Paska on räävitön, poliittisesti epäkorrekti parodia korruptoituneesta skottipoliisista Bruce Robinsonista, jonka kyky keksiä hyväksikäytön muotoja koettelee inhimillisyyden rajoja.
Otsikko on alkuperäisen Irvine Welshin romaanin Filth suomenkielisestä käännöksestä, ja kuvaus Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjailijaesittelystä. Olen odottanut kirjasta tehdyn elokuvaversion näkemistä siitä lähtien, kun tovi sitten näin leffan trailerin. Elokuvaa on kehuttu melko vuolaasti ulkomaisissa lehdissä, ja arvostelijat ovat antaneet sille pääsääntöisesti neljää ja viittä tähteä.
Filth tuli ensi-iltaan viime perjantaina, ja oli tänään sopivasti esityksessä Niagaran Viiden euron tiistaissa, joten päätin välittömästi käydä sen katsomassa. Trailerit tekivät sille kyllä täysin kunniaa, vaikka lopputulos oli jopa yllättävän paljon komedian puoleen kallellaan. Silti samaan aikaan meno oli odotuksen mukaisesti sekopäistä, räävitöntä ja rajua, mutta myös erittäin raadollista ja huumori sysimustaa. Juuri sellaista Welshiltä osaa kyllä odottaakin. En tosin ole lukenut yhtään hänen kirjojaan, mutta Trainspotting on tullut katsottua useampaan kertaan, ja on itselleni klassikkoelokuvan asemassa.
Siitä huolimatta tämä oli jollakin tapaa jopa onnistuneempi filmatisointi, ja onnistui varsinkin kuvaamaan tämän säälittävän ja häiriintyneen sekakäyttäjän mielen kouriintuntuvan realistisesti. Iso osa kiitoksesta kuuluu toki James McAvoylle, joka teki todella vakuuttavan roolisuorituksen. Mitään perus-Hollywoodia ei todellakaan ole luvassa, mutta jos tämän tyyliset elokuvat kiinnostavat, ei Filthin katsominen voi olla huti. Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, johon tuossa aiemmin viittasin, tälläiset rainat antavat elokuvissa käymiselle merkityksen. Puolitoista tuntia täyttä tykitystä, pakko suositella!
Elokuvan musiikista vastaa yksi loistavimmista nykyelokuvan säveltäjistä Clint Mansell, joka vakuutti mut jo Pi -elokuvassa niin, että kyseinen levy on yksi niitä harvoja soundtrackeja, joita yleensä satunnaisesti Tarantinon soundtrackien ohella kuuntelen. Lopullisesti Mansell sävelsi itsensä historiankirjoihin kuitenkin Unelmien Sielunmessun tunnusmelodialla 'Lux Aeternalla', jota moni säveltäjä on kopioinut, ja joka kuuluu kaikkien aikojen elokuvatunnareiden ahdistavimpiin. Ja mitäpä muutakaan tuon tason säveltäjältä voi odottaa, kuin täsmäosumaa. Tässäkin elokuvassa musiikki ja ääni kulkivat tapahtumien kanssa hämmästyttävän hienosti käsi kädessä.
