Paska

Paska on räävitön, poliittisesti epäkorrekti parodia korruptoituneesta skottipoliisista Bruce Robinsonista, jonka kyky keksiä hyväksikäytön muotoja koettelee inhimillisyyden rajoja.

Otsikko on alkuperäisen Irvine Welshin romaanin Filth suomenkielisestä käännöksestä, ja kuvaus Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjailijaesittelystä. Olen odottanut kirjasta tehdyn elokuvaversion näkemistä siitä lähtien, kun tovi sitten näin leffan trailerin. Elokuvaa on kehuttu melko vuolaasti ulkomaisissa lehdissä, ja arvostelijat ovat antaneet sille pääsääntöisesti neljää ja viittä tähteä.

Filth tuli ensi-iltaan viime perjantaina, ja oli tänään sopivasti esityksessä Niagaran Viiden euron tiistaissa, joten päätin välittömästi käydä sen katsomassa. Trailerit tekivät sille kyllä täysin kunniaa, vaikka lopputulos oli jopa yllättävän paljon komedian puoleen kallellaan. Silti samaan aikaan meno oli odotuksen mukaisesti sekopäistä, räävitöntä ja rajua, mutta myös erittäin raadollista ja huumori sysimustaa. Juuri sellaista Welshiltä osaa kyllä odottaakin. En tosin ole lukenut yhtään hänen kirjojaan, mutta Trainspotting on tullut katsottua useampaan kertaan, ja on itselleni klassikkoelokuvan asemassa.



Siitä huolimatta tämä oli jollakin tapaa jopa onnistuneempi filmatisointi, ja onnistui varsinkin kuvaamaan tämän säälittävän ja häiriintyneen sekakäyttäjän mielen kouriintuntuvan realistisesti. Iso osa kiitoksesta kuuluu toki James McAvoylle, joka teki todella vakuuttavan roolisuorituksen. Mitään perus-Hollywoodia ei todellakaan ole luvassa, mutta jos tämän tyyliset elokuvat kiinnostavat, ei Filthin katsominen voi olla huti. Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, johon tuossa aiemmin viittasin, tälläiset rainat antavat elokuvissa käymiselle merkityksen. Puolitoista tuntia täyttä tykitystä, pakko suositella!

Elokuvan musiikista vastaa yksi loistavimmista nykyelokuvan säveltäjistä Clint Mansell, joka vakuutti mut jo Pi -elokuvassa niin, että kyseinen levy on yksi niitä harvoja soundtrackeja, joita yleensä satunnaisesti Tarantinon soundtrackien ohella kuuntelen. Lopullisesti Mansell sävelsi itsensä historiankirjoihin kuitenkin Unelmien Sielunmessun tunnusmelodialla 'Lux Aeternalla', jota moni säveltäjä on kopioinut, ja joka kuuluu kaikkien aikojen elokuvatunnareiden ahdistavimpiin. Ja mitäpä muutakaan tuon tason säveltäjältä voi odottaa, kuin täsmäosumaa. Tässäkin elokuvassa musiikki ja ääni kulkivat tapahtumien kanssa hämmästyttävän hienosti käsi kädessä.

Leffaputkessa

Kesä on sellaista aikaa, että elokuvissa ei pyöri oikein mitään mielenkiintoista. Sitten yht'äkkiä, syksyn tultua samaan aikaan tulee vaikka mitä katsottavaa, sellaistakin johon ei ole osannut varautua.

Michel Gondryn ohjaaman ja yhden lempinaisnäyttelijäni Audrey Tautoun tähdittämän Mood Indigon trailerin näin jo yli kuukausi sitten, ja päätin mennä sen katsomaan heti kun se vain ensi-iltaan tulee. No, sehän pääsi unohtumaan, mutta onneksi ei liikaa. Vasta viime perjantaina se ensi-iltansa sai, ja oli heti Niagarassa Viiden euron tiistaissa, jossa käytiin se katsomassa.

Ja aivan ainutlaatuinen puolitoistatuntinen se olikin, en ole varmaan koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Elokuvan maailma on kuin suoraan modernista sadusta tai LSD-tripistä, niin päätön se on. Sekavuutta ei lainkaan helpota se, että toisella päähenkilöllä kasvaa lumpeenkukka keuhkoissaan. En tosin odottanutkaan Gondryltä mitään tavanomaista, ja juuri elokuvan erikoisuus tekee siitä katsomisen arvoisen. Itse juoni ei ole tässä kovinkaan tärkeässä osassa, eikä siitä edes tarvitse välittää, kun silmille tarjotaan tälläistä määrää visuaalista karkkia, josta Audrey ei vähäisintä ole ;)



Sen sijaan täysin toisesta tyylisuuntauksen äärilaidasta toiseen oli uusin Jackass -tiimin tekemä elokuva, jonka huomasin vasta ensi kertaa sunnuntaina, kun selailin Finnkinossa pyöriviä elokuvia. Täysiverinen Jackass-elokuva Paha Pappa ei ole, sillä siinä näyttelee vanhoista tutuista hahmoista ainoastaan Johnny Knoxville Irving Zismanina, aiemmistakin elokuvista tuttuna härskinä vanhuksena. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat kuitenkin samat heebot.

Varasin saman tien liput ja lähdin Plevnalle elokuviin. Ja olihan se nyt hauska. Jackassin tyypit ovat aina vieneet piilokameraa uusille urille, eikä tämä todellakaan tehnyt sen suhteen poikkeusta, vaikka trailerista jo näkikin joitakin parhaista kohtauksista. Elokuva toimi ihan roadmoviena itsekseenkin ja erityisesti Jackson Nicoll oli ihastuttavan symppis poika omassa roolissaan :)



Myös Roberto Rodriguezin Machete Kills tuli käytyä katsomassa. Jo ensimmäinen osa oli yksi parhaista action-pätkistä, joita olen koskaan katsonut. Sekin sai alkunsa viattomasta Quentin Tarantinon ja Rodriguezin huumorimainoksesta Planet Terrorin ja Death Proofin väliajalla, mutta muuntui täyspitkäksi elokuvaksi yleisön painostuksesta. Rakastan kieli poskessa tehtyä actionia, vakavamielisemmät elokuvat tässä genressä eivät sitten oikein koskaan jaksakaan innostaa.

Myös jatko-osa oli taattua mättöä ja räjähdyksiä. Ensimmäisestä elokuvasta hypättiin tosin vielä pidemmälle, ja lähes kaikki action-elokuvamaailman kliseet oli saatu mahdutettua samaan pakettiin. Oli kuumia aseistettuja naisia, takaa-ajoja, splatteria ja klassinen pääpahis. Verta ja suolenpätkiä lenteli siinä määrin, että todennäköisesti ennätys kilahti tällä Rodriguezin haltuun.

Elokuvassa näytteli myös koko kööri varsin nimekkäitä näyttelijöitä, mm. Mel Gibson, Antonio Banderas, Charlie Sheen, Cuba Cooding Jr. ja jopa Lady Gaga! Jatko-osakin lienee jo suunnitteilla, ja vaikuttaa siltä, että siinä viedään kaikki tämä hulluus vieläkin överimmälle levelille :)



Elokuvissa tulee tietysti myös nähtyä trailereita. Tällä viikolla näkemistäni suurin osa niistä ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa, mutta yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Irvine Welshin novelliin perustuva Filth tulee reilun parin viikon päästä ensi-iltaan, ja vaikka se aika raadollisen puolen elämästä näyttääkin, on kyseessä kuitenkin draaman ehdoilla kulkeva rikoskomedia.

Syy rankemman puoleiseen sisältöön on elokuvan päähenkilön mieltymys lähes kaikkiin mahdollisiin laittomuuksiin ja laillisen rajamailla oleviin asioihin. Bruce Robertson on vieläpä poliisi, mutta myös seksiaddikti, lääkenarkki sekä väkivaltainen ja läpimätä kusipää. Kun tarinan kirjoittajana on sama mies kuin 90-luvun kulttielokuva Trainspottingin takana, ei ole syytä epäillä että meno ei olisi varsin roisia.



Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel sen sijaan ei ole raaka, eikä vielä vähään aikaan tulossa elokuviin. Trailerin nähtyäni odotukset olivat välittömästi korkealla. Pidin kovasti jo miehen edellisestä Moonrise Kingdomista, jonka kävin vajaa vuosi sitten katsomassa Helsingissä, ja tämä tuleva elokuva vaikuttaa aihepiirinsä ja näyttelijäkaartinsa osalta jopa vieläkin paremmalta.

Joka tapauksessa kaikki nämä elokuvat, ehkä vähiten kuitenkin Jackass, ovat sellaisia, minkä takia rakastan elokuvissa käyntiä ja mikä antaa syyn siellä käydä, jopa kolmena päivänä peräkkäin. Liian usein tulee kuitenkin käytyä katsomassa huonoja pätkiä, pitäisi nostaa omaa rimaa vieläkin enemmän.

Elokuvia ja erikoiskahvia

Leffa täytti odotukset, ja osin ylittikin ne, ollakseen kuitenkin hämmentävän erilainen kuin Tarantinon aiemmat. En tiedä johtuiko se lännenteemasta vai tarinasta itsestään, mutta elokuva kulki aivan eri tavalla mitä olin kuvitellut. Yhteistä tosin oli splatter- ja 70-luvun blaxploitation-elokuviin huomattavasti enemmän kuin länkkäreihin.

Q.T. on saavuttanut viimeistään 2000-luvulla sellaisen aseman, että hänellä mahdollisuus toteuttaa itseään täysin vapaasti, ja hän yhdistää kaikkia suosimiansa elokuvagenrejä lähes täydellisesti yhteen luodakseen uutta. Lopputuloksena on silkkaa valkokankaiden taidetta.



Huumoria oli enemmän mitä yleensä, joskin jos yhden häiritsevän asian mainitsen, niin n-sanan käyttö alkoi tulla ehkä hiukan ulos korvista, mutta toisaalta pitää muistaa, että tämä sijoittui 1800-luvulle. Pari roolisuoritusta, joita en halua etukäteen nostaa esiin suojellakseni vielä teitä ennakko-odotuksilta, olivat myöskin aivan elokuvan viihdyttävintä puolta.

Erityismaininta täytyy ehdottomasti antaa juuri musiikille, joka toimi kuten oletinkin. Kokonaisuutena todella loistava elokuva, mutta käykää itse katsomassa ja muodostakaa oma mielipiteenne. Voisin jopa ajatella, että jopa ne jotka eivät Tarantinon elokuviin ole samalla tavalla haksahtaneetkaan, saattaisivat tästä tykätä sen erilaisuuden vuoksi. Tosin matkalla pysäkille tuli soraääniäkin kuultua.



En halua kuitenkaan spoilata tätä sen enempää, mutta omaan makuuni tämä ylitti etenkin Kunniattomat Paskiaiset. Kill Billien ohitse nyt on minkään elokuvan lähes mahdoton mennä ja vanhemmat elokuvat ovat sitten niin erilaisia, että en edes halua niihin lähteä vertaamaan, jos muihinkaan. Kostotarinastahan tässäkin on kysymys, sen osa-alueen herra taitaa mitä mainioimmin, mutta silti kyseessä on ihan oman tyyppisensä leffa. Eniten tässä oli yhteistä juurikin tuon edellisen elokuvan kanssa, mutta ehkä tätä ei kannata edes yrittää laittaa parhaimmuusjärjestykseen.





Ennen leffaa käytiin istumassa ja jauhamassa yleisesti elokuvista ja matkustamisesta Kahvila Valossa, näistä aiheista jotka ovat viime aikoina olleet "pinnalla". Itsehän ehdin katsoa Djangon trailereita jo lukuisia kertoja eilisen päivän aikana, kaverini taas oli vältellyt näkemästä sekä niitä että arvosteluja.



Puhuttiin mm. Woody Allenin leffoista, jotka on mulle vielä aika uus juttu. Vasta hetki sitten katselin uusimman, 'To Rome With Love':n enkä edes tiennyt, että Woody on kuvannut jo Eurooppa-elokuvien sarjaansa Barcelonassa! Mun pitää siis ehdottomasti nähdä Vicky Cristina Barcelona.



Vaikka sitä ei kuvista huomaa, paikka oli yllättävänkin täynnä ja istuma-paikkojen puutteessa oli vaikea kuvitella että oli normaali tiistai-ilta. Sunnuntaisin tarjolla on brunssi jonka voisi joskus käydä ehkä testaamassa. Hintavahan se on, lähemmäs 20 euroa, ja paikkakin on todennäköisesti aina täynnä, mutta mielenkiinto sitä kohtaan heräsi silti.

Valosta on kuoriutunut myös alle vuoden aikana pienpaahtimo. He paahtavat kaikki kahvinsa itse paikan päällä, viikottain. Tästä ehdottomasti plussaa, kuten tietysti tunnelmasta ja interiööristä, jota on tullut ennenkin kehuttua. Tällä kertaa oma valintani kohdistui Latte Macchiatoon.

Tarantinon villiäkin villimpi länsi!

Ai että tätä on odotettu! Tänään tulee telkkarista tietysti toinen osa viime viikolla kehuskelemastani Palin Brasiliassa-sarjasta, mutta sitä ei ehdi katsoa vaan se täytyy laittaa boksille.

Leffateattereissa on nimittäin tänään Superpäivä, ja ennakkonäytöksessä Quentin Tarantinon uusin, Django Unchained. Varasin heti liput jo viime viikolla, kun huomasin tämän. Perjantaista eteenpäin sen pääsee sitten näkemään ihan normaalisti useammassakin näytöksessä.



Otin vapauden tehdä tälläisen lyhyen vasemman käden käännöksen Peter Traversin leffa-arvostelusta Rolling Stone-lehdessä.

Kuka muu kuin Tarantino tekisi elokuvan ihmissalakuljetuksesta 1800-luvun etelävaltioissa, ajassa ennen sisällissotaa, ja verhoilisi sen spagettiwesterniksi?

Elokuvan juoni liittyy olennaisesti Djangon orjaksi viedyn vaimon pelastamiseen. Tähän hän tarvitsee saksalaissyntyistä hammaslääkäri/palkkionmetsästäjä Dr. King Schultzia avukseen, jota esittää jo Kunniattomat Paskiaiset-elokuvasta tuttu pääpahis Christoph Waltz. Tarantino on luonut Kingistä loistavan roolihahmon (ja Waltz voittikin roolistaan jo Golden Globe-palkinnon ja on myös ehdolla Oscareille, toim. huom.).

Yhdessä he lähtevät metsästämään ensin pahamaineisia Brittlen veljeksiä, joiden perässä Schultz jo on, mutta tuloksetta. Kostoretki ei pääty tähän, sillä vaimoa ei löydy vaan jatkuu edelleen Leonardo DiCaprion esittämän Calvin Candien 'Candyland'-plantaasille, jossa vahvan roolin tekee myös Samuel L. Jackson Candlen hovimestarina.

Django Unchained kiemurtelee ja kääntyilee ympäriinsä lähes kolmituntisen kestonsa ajan, kirjoittaen samalla historiaa uudelleen. Se sihisee ja paukkuu, sisältää räjähtävää väkivaltaa ja Tarantinon tuotemerkiksi muodostunutta loistavaa dialogia toistaen itseään. Mutta elokuva on aivan liian viihdyttävää ja roisia katseltavaa, jotta ehtisit sitä murehtia. Tulet nauramaan itsesti tärviölle Ku Klux Klan-kohtauksessa, jossa klaanilaiset pyörivät hevosten selässä kuin sokeat kanat koska säkkien silmänreiät on leikattu pieleen.

Useinhan käy niin, että kun odotukset on etukäteen jotakin elokuvaa kohtaan näin korkealla, siihen pettyy. Mutta niin kuin työkaverini sanoi, ei Tarantinon elokuviin oikeastaan voi pettyä. Niissä on oma tyylinsä ja ne toimivat aina, huonoimmillaankin ne ovat parempia kuin keskivertoelokuvat. Tämän pystyn tietysti itsekin allekirjoittamaan Death Proofia lukuunottamatta. Trailerit lupaavat silti aivan liian hyvää, että samanlainen floppi olisi edes näennäisesti mahdollinen.



Erityisesti odotan taas itselleni yhtä Tarantinon elokuvien tärkeintä asiaa, eli audiovisuaalisen kokonaisuuden huikean hienoa saumattomuutta. Tarantino sijoittaa elokuviensa musiikit aina niin leikkuuterän tarkasti oikeisiin kohtiin, ja suuri osa näiden leffojen hienoudesta tulee jo siitä. Tässäkin elokuvassa klassinen musiikki sekä soul ja funk kättelevät toisiaan epäilemättä koko lailla täydellisesti.

Ainoa miinus tässä myöhäisnäytöksessä on keskellä viikkoa tämän takia todella lyhyeksi jäävät yöunet, mutta just nyt ei pysty paljoo välittään! :)