Valkoisia naisia ja mustia koskettimia

Mainitsinkin jo eilen alkuviikon hyvistä levyjulkaisuista. Maanantaina kun ilmestyi Foxesin levyn lisäksi myöskin Chromeon uusin albumi 'White Women'. Tämä bändi jos joku, on tehnyt pitkän linjan pioneerityötä kasarisaundin ylläpitämisessä, heitä voisi kutsua vaikkapa synafunkin sanansaattajiksi.

Ja uusi levy mielestäni liikkuu vielä entistäkin enemmän synteettisen saundin maailmassa mitä aiemmat. Orgaanista funkkiskittaa monesta biisistä löydy, lukuunottamatta jo ennakkoon kuultua enemmän 70-luvulta lainaavaa 'Over Your Shoulderia', jonka on kehuttu olevan jopa Daft Punkin 'Random Access Memoryn' raitoja parempaa. Toisaalta, vaikka Chromeon matsku on ehdottoman autenttista, ja ehkä monipuolisempaa, ovat esimerkiksi viime vuoden parhaisiin levyihin lukeutuneen venäläisen Tesla Boyn biisit vieläkin parempia.





Viikon sisään on ehtinyt myöskin ilmestyä The Black Keysin albumi 'Turn Blue', tarkalleen ottaen viime perjantaina, mutta sitä ei harmillisesti Spotifystä löydy. Eikä varmasti ole tulossakaan, sillä edellistä 'El Caminoakaan' siellä ei ole. Sen sijaan Groovesharkista tuo ainakin vielä löytyy.

Kuten kommentoin jo edellisessä The Black Keys -postauksessanikin, on tällä levyllä selkeästi enemmän sellaista hippikauden tunnelmaa. Osa levyn ns. hempeämmistä biiseistä on yllättävänkin herkän kuuloista tältä bändiltä, heti levyn ensimmäisestä raidasta 'Weight of Lovesta' lähtien. Minulle tulee levyn biiseistä hetkittäin mielleyhtymiä jopa jonnekin Eaglesin ja Airin suuntaan. 'In Our Prime' taas kuulostaa jo paikoin melkein Jimi Hendrixiltä. Ihan kiva liva, mutta suuria tunteita tämä albumi ei kuitenkaan allekirjoittaneessa saanut aikaan, ehkä juuri sen takia, että en ole suuremmin 60-luvun musiikin perään. Do the hippie shake, if you wish!

Vuoden 2013 parhaat levyt

Nakit [x], perunasalaatti [x], cocktailpiirakat [x], dippi ja sipsit [x]. Tervetuloa uusi vuosi!

Mutta palataan sitä ennen vielä ajassa taaksepäin. Tänä vuonna on ilmestynyt poikkeuksellisen paljon hyvää musiikkia, enemmän ainakin kuin monena aiempana vuonna. En tee yhtä kattavaa postausta tästä, kuin kahtena edellisenä kertana, sillä olen käsitellyt suurinta osaa näistä levyistä jo omissa postauksissaan aiemmin.

Aivan kaikkia hyviä levyjä en kuitenkaan ole arvostellut, ja toisaalta kaikki arvostelemani hyvät levyt eivät välttämättä kaikista kehuistani huolimatta pääse sille levelille, että niitä voisi vuoden parhaiden joukkoon lukea.

En esimerkiksi ole maininnut täällä sanallakaan David Bowien alkuvuonna ilmestyneestä 'The Next Day':stä, josta on muodostunut ehkä yllättäenkin uusi suosikkini Bowien levyistä 'Let's Dancen' rinnalle. Tällä uudella levyllä on paikka paikoin vähintään yhtä hyviä raitoja kuin vaikkapa edellisen nimikkoraita tai aiempi lempikappaleeni 'Cat People (Putting Out Fire)'. 'The Next Day':llä takuuvarmoja biisejä ovat mm. 'Love is Lost', 'Boss of Me', 'How Does The Grass Grow?' ja '(You Will) Set The World On Fire'. Ja onhan Bowie featuroimassa yhdellä vuoden kärkipaikoista kisailevista albumeistakin, nimittäin Arcade Firen 'Reflektorilla'.





En myöskään ole maininnut Kanye Westin 'Yeezusta', joka aika yllättäen oli todella toimiva ja kaikessa häröydessään kutkuttavan kiehtova albumi. Lempiraitojani ovat mm. 'I Am God', 'New Slaves', 'Guilt Trip' sekä 'Bound 2'. Koko albumilla ehkä parasta on loistava samplejen käyttö, vaikka se osin on kyseenalaistakin. En ole kuitenkaan mikään Kanye West fani, vaikka pari vuotta sitten miehen showta Flow:ssa hetken seurasinkin. En myöskään ollut kuunnellut yhtään albumia ennen tätä kokonaan, tai ylipäänsä pysty vertaamaan albumin raitoja aiempiin, mutta 'Yeezuksessa' vain on jotain todella toimivaa. Ei sekään silti TOP 10:n yllä.

Hyviä levyjä on tullut siis niin paljon, että sinne eivät myöskään pääse muuten loistavat levyt tänä vuonna julkaisseet kestosuosikkini Pet Shop Boys, ei yksi entisaikojen lempiartisteistani µ-Ziq tai yhden vuoden kiinnostavimmista tanssittavista indielätyistä tehnyt Phoenix. Eikä myöskään toinen ranskalainen, samoista kaveripiireistä lähtenyt ja isoin odotuksin vastaanotettu Daft Punk, useasti kehumani The Naked and Famous tai vasta ostamani Sin Cos Tan. Ei edes suuri suomalainen suosikkini French Films, toinenkin oikein reipasta rokkia tekevä Satellite Stories tai ehkäkin kaikkien aikojen hiphoplevyn julkaissut freestyleräpin voimaduo Solonen & Kosola. Myöskään mahtavia yksittäisiä hittibiisejä sisältävä Chvrchesin levy ei aivan pysty ylittämään sitä maagista ylivoimaisesti parhaiden levykokonaisuuksien rajapyykkiä.

Niitä vuoden kaikkein parhaita albumeita onkin huomattavasti vaikeampi pistää parhausjärjestykseen, eivätkä ne alla sellaisessa olekaan, mutta kymmenen kärkeen ehdottomasti kuuluvat kuitenkin mm. alla olevat levyt.

Mutta eivät kaikki uutiset ole niin iloisia. Vaikka vuosi päättyy näin hienosti upeiden levyjen ja hyvän musiikin osalta, niin newyorkilaisbändi School of Seven Bells on menettänyt yhden perustajajäsenistään, Benjamin Curtisin viime sunnuntaina. Curtisilla todettiin aiemmin syöpä, ja vaikka toivoa alkuun oli, ei hoidoista lopulta ollut kuitenkaan apua. On aina surullista, kun hieno ihminen lähtee liian aikaisin. Toivottavasti tämän loistavan bändin ura voisi kuitenkin vielä jossain vaiheessa jatkua, mutta onneksi ainakin musiikin muisto elää.

R.I.P. Benjamin Curtis (23.9.1978 – 29.12.2013)

Autenttisen kasarisaundin ytimessä

Moskovalainen Tesla Boy kävi Tampereellakin Hang The DJ!:ssä vajaa kolme vuotta sitten soittamassa, ja kyseinen keikka lukeutuu yhteen parhaista konemusiikkikeikoista joilla olen koskaan ollut. Luonnollisesti myös HTDJ:n historian paras keikka tällöin on kyseessä. Illasta on jäänyt päällimmäisenä mieleen se, että tanssin tuolloin itseni aivan loppuun :)

Bändi oli päässyt jäämään taka-alalle, kunnes YouTube jostain evästeiden syövereistä tarjosi mulle uudempia biisejä ruudulle viime viikolla. Ja hitto vie miten hyvältä uusin levy kuulostaakaan, tämän autenttisemmaksi ei 80-luvun imitointi mene. Pidän tästä jopa enemmän kuin Chromeosta, joka ehkä on tyylillisesti lähin vertailukohta näistä uuskasarituotannoista. Musiikista tulee myös mieleen Kavinsky, joskin suurin ero tulee siitä, että edellinen on instrumentaalikamaa.

Tesla Boyn debyytti 'Modern Thrills' kuulosti vielä paikoittain hieman hajanaiselta. Uusi 'The Universe Made of Darkness' sen sijaan on aivan toisesta maailmasta. Kokonaisuus on paljon eheämpi ja hiotumman kuuloinen, ja ennen kaikkea tyylillisesti tosiaan kumartaa vahvemmin esikuviensa suuntaan. Ainoana poikkeuksena kasarisaundiin levyllä on jo nimensäkin mukainen '1991', joka kosiskelee 90-luvun alun tyyliä. Tuosta kappaleesta tulee varsinkin erityisesti mieleen kotimainen Shine 2009.



Muuten tunnelma lainaa enemmän 80-luvun amerikkalaisista elokuvasoundtrackeista kuin aikakauden eurooppalaisista diskokappaleista. Erityisesti 'Saturn - Interlude', 'Broken Doll', 'Split' ja huikea 'Paraffin' voisivat olla suoraan vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta tai Miami Vicesta. 'M.C.H.T.E.' sekä 'Fantasy' ovat todellisia tanssilattiajyriä ja 'Untedetected' sekin soljuu heleästi kuin Karibianmeren aallot kokaiinipäisen levymogulin varpaisiin hiekkarannalla. 'Stars' on levyn biiseistä ehkä eurooppalaisin, eivätkä hyvät biisit näihin rajoitu. Itse asiassa on hämmentävää, miten täydellinen tämä levy on.

Alkuperäisestä bändistä ei ole jäljellä enää kuin pääasiallinen säveltäjä ja laulaja Anton Sevidov. Selvästi mies kuitenkin on onnistunut löytämään oman linjansa, syntetisaattorit kun eivät ole koskaan soineet näin mehevästi sitten 80-luvun. Varsinkin 'Invisiblen' leadisaundit pistävät perseen tutisemaan. Ainakin minut tämä yllätti takavasemmalta ja räjäytti pään katon läpi avaruuteen!