään sulattamaan, mutta silti siellä on kuultavissa kuitenkin niin poikkitaiteellisen kiehtovia biisirakenteita, että pakko niistä on tykätä.

Esimerkiksi heti seuraavana vuorossa ovat 'XMAS_EVET10 [Thanaton3 Mix]', 'produk 29' ja '4 bit 9d api+e+6' toimivat huomattavasti edellämainittua paremmin. '180db_' puolestaan tuo kaikista biiseistä eniten mieleen vanhan Polygon Window -tuotannon biittejä myöten, vaikka ei biisinä sinne parhaimmistoon kuulukaan. Vaikka Aphex Twin -nimellä julkaistujen albumien välissä onkin 13 vuotta, niin täyttä hiljaiseloa Richard D. James ei sentään ole viettänyt. Tälläkin levyllä 'CIRCLONT14 [shrymoming mix]' kuitenkin tuo sitä kaivattua analogitunnelmaa hieman enemmän esiin, ja tuo mieleen erityisesti näiden albumien välissä Analord -pseudonyymillä tuotetun materiaalin. Myös loppupuolen 'syro u473t8+e [piezoluminescence mix]' lukeutuu yhdeksi tämän levyn ehdottoman parhaista kappaleista, ja onhan levyn lopettava 'aisatsana' sekin oikein kaunis.

Isoin muutos aiempaan matskuun on ehkä rumpukone- ja samplebiittityöskentely, joka on melkoisen ovelaa läpi koko levyn. Eniten 'Syrosta' tulee mulle tyylillisesti mieleen 'Windowlicker', ja koko albumi onkin muutamaa biisiä lukuunottamatta kuin tuolta ajalta julkaisematta jäänyt kokonaisuus. Kyseinen biisihän ei koskaan päätynyt millekään täyspitkälle levylle.

Ei mua tällä silti ostettu täysin, sillä esimerkiksi Boards of Canada pitää edellisen 'Tomorrow's Harvest' levynsä ansiosta viime vuonna mun TOP10 listalle päässeenä intelligent dance musicin osalta ykköspaikkaa juuri sillä, että se ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen. Mutta kyllä tämä ehdottomasti silti synninpäästön saa ja sinne paremmalle puolelle kääntyy, 'Drukqsista' kun en milloinkaan ole innostunut. Välillä kuitenkin hukutaan taas sellaisiin kakofonioihin ja kaaoksiin ('CIRCLONT6A [syrobonkus mix]'), että säveltäjän mielenterveyskysymykset nousevat väkisinkin pintaan :)

EDIT: Koska Japanin bonusraitaa 'MARCHROMT30A edit 2b 96' ei löydy Spotifystä, kuuntele se TÄÄLTÄ! Olen sitä nyt luuppaillut useamman kerran ja se on nimittäin ehdottomasti levyn paras biisi!

Die Antwoord ja Aphex Twin

Flow Festivalillekin saapuvalta etelä-afrikkalaiselta räppiryhmältä Die Antwoordilta ilmestyi tuorein levy pari viikkoa sitten. 'Donker Mag' on levyn nimi, ja jo ensimmäisestä varsinaisesta raidasta lähtien on helppo havaita, että yhteistyötä on tehty yhden kaikkien aikojen elektronisen musiikin suosikkini, Aphex Twinin kanssa.

'Ugly Boyn' taustat kun ovat melkein täysin Richard D. Jamesin käsialaa. Alkuperäinen biisi on nimeltään 'Ageispolis' ja se löytyy 'Selected Ambient Works 85-92' albumilta. Se on yksi ensimmäisistä ostamistani elektronisen tanssimusiikin CD:stä, joskin olen myöhemmin hankkinut myös sen remasteroituna vinyylinä.

Kyseiseen levyyn liittyy myös sikäli merkittävä tarina, että en tiedä, olisiko minusta koskaan tullut niin suurta AFX-fania, ilman sen hankkimista. Eikä sen hankintakaan ollut ihan läpihuutojuttu. Oli vuoden vaihde 1992/93, ja olin ostanut silloisesta Tampereen Koskikeskuksen Mega Epe'sistä 808 Staten 'ex:el' albumin. En kuitenkaan kotona sitä kuunneltuani oikein innostunut siitä, ja kävin palauttamassa sen takaisin liikkeeseen. Halusin kuitenkin jonkin levyn tilalle, ja syystä tai toisesta tuo 'SAW 85-92' valikoitui mukaani. Loppu onkin historiaa.

Mutta takaisin nykypäivään ja 'Donker Magiin' :) Levy on melko epätasapainoinen kaikkine insertteineen, ja bändin linja onkin muuttunut alkupään selkeämmästä räpistä enemmän old school technon suuntaan. Tuntuu, että viime vuosina vanhojen 90-luvun alun ideoiden kierrättäminen noussut esiin koko ajan vain enemmän ja enemmän. Mutta jos nyt ei aivan aiempien levyjen tasolle ylletä, niin kyllä sieltä silti monta hyvää raitaa löytyy. Erityisesti tuon jo edellä mainitun 'Ugly Boyn' lisäksi itselle toimii hiukan perinteisempi räppiraita 'I Dont Dwank'. Entuudestaan tuttuja biisejä ovat 'Cookie Thumper' sekä vasta hiljattain merkittävää huomiota maailman lehdistössä musiikkivideonsa kautta saanu 'Pitbull Terrier'. Myös kotimainen Rumba varoitti olemaan katsomatta kyseistä videota krapulassa tai muuten haavoittuvassa olotilassa. Jokatapauksessa odotan Flow'n keikkaa mielenkiinnolla.

Ninjan tatuointikuva on otettu Stoney Roadsin sivulta. Levyn kannesta Spotifyyn, kuten yleensäkin.

Huomisen satoa

Tämä postaus on vain kovimmille konemusiikin ystäville. Siitäkin huolimatta, että Boards of Canadan musiikki on äärimmäisen kaunista, melodista ja helposti lähestyttävää ambientia. Se on kuitenkin lähinnä instrumentaalimusiikkia, joka monelle ei-konemusadiggarille on punainen vaate.

Kyseinen bändi on perustettu jo 80-luvulla, vaikka en edes tiedä ketään, joka noita vanhoja kappaleita olisi todistetusti kuullut. Itse tutustuin tähän vasta 90-luvulla, reivivuosieni jälkimainingeissa. Kuten aiemmin hiukan avasin tämän tyyppisen musiikin historiaani µ-Ziq-postauksessa, oli IDM ollut kovassa huudossa vielä muutama vuosi aiemmin. Vuoteen 1996 mennessä, jolloin tiettävästi ensimmäistä kertaa kuulin Boards of Canadaa, monet lempiartisteistani olivat ottaneet uusia suuntia kokeellisen elektronisen musiikin saralla. Jopa siinä määrin, että en enää syttynytkään entiseen tapaan vaikkapa Aphex Twinille tai Autechrelle. Etenkin jälkimmäisen musiikki alkoi olla lähes kuuntelukelvotonta noisea ja kolinaa.

Tähän tarpeeseen tuli kahden skotlantilaisen nuoren miehen, Mike Sandisonin ja Marcus Eoinin perustama kokoonpano, joka iski tärykalvoille biisi toisensa jälkeen mitä uskomattomimpia ja kauniimpia chill out-raitoja. Tähän uskon suuresti vaikuttaneen sen, että kun aiemmat suosikkini siirtyivät digitaaliseen tekniikkaan, pysyivät nämä herrasmiehet analogisyntetisaattoreiden maailmassa.



Vuodet ovat kuluneet, ja BoC on edelleen jatkanut satunnaisesti levyjen julkaisemista. Niiden välissä on saattanut mennä pitkiäkin aikoja, mutta lopputulos on aina ollut vakuuttavaa ja odotuksen arvoista. Edellistä levystä ehti vierähtää peräti kahdeksan vuotta, EP:stäkin seitsemän, kun 'Tomorrow's Harvest' vihdoin tänä kesänä ilmestyi. Bändin levyihin on aina kätkeytynyt monenlaista, yleensä numeraalista mystiikkaa, ja niinpä tämänkään levyn markkinointi ei tapahtunut kaikkein yksinkertaisimman kaavan kautta. Kryptattujen latauskoodien lisäksi bändi järjesti erilaisia ennakkokuuntelumahdollisuuksia, joista ehkä erikoisin oli Kalifornian aavikolla Lake Doloresissa. Sijainti kerrottiin vain koordinaatein Twitterin välityksellä. Tästä tapahtumasta on kuvattu myös lyhyt viraalivideo.

'Tomorrow's Harvest' on kokonaisuutena väkivahva Boards of Canada -albumi, ja sieltä onkin helppo nostaa muutamia historiankirjoihin jääviä raitoja esiin. Niistä pari postauksen lopussa. Enemmän levyn taustoista voit lukea Wikipediasta. Loistava levyarvostelu biisi biiltä löytyy täältä ja myöskin Nuorgam on kirjoittanut bändistä useampaan kertaan suopeasti (mm. täällä, täällä ja täällä).

Maailma jatkaa pyörimistään, ja Boards of Canada soimistaan mun soittolistoilla. Uusimman levyn myötä bändin koko katalogi (varsinaiset albumit) on päätynyt vihdoinkin Spotifyyn. Aiemmin sieltä löytyi ainoastaan 'Hi Scores' EP. Jos suhtaudut hyvään elektroniseen musiikkiin avoimin mielin, eikä bändi ole entuudestaan tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen.

On lähes mahdoton listata kaikkia suosikkibiisejäni bändin pitkältä uralta, sillä niitä on niin monta. Siitä huolimatta alla vielä joitakin, joita kohtaan mulla on erityisen lämmin suhde.

Konemusiikin kirkkaimpia helmiä osa 1

Hyvää itsenäisyyspäivää! Meikäläinen ei vietäkään sitä kotona, vaan karkasin itse asiassa pyhäpäivän ahdistavuutta Tukholmaan :) Tosin kun tämä postaus tulee näkyviin, olen jo kotimatkalla.

Keräsin tälläisen listan muutamista ehdottomasti tykeimmistä, itselle jo klassikon asemaan päässeistä konemusiikkilevyistä joita löytyy Spotifystä. Suuri osa näistä levyistä on joko vaikuttanut muhun vahvasti tai jopa muuttanut elämääni. Eka osa ainakin on enemmän kuuntelu ja chillailupainotteinen. Voi olla että joskus tulee toinenkin osa...

Linkki aukeaa levyn kantta klikkaamalla.

Laiska sunnuntai ja nostalgiapostaus

Helppoo niinkun sunnuntaiaamut lauloi jo Lionel Richie aikoinaan.

Perjantairemuamisen ja usean menoviikonlopun jälkeen ihan jees olla välillä kotonakin. Kävin mä sentään keskustassa ja kaupungin rajalla eilen kaupoilla, että joutui pukemaankin päälle :)

Kuvan rajaus meni vähän huonosti, mutta päällä New Yorkerin ruutupaita, toiset uudet Pull & Bearin farkut ja Converset. Laukkuna jo elähtänyt Fred Perryn postilaukku.

Sen ihmeempää asiaa ei ole ulkomaailmaan ollut ja ei ollut tarkoitus tänäänkään liikkua, kunnon sohvaperunaviikonloppu telkkarin ääressä. Tilasin eilen kerralla molemmille päiville kebabit Koikkarista, jotta saa maksimoitua laiskottelun. Illalla pitää kuitenkin tehdä huomiselle safkaa.

Ei sillä että olisin koko viikonloppua sohvalla kuitenkaan maannut. Olen taas fiilistellyt vanhaa musiikkia roppakaupalla, erityisesti eilisillasta lähtien Aphex Twiniä, joka oli mulle kaikkein merkittävin innoittaja ja säveltäjä konemusiikin saralla vajaa parikymmentä vuotta sitten.

Kaikki alkoi yhdestä lumisesta helmikuisesta yöstä Ylöjärvellä vuonna 1993 jolloin kuulin ensi kerran tämän kaikkien aikojen loistavimman teknobiisin. Tämän jälkeen paluuta ei ollut. Kyseessä olivat myös ensimmäiset raveni Tampereen seudulla ja kautta aikojen toiset sellaiset.

Siitä lähtien 'Polynomial-C' on pysynyt kaikkien aikojen biisien kärjessä vaikka Aphex Twin-innostukseni vuosien varrella laantui musiikin huonontuessa. Jokainen kerta, kun kuulen nuo alkunuotit, kylmät väreet menevät lävitseni. Tällä biisillä on maaginen kosketus.



Nämä kaikki biisit jotka valitsin tähän postaukseen, ovat vain jäävuoren huippu kaikesta siitä loistavasta materiaalista jota RDJ julkaisi muidenkin pseudonyymiensä, kuten Polygon Window, Caustic Window ja AFX, alla. Mies on tehnyt niin pitkän uran elektronisen musiikin alalla ja ollut niin merkittävä pioneeri monessa, että arvostus on edelleen huipussaan vaikka nykyinen musiikki ei iskekään.



Vuosien 1992-1995 välillä tuotteliaisuus oli huipussa ja kaikki parhaat levytkin julkaistiin tuohon väliin. Vuoden 1995 'I Care Because You Do' oli vielä kohtuullisen hyvä, mutta suunta oli jo muuttumassa eikä se tyyliltään vedonnut muhun enää yhtä paljon kuin aiempi materiaali.



Herra James ei ainoastaan ollut mulle suuri ja harras diggailun kohde jota pelkästään kuuntelin vaan hän innoitti itseni kokeilemaan enemmän erilaista konemusiikkia ja vaikuttikin omaan 90-luvun puolivälin jälkeiseen tuotantooni merkittävästi.



Kaikkiin näihin valitsemiini biiseihin liittyy vähintään yksi, jos ei useampia muistoja, ja niiden avulla pystyy hetkeksi palaamaan sinne hetkeen. Kyseessä on ikäänkuin muistiportaali menneisyyteen.

Jokainen muisto on tärkeä ja rakas, olivat ne sitten ihmisiä, auringonnousuja, kolkkoja tehtaita ja halleja tai yöttömiä öitä. Tätä tunnetta voi olla vaikea selittää ihmiselle joka ei ole kokenut samoja asioita silloin, mutta uskon että musiikista riippumatta meillä kaikilla on johonkin aikakauteen ja musiikkiin tai artistiin liittyviä saman kaltaisia elämyksiä joita vaalimme.



'On' on yksi harvoista alkuperäisistä, vuonna 1993 ostamistani vinyleistä, jotka olen myös säästänyt ja jotka edelleen löytyvät levyhyllystä. Kyseisen sinkun toiselta levyltä löytyy myös mahdollisesti alkuperäisen laudalta lyövä μ-Ziqin remiksaus jonka tunnelma ja äänimaailma on omaa luokkaansa.



Niiden öiden ja bileiden määrää kun näitä biisejä on tullut tanssittua ja fiilisteltyä on mahdoton laskea, niitä on kymmeniä. Onneksi on muistoja vaikka paluuta samanlaiseen aikaan mitä oli kuulua teknon ensiaaltoon, ei enää voikaan tulla. Mikä uusi ja täysin erilainen juttu enää voisikaan sykähdyttää samalla tavalla kun kaikki on koettu ja nähty?



Pystyykö mikään enää sykähdyttämään ja vapauttamaan ihmiset tuntemaan samanlaista yhteenkuuluvuutta ja mielenrauhaa mikä vielä 20 vuotta sitten ja ylikin, oli mahdollista, vai onko maailma paatunut liikaa ja musiikki mennyt liian kaupalliseksi?

Lisää Aphex Twiniä uudelta Spotify-soittolistaltani.