Fever, can you hear me?

Oli mennyt itseltäni taas ihan kokonaan ohi, kun The Black Keys näemmä ilmoitti jo maaliskuussa tulevasta uudesta levystään. 'Turn Bluen' julkaisupäiväksi on kerrottu 13.5, eli ei mene enää pitkään.

Vaikka näissä uusissa biiseissä on jonkin verran vielä bändille tyypillistä saundia, tyylillisesti ollaan hieman kuitenkin lähdetty luomaan nahkaa. Ainakin näiden kahden biisin perusteella niitä blues- ja roots-sävyjä on hieman vähemmän, ja tilalle on tullut ripaus ehkä sellaista 60-luvun lopun psykedeliaa. Oli miten oli, erityisesti tuo levyn nimiraita vakuuttaa kyllä edelleen mut. Etenkin sen bassolinjat iskee itselle, ja haistan siinä jonkin verran arcadefiremaista tunnelmaa. Ei se välttämättä sattumaa ole, jos yksi viime vuoden ylivoimaisesti loistavimmista albumeista, 'Reflektor' olisi vaikuttanut myös The Black Keysin saundiin. Eikä tuo 'Fever' myöskään biisinä huono ole, tanssittava ehdottomasti, vähän ehkä enemmän sitä 60-luvun saundia.

Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn kuva otettu Fanpop.comista. Näihin ohiolaiskaksikon biiseihin ei ole vielä julkaistu varsinaisia musiikkivideoita, mutta sen sijaan Lykke Lin tulevalta 'I Never Learn' albumilta 'No Rest For The Wicked', jonka postasin aiemmin audioraitana, sai virallisen videon tällä viikolla.

Kuume nousee myös, kun mennään kohti iltaa ja Voice of Finlandin finaalia. Turku, here I come!

Her

Eilen kävin vihdoin katsomassa tämän Joaquin Phoenixin viimeisimmän elokuvan.

Olin odottanut tätä jo kuukauden päivät, sillä traileri vaikutti jotenkin niin sympaattiselta ja siitä itsessään tuli jo hyvä mieli. Lisäksi Theodore Twombly on tyylikäs näky silmälaseineen ja viiksineen. Ja kaiken muun hyvän lisäksi elokuvan soundtrackista vastaa Arcade Fire ja siinä kuullaan mm. upea 'Supersymmetry'.

Her on aivan omanlaisensa tarina, sellainen josta ei ole takuulla tehty aiemmin elokuvaa. Kaikki totutut elokuvakaavat oli käännetty nurin, pirstottu sirpaleiksi ja palaset liimattu uudelleen yhteen niin kiehtovalla tavalla, että lopputulos oli taidetta. Kerronta, dialogi, kuvaus, lavastus, kaikki! Tosin makuasioitahan nämä on, koska ainakin muutama teini-ikäinen katsoja teatterista lähti kesken elokuvan pois.

Ehkäpä se oli nuoremmille katsojille hieman liian hidastempoinen. Ja rauhallinen se oli myös minun mielestäni, ainakin jos vertaa esimerkiksi viime syksynä näkemääni visuaalisesti erilaiseen Mood Indigoon, joka siis myös oli itselleni jotain ennen näkemätöntä, mutta eri lähtökohdista. Toisaalta se olikin aivan erilainen ja visuaalisesti huumaavan hengästyttävä, vaikka ei tässäkään kaikki ollut aivan realistista. Jonkin verran sellaisia elementtejä tässä oli, että elokuva luokitellaan myös sci-fiksi ja määrittelemättömään lähitulevaisuuteenhan tämä sijoittuukin.







Romanttisia elokuviahan maailma on täynnä, mutta tässä eronnut mies ystävystyy innovatiivisen käyttöjärjestelmän kanssa ja lopulta rakastuu siihen. Se, että tietokone, Samantha, jonka äänestä vastaa Scarlett Johansson saa entiseen suhteeseensa vielä takertuneen miehen näkemään kaikki maailman mahdollisuudet ja saa hänet jälleen nauttimaan elämästä, on olennainen osa elokuvan punaista lankaa. Nörttiaihe tai ei, tämä on aidosti hauska, realistinen, tunteita herättävä, erikoinen ja lämminhenkinen elokuva ihmissuhteista.

Leffa ei ilmeisesti ole täällä ottanut vielä samalla tavalla tuulta alleen kuin maailmalla, koska se pyöri Plevnan 8. salissa perjantai-iltana, mutta muualla siitä on tykätty. Siitä kertoo IMDB:n 8,4 pisteytys yli 60000 äänellä. Spike Jonze on aiemmin ohjannut mm. sellaisia klassikoita kuten Being John Malkovich ja Adaption, joista jälkimmäistä itse en jaksanut koskaan katsoa alkua pidemmälle. Ehkä pitäisi? Kaikki leffat kun ovat saaneet hyviä arvosteluja osakseen. Jonze on kunnostautunut myös musiikkivideoissa ohjattuaan niitä mm. Beastie Boysille, Björkille ja Chemical Brothersille.

Ennen elokuvaa käytiin kokeilemassa Kehräsaaressa Ravintola 931:n savulohisalaatti. Myös tätä on aikaisemmin 365 days with Idan -blogissa suositeltu, mutta itse en ollut tuolla koskaan syönyt mitään suolaista.



Ja aivan tajuttoman hyvää ja raikasta se olikin. En voinut kuin hämmästellä kaikessa yksinkertaisuudessa niin vähistä raaka-aineista tehdyn salaatin makua. Makua ja kokoa oli runsaasti, ja hintaakin salaateilla on vain 9,90€, maha tulee varmasti täyteen. Jos jotakin kritiikkiä pitäisi väkisin keksiä, on sitä salaatinkastikkeen määrä, sitä oli annosteltu annoksen kokoon nähden turhan nuukasti :) Mutta nälkä heräsi nyt myös päästä kokeilemaan paikan muita salaatteja, etenkin paahtopaisti- ja halloumisalaatit näyttivät ainakin paperilla todella kiehtovilta. Salaattien lisäksi 931:n listalla on lisäksi erittäin hyvältä kuulostavia lämpimiä leipiä.

Ja muistakaapa vielä huominen Ravintolapäivä! Tampereellekin on tullut runsaasti lisäyksiä viikon varrella, ja esimerkiksi raakaruokaa ja luomua on nyt tarjolla useissa paikoissa. Lähiruokapuoti Lempissä puolestaan on tarjolla japanilaisen keittiön herkkuja.

Oikea ulkoasu kaksisuuntaiseen auringonpaisteeseen

Spotify on ollut viime aikoina kyllä ehtymätön uuden musiikin bongauskanava. Löysin sieltä reilu pari viikkoa sitten mm. tämän Liverpoolista lähtöisin olevan Outfit -orkesterin, joka itse kutsuu musiikkiaan psykedeeliseksi popiksi. Ensimmäinen levy 'Performance' on ilmestynyt tosin jo viime kesänä, mutta oli uusi tuttavuus minulle ja melkoisen mielenkiintoisen kuuloisia biisejä sieltä löytyykin.

Outfitin esikoinen on erikoinen yhdistelmä useita tyylejä, jotka tuovat mieleen muistoja joistakin aiemmasta, mitä on vaikea nimetä. Samaan aikaan niin oman kuuloista, mutta myös hyvin tuttua. Jossain kuulee ehkä hiukan kaikuja Radioheadista, Arcade Firesta ja jopa David Bowiesta, sitten taas välillä 80-luvun obskuurimmeista artisteista. Toisaalta bändi nimeää esikuvikseen mm. Brian Enon ja Portisheadin, ehkä näissä jotakin tuttua juuri sieltä suunnalta on. Äänimailma menee välillä aika maalailevaksikin ja uppoaa synkkiin vesiin, joten ei ehkä se helpoin levy, mutta aukeaa jos aukeaa (tilulilulii!) :) Itsellä tämä on parantunut kuuntelu kuuntelulta.

Taas kerran kuitenkin ne hieman duurivoittoisemmat kappaleet toimivat parhaiten. Suosikkejani levyltä ovatkin 'Nothing Big', 'I Want What's Best', 'Thank God I Was Dreaming' 'Elephant Days', 'Phone Ghost', 'The Great Outdoors' ja kerrassaan upea levyn lopettava 'Two Islands', joka tuo hiukan mieleen yhden ruotsalaisista lempibändeistäni Bye Bye Bicyclen ja progressiivisuudessaan jopa sen Arcade Firen.







Ja mitä duurivoittoisiin biiseihin tulee, Spotifystä löytyi myös tämä uusi tuttavuus, Bipolar Sunshine. Bändi on manchesterilaisen Adio Marchantin sooloprojekti, joka on ilmeisesti saanut viime vuonna jo kohtuullisen paljon tunnustusta Brittein saarilla, ainakin jos mediaan on uskominen. Mies on aiemmin vaikuttanut Kid British -nimisessä yhtyeessä, joka itselleni on yhtä lailla jäänyt tuntemattomaksi.

Sen verran heidänkin biisejään tuli kuitenkin tsekattua, että Bipolar Sunshinen tyyli onkin enemmän juuri omaan makuuni. Kannattaa tsekata Spotifystä sekä 'Aesthetics', että 'Drowning Butterflies EP'. Jos Outfitin sisäistäminen on kestänyt vähän pidempään, on tämä syöksynyt suoraan sydämeeni.

Sopivia ja pieniä farkkuja

Alennusmyynneissä ei ole nyt tullut kauheasti pyörittyä, mutta eilen poikkesin ohimennen Carlingsiin, ja kuten aiemminkin olen sanonut, aina sieltä jotakin tarttuu mukaan. Tällä kertaa aivan naurettavan halpaan -50% hintaan pari yksiväristä t-paitaa á 7,5€. Tänään on noudettavissa myöskin mun viimeisin ennen joulua H&M:stä tilaamani alepaketti, uudet oikean kokoiset farkut ja pari t-paitaa lisää. En tietysti olisi niitä tilannut, jos olisin osannut arvata, että Cartsu palkitsee, mutta eihän perusteeppareita koskaan voi liikaa olla... *viheltel* :)

Tarkoitus olis jotain näistä esitelläkin, kunhan saan kuvia otettua. Mutta ihan peruskamaahan ne on.

Sen sijaan pieniä farkkuja tarjoaa tällä kertaa Monica Birkenes. En uskaltanut edellisiin levyodotuksiin laittaa Mr Little Jeansia, jolta olen odottanut levyä jo pidemmän aikaa. Sellaista kun ei vieläkään ole suoranaisesti luvattu. Myös tämä nimi muistui vain mieleeni, kun olen kuunnellut Ms Mr:iä niin paljon.

Olen aiemmin postannut tänne pari kappaletta neidiltä, 'Runawayn' ja 'Oh Sailorin'. Etenkin jälkimmäinen on aivan jäätävän kova raita. Koska uudempia kappaleita ei hirveästi kuitenkaan ole ilmestynyt (jota toiveikkaana pidän hiljaisen levyntekoprosessin merkkinä :) ), muistutan näistä loistavista muistakin biiseistä. Spotifystä ja Soundcloudista löytyy vielä jonkin verran enemmän kuunneltavaa.

Vuoden 2013 parhaat levyt

Nakit [x], perunasalaatti [x], cocktailpiirakat [x], dippi ja sipsit [x]. Tervetuloa uusi vuosi!

Mutta palataan sitä ennen vielä ajassa taaksepäin. Tänä vuonna on ilmestynyt poikkeuksellisen paljon hyvää musiikkia, enemmän ainakin kuin monena aiempana vuonna. En tee yhtä kattavaa postausta tästä, kuin kahtena edellisenä kertana, sillä olen käsitellyt suurinta osaa näistä levyistä jo omissa postauksissaan aiemmin.

Aivan kaikkia hyviä levyjä en kuitenkaan ole arvostellut, ja toisaalta kaikki arvostelemani hyvät levyt eivät välttämättä kaikista kehuistani huolimatta pääse sille levelille, että niitä voisi vuoden parhaiden joukkoon lukea.

En esimerkiksi ole maininnut täällä sanallakaan David Bowien alkuvuonna ilmestyneestä 'The Next Day':stä, josta on muodostunut ehkä yllättäenkin uusi suosikkini Bowien levyistä 'Let's Dancen' rinnalle. Tällä uudella levyllä on paikka paikoin vähintään yhtä hyviä raitoja kuin vaikkapa edellisen nimikkoraita tai aiempi lempikappaleeni 'Cat People (Putting Out Fire)'. 'The Next Day':llä takuuvarmoja biisejä ovat mm. 'Love is Lost', 'Boss of Me', 'How Does The Grass Grow?' ja '(You Will) Set The World On Fire'. Ja onhan Bowie featuroimassa yhdellä vuoden kärkipaikoista kisailevista albumeistakin, nimittäin Arcade Firen 'Reflektorilla'.





En myöskään ole maininnut Kanye Westin 'Yeezusta', joka aika yllättäen oli todella toimiva ja kaikessa häröydessään kutkuttavan kiehtova albumi. Lempiraitojani ovat mm. 'I Am God', 'New Slaves', 'Guilt Trip' sekä 'Bound 2'. Koko albumilla ehkä parasta on loistava samplejen käyttö, vaikka se osin on kyseenalaistakin. En ole kuitenkaan mikään Kanye West fani, vaikka pari vuotta sitten miehen showta Flow:ssa hetken seurasinkin. En myöskään ollut kuunnellut yhtään albumia ennen tätä kokonaan, tai ylipäänsä pysty vertaamaan albumin raitoja aiempiin, mutta 'Yeezuksessa' vain on jotain todella toimivaa. Ei sekään silti TOP 10:n yllä.

Hyviä levyjä on tullut siis niin paljon, että sinne eivät myöskään pääse muuten loistavat levyt tänä vuonna julkaisseet kestosuosikkini Pet Shop Boys, ei yksi entisaikojen lempiartisteistani µ-Ziq tai yhden vuoden kiinnostavimmista tanssittavista indielätyistä tehnyt Phoenix. Eikä myöskään toinen ranskalainen, samoista kaveripiireistä lähtenyt ja isoin odotuksin vastaanotettu Daft Punk, useasti kehumani The Naked and Famous tai vasta ostamani Sin Cos Tan. Ei edes suuri suomalainen suosikkini French Films, toinenkin oikein reipasta rokkia tekevä Satellite Stories tai ehkäkin kaikkien aikojen hiphoplevyn julkaissut freestyleräpin voimaduo Solonen & Kosola. Myöskään mahtavia yksittäisiä hittibiisejä sisältävä Chvrchesin levy ei aivan pysty ylittämään sitä maagista ylivoimaisesti parhaiden levykokonaisuuksien rajapyykkiä.

Niitä vuoden kaikkein parhaita albumeita onkin huomattavasti vaikeampi pistää parhausjärjestykseen, eivätkä ne alla sellaisessa olekaan, mutta kymmenen kärkeen ehdottomasti kuuluvat kuitenkin mm. alla olevat levyt.

Mutta eivät kaikki uutiset ole niin iloisia. Vaikka vuosi päättyy näin hienosti upeiden levyjen ja hyvän musiikin osalta, niin newyorkilaisbändi School of Seven Bells on menettänyt yhden perustajajäsenistään, Benjamin Curtisin viime sunnuntaina. Curtisilla todettiin aiemmin syöpä, ja vaikka toivoa alkuun oli, ei hoidoista lopulta ollut kuitenkaan apua. On aina surullista, kun hieno ihminen lähtee liian aikaisin. Toivottavasti tämän loistavan bändin ura voisi kuitenkin vielä jossain vaiheessa jatkua, mutta onneksi ainakin musiikin muisto elää.

R.I.P. Benjamin Curtis (23.9.1978 – 29.12.2013)

Otteita vuoden parhaalta levyltä

Koin, että tämä aihe on nyt ollut sen verran henkilökohtaisella tapetilla, että asiasta olis ihan jees kirjoittaa. Siitäkin huolimatta olen kuitenkin viivytellyt tämän julkaisemista aika pitkään.

Mutta jo reilu kuukausi sitten kun aloin tätä kirjoittaa, oli lähes varmaa, että jos suuria yllättäjiä ei vastaan enää tule, pystyn julistamaan Portugal. The Manin 'Evil Friendsin' vuoden parhaaksi levyjulkaisuksi. Muitakin todella kovia albumeita tähän mennessä on jo ilmestynyt, mm. hiljattain hehkuttamani Ms Mr:in 'Secondhand Rapture' ja nyt myös jo pidempään tehosoitossa ollut Arcade Fire:n 'Reflektor'. Silti tämä levy tulee esiin sieltä aina uudelleen ja uudelleen.

Kirjoitin 'Evil Friendsistä' ensimmäisen kerran kesäkuussa, jonka jälkeen se soi mulla lähes tauotta kymmeniä kertoja ympäri. Tahti hidastui syksyn tullen ehkä hieman, mutta silti kyseessä on albumi, joka on soinut mulla Spotifyssä varmasti enemmän kuin mikään muu levy tänä vuonna. Loppujen lopuksi kaikki ne muutkin raidat ovat auenneet, ja koko levy on silkkaa parhautta. Yhtään huonoa raitaa siinä ei ole, kokonaisuus on aivan jäätävän toimivaa, hitto vie. Vuoden levyn titteli on ehdottomasti ansaittu.

Tämän merkittävän levyjulkaisun vuoksi keräsin tähän postaukseen kaikki siltä julkaistut loputkin viralliset musiikkivideot, joita en vielä edellisessä postauksessa julkaissut. 'Modern Jesuksesta' video tosin on vasta julkaistukin edellisen postauksen jälkeen.

Heijastuksia

Niin se vain koitti lokakuun loppu, ja päivä kun odotettu Arcade Firen uusin levy ilmestyi. Puristiset fanit näyttivät olevan äärimmäisen pettyneitä bändin muuttuneeseen saundiin, ja biisien YouTube-kommentit tai etukäteen tehdyt levyarviot eivät olleet erityisen mairittelevia. Itseä jo ensimmäisenä levyltä julkaistu nimiraita koukutti kuitenkin todella paljon, kirjoitinkin siitä jo syyskuussa.

Kaikki huolet vaikuttavat kuitenkin olleen täysin turhia. Nyt kun olen levyä muutaman kerran parin päivän aikana kuunnellut, virallinen ilmestymispäivä oli siis perjantaina, on 'Reflektor' todella loistava levy! Saattaa olla, että se on myös soundillisesti Arcade Firen albumeista tasapainoisin ja yhteneväisin 'Neon Biblen' ohella. Lisäksi pidän kovasti useassa biisissä olevasta vahvasta discogroovesta.

Albumi on jaettu kahteen osaan ja erityisesti juuri tuo kakkoslevy on omaan mieleeni. Aiemman nimikappaleen lisäksi, joka tosin on ensimmäisen kiekon avausraita, suosikeiksini ylitse muiden ovat nousseet 'It's Never Over (Oh Orpheus)', 'Porno', 'Supersymmetry', ja jo aiemmin musiikkivideonakin julkaistu 'Afterlife'. Näiden lisäksi kokonaisuudesta löytyy runsaasti muitakin loistavia biisejä, kuten reippaasta poljennostaan johtuen jollain tavalla aiemman superhitin 'Ready To Start':in mieleen tuova 'You Already Know' sekä raskaammin rokkaava 'Normal Person'.

Chvrches - The Bones Of What You Believe

Eilisestä saakka on tullut kuunneltua ahkerasti Chvrchesin uutta albumia. Kiitos siitä kuuluu Granlundin Antille, oli meinaan mennyt levyjulkaisu aivan ohitse, vaikka niin vuolaasti bändiä keväällä kehuinkin. Levyn kannesta Spotifyyn, alta löytyy kuitenkin muutama musiikkivideo Spotifyttömillekin.

Antti bloggaa että "Bändiin on vaikea olla rakastumatta, jos sattuu pitämään tarttuvasta, tuoreesta ja kertosäekeskeisestä popmusiikista." Ja minähän tykkään, tykkäätkö sinäkin?

Tämä vuosi on ollut sen verran huikea levyvuosi, että sitä 10 euron kuukausimaksun maksamista vastaan olisi lähes mahdoton keksiä mitään kunnollisia kriteereitä. Ja hinta pelkälle tietokoneelle on kuitenkin puolet vähemmän. Eikä ole enää montaa viikkoa, kun myös Arcade Firen levy ilmestyy, bändi julkaisi myös siitä sunnuntaina lisää teaseriä. Hanki siis Spotify! :)

Syksyn musiikkiodotukset

Tänä syksynä on luvassa useita kutkuttavalta kuulostavia uusia albumeita. Ensimmäisenä uutuutensa ehtii julkaisemaan jo aiemminkin useasti mainitsemani uusiseelantilainen The Naked And Famous, jonka 'In Rolling Waves' albumi ilmestyy ensi viikolla.

Bändi julkaisi klippikokoelman tulevalta levyltä hiljattain, ja vaikka noin lyhyen tutustumisen perusteella on vaikea tehdä lopullista johtopäätöstä, ja kaikilta osin ei nyt ehkä aivan debyyttilevyn tasolle päästäkään, niin valtaosa biiseistä kuulostaa kuitenkin todella hyviltä. Kokonaisuus on ehkä jopa eheämpi tällä albumilla - omia suosikkejani jo aiemmin postaamani 'Hearts Like Oursin' lisäksi ovatkin 'Waltz', 'Rolling Waves', 'The Mess', 'Grow Old', 'I Kill Giants' sekä 'To Move With Purpose' ja 'A Small Reunion'. Ensi viikkoa odotellessa, tässäpä noita maistiaisia siis.



Myöskin kovasti odoteltu, ja useissa musiikkiblogeissa viimeaikoina kohistu mystiikkaan verhottu Arcade Firen tuorein 'Reflektor' -sinkku saatiin vihdoin julkisuuteen eilen illalla. Kokonaisen albumin pitäisi alkuperäisten tietojen mukaan ilmestyä lokakuun lopussa.

'Reflektorilla' on mukana myös laulamassa itse herra David Bowie, mikä tuo siihen upeaa syvyyttä. Biisi on aika erilaista kuin aiemmin tuntemani Arcade Fire, mutta kyllähän tanssibiitti itselle aina toimii. Kaiken lisäksi progressiivisesti pikkuhiljaa rakentuva kappale ehtii huikeaan kliimaksiin ennen viimeisiä minuutteja. Mitä enemmän tätä on kuunnellut, sitä mahtavammaksi se on joka kuuntelulla muodostunut. Itse asiassa mua kiinnostaa aika paljon, että onko kyseessä enemmänkin hyppy tuntemattomaan, vai kuvastaako tämä biisi tulevan levyn linjaa enemmänkin.

Videosta julkaistiin ensin interaktiivinen Googlen Chrome-selaimille suunniteltu video. Interaktiivinen, sillä siinä tapahtuviin efekteihin voit vaikuttaa joko webkameralla, omalla kännykällä tai tietokoneella hiirtä liikuttelemalla. Video on kuvattu Haitilla ja sen voodoohenkisyys sopii biisin hypnoottiseen grooveen täydellisesti! Melkoista jumalanpilkkaa, mutta itse pidän siitä ehkä jopa enemmän kuin virallisesta Anton Corbijnin ohjaamasta videosta. Mutta päätä itse, interaktiiviseen videoon pääset tästä!