Vuoden 2013 parhaat levyt

Nakit [x], perunasalaatti [x], cocktailpiirakat [x], dippi ja sipsit [x]. Tervetuloa uusi vuosi!

Mutta palataan sitä ennen vielä ajassa taaksepäin. Tänä vuonna on ilmestynyt poikkeuksellisen paljon hyvää musiikkia, enemmän ainakin kuin monena aiempana vuonna. En tee yhtä kattavaa postausta tästä, kuin kahtena edellisenä kertana, sillä olen käsitellyt suurinta osaa näistä levyistä jo omissa postauksissaan aiemmin.

Aivan kaikkia hyviä levyjä en kuitenkaan ole arvostellut, ja toisaalta kaikki arvostelemani hyvät levyt eivät välttämättä kaikista kehuistani huolimatta pääse sille levelille, että niitä voisi vuoden parhaiden joukkoon lukea.

En esimerkiksi ole maininnut täällä sanallakaan David Bowien alkuvuonna ilmestyneestä 'The Next Day':stä, josta on muodostunut ehkä yllättäenkin uusi suosikkini Bowien levyistä 'Let's Dancen' rinnalle. Tällä uudella levyllä on paikka paikoin vähintään yhtä hyviä raitoja kuin vaikkapa edellisen nimikkoraita tai aiempi lempikappaleeni 'Cat People (Putting Out Fire)'. 'The Next Day':llä takuuvarmoja biisejä ovat mm. 'Love is Lost', 'Boss of Me', 'How Does The Grass Grow?' ja '(You Will) Set The World On Fire'. Ja onhan Bowie featuroimassa yhdellä vuoden kärkipaikoista kisailevista albumeistakin, nimittäin Arcade Firen 'Reflektorilla'.





En myöskään ole maininnut Kanye Westin 'Yeezusta', joka aika yllättäen oli todella toimiva ja kaikessa häröydessään kutkuttavan kiehtova albumi. Lempiraitojani ovat mm. 'I Am God', 'New Slaves', 'Guilt Trip' sekä 'Bound 2'. Koko albumilla ehkä parasta on loistava samplejen käyttö, vaikka se osin on kyseenalaistakin. En ole kuitenkaan mikään Kanye West fani, vaikka pari vuotta sitten miehen showta Flow:ssa hetken seurasinkin. En myöskään ollut kuunnellut yhtään albumia ennen tätä kokonaan, tai ylipäänsä pysty vertaamaan albumin raitoja aiempiin, mutta 'Yeezuksessa' vain on jotain todella toimivaa. Ei sekään silti TOP 10:n yllä.

Hyviä levyjä on tullut siis niin paljon, että sinne eivät myöskään pääse muuten loistavat levyt tänä vuonna julkaisseet kestosuosikkini Pet Shop Boys, ei yksi entisaikojen lempiartisteistani µ-Ziq tai yhden vuoden kiinnostavimmista tanssittavista indielätyistä tehnyt Phoenix. Eikä myöskään toinen ranskalainen, samoista kaveripiireistä lähtenyt ja isoin odotuksin vastaanotettu Daft Punk, useasti kehumani The Naked and Famous tai vasta ostamani Sin Cos Tan. Ei edes suuri suomalainen suosikkini French Films, toinenkin oikein reipasta rokkia tekevä Satellite Stories tai ehkäkin kaikkien aikojen hiphoplevyn julkaissut freestyleräpin voimaduo Solonen & Kosola. Myöskään mahtavia yksittäisiä hittibiisejä sisältävä Chvrchesin levy ei aivan pysty ylittämään sitä maagista ylivoimaisesti parhaiden levykokonaisuuksien rajapyykkiä.

Niitä vuoden kaikkein parhaita albumeita onkin huomattavasti vaikeampi pistää parhausjärjestykseen, eivätkä ne alla sellaisessa olekaan, mutta kymmenen kärkeen ehdottomasti kuuluvat kuitenkin mm. alla olevat levyt.

Mutta eivät kaikki uutiset ole niin iloisia. Vaikka vuosi päättyy näin hienosti upeiden levyjen ja hyvän musiikin osalta, niin newyorkilaisbändi School of Seven Bells on menettänyt yhden perustajajäsenistään, Benjamin Curtisin viime sunnuntaina. Curtisilla todettiin aiemmin syöpä, ja vaikka toivoa alkuun oli, ei hoidoista lopulta ollut kuitenkaan apua. On aina surullista, kun hieno ihminen lähtee liian aikaisin. Toivottavasti tämän loistavan bändin ura voisi kuitenkin vielä jossain vaiheessa jatkua, mutta onneksi ainakin musiikin muisto elää.

R.I.P. Benjamin Curtis (23.9.1978 – 29.12.2013)

Huomisen satoa

Tämä postaus on vain kovimmille konemusiikin ystäville. Siitäkin huolimatta, että Boards of Canadan musiikki on äärimmäisen kaunista, melodista ja helposti lähestyttävää ambientia. Se on kuitenkin lähinnä instrumentaalimusiikkia, joka monelle ei-konemusadiggarille on punainen vaate.

Kyseinen bändi on perustettu jo 80-luvulla, vaikka en edes tiedä ketään, joka noita vanhoja kappaleita olisi todistetusti kuullut. Itse tutustuin tähän vasta 90-luvulla, reivivuosieni jälkimainingeissa. Kuten aiemmin hiukan avasin tämän tyyppisen musiikin historiaani µ-Ziq-postauksessa, oli IDM ollut kovassa huudossa vielä muutama vuosi aiemmin. Vuoteen 1996 mennessä, jolloin tiettävästi ensimmäistä kertaa kuulin Boards of Canadaa, monet lempiartisteistani olivat ottaneet uusia suuntia kokeellisen elektronisen musiikin saralla. Jopa siinä määrin, että en enää syttynytkään entiseen tapaan vaikkapa Aphex Twinille tai Autechrelle. Etenkin jälkimmäisen musiikki alkoi olla lähes kuuntelukelvotonta noisea ja kolinaa.

Tähän tarpeeseen tuli kahden skotlantilaisen nuoren miehen, Mike Sandisonin ja Marcus Eoinin perustama kokoonpano, joka iski tärykalvoille biisi toisensa jälkeen mitä uskomattomimpia ja kauniimpia chill out-raitoja. Tähän uskon suuresti vaikuttaneen sen, että kun aiemmat suosikkini siirtyivät digitaaliseen tekniikkaan, pysyivät nämä herrasmiehet analogisyntetisaattoreiden maailmassa.



Vuodet ovat kuluneet, ja BoC on edelleen jatkanut satunnaisesti levyjen julkaisemista. Niiden välissä on saattanut mennä pitkiäkin aikoja, mutta lopputulos on aina ollut vakuuttavaa ja odotuksen arvoista. Edellistä levystä ehti vierähtää peräti kahdeksan vuotta, EP:stäkin seitsemän, kun 'Tomorrow's Harvest' vihdoin tänä kesänä ilmestyi. Bändin levyihin on aina kätkeytynyt monenlaista, yleensä numeraalista mystiikkaa, ja niinpä tämänkään levyn markkinointi ei tapahtunut kaikkein yksinkertaisimman kaavan kautta. Kryptattujen latauskoodien lisäksi bändi järjesti erilaisia ennakkokuuntelumahdollisuuksia, joista ehkä erikoisin oli Kalifornian aavikolla Lake Doloresissa. Sijainti kerrottiin vain koordinaatein Twitterin välityksellä. Tästä tapahtumasta on kuvattu myös lyhyt viraalivideo.

'Tomorrow's Harvest' on kokonaisuutena väkivahva Boards of Canada -albumi, ja sieltä onkin helppo nostaa muutamia historiankirjoihin jääviä raitoja esiin. Niistä pari postauksen lopussa. Enemmän levyn taustoista voit lukea Wikipediasta. Loistava levyarvostelu biisi biiltä löytyy täältä ja myöskin Nuorgam on kirjoittanut bändistä useampaan kertaan suopeasti (mm. täällä, täällä ja täällä).

Maailma jatkaa pyörimistään, ja Boards of Canada soimistaan mun soittolistoilla. Uusimman levyn myötä bändin koko katalogi (varsinaiset albumit) on päätynyt vihdoinkin Spotifyyn. Aiemmin sieltä löytyi ainoastaan 'Hi Scores' EP. Jos suhtaudut hyvään elektroniseen musiikkiin avoimin mielin, eikä bändi ole entuudestaan tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen.

On lähes mahdoton listata kaikkia suosikkibiisejäni bändin pitkältä uralta, sillä niitä on niin monta. Siitä huolimatta alla vielä joitakin, joita kohtaan mulla on erityisen lämmin suhde.