Cinemadrom9 Goes To Hell

Nyt tulevana viikonloppuna tarjolla on jälleen monenlaista aktiviteettia. Roskaelokuvien ystäville herkkua tarjoilee syksyn Cinemadrome (yhdeksäs laatuaan), jonka järjestävät Pirkanmaan elokuvakeskus ja Trash Video yhteistyössä Night Visions Ry:n, Cinemaren ja Iik! -kauhuelokuvafestivaalin kanssa.

Niagaran perjantain ja lauantai-illan täyttävät toki monet muutkin, kuin vain roskaelokuvat. Ohjelmistossa on luvassa mm. kasariklassikoita Predatorista The Beyondiin, mutta pääpaino on kuitenkin harvinaisemmilla teoksilla. Itse en harmillisesti pääse juuri lauantain festarointeihin, sillä luvassa olisi ollut enemmän tekemistä jo muutenkin, mihin yksi ihminen pystyy. Jouduin mm. skippaamaan työpaikan pikkujoulutkin samasta syystä.

Perjantaina kuitenkin ehtii, joten mennään katsomaan suhteellisen häiriintynyt klassikko Nekromantik, joka kertoo miehen, naisen ja mätänevän ruumiin rakkaustarinan. Kyseinen elokuva on aikanaan kielletty lähes joka maassa, myös Suomessa. Johtuen tästä se on saavuttanut omanlaisensa kulttistatuksen, sillä se levisi aikanaan videonauhurista toiseen elokuvaharrastajien kesken. Nyt screenillä nähtävä elokuvakin on yhtä lailla VHS-kopio, joten heikkoa laatua on takuulla luvassa joka suhteessa. Saa nähdä, ylittääkö tämä elokuva jopa oman makuni rajat, joskus pitää uskaltaa testata itseään.

Heti Nekromantikin jälkeen näytetään kaikkien actionsankareiden isän, eli Chuck Norrisin tähdittämä Invasion U.S.A., joka on takuulla tiukkaakin tiukempaa mättöä. Enää samanlaisia elokuvia ei oikein tehdä, mutta juuri tälläisten ansiosta nykyään on olemassa esimerkiksi The Expendables -elokuvasarja. Tässä elokuvassa mies pysäyttää laajamittaisen terroristihyökkäyksen USA:n maaperälle - käytännössä yksin tietysti, kuinkas muuten!

Muumit järkyttivät Iltalehden lukijaa

Kirjoitin jo aiemmin Tove Janssonin juhlavuodesta, ja kävin viime viikolla myös katsomassa uuden Muumit Rivieralla -elokuvan, joka pohjautuu kaikille tutumpia Muumilaakson tarinoita tv-sarjaa enemmän alkuperäisiin sarjakuviin. Itse tarinan aihio taas sisältää alunperinkin havaintoja Toven ja hänen äitinsä reissulta Rivieralla.

Elokuvan ympärillähän kohuttiin jo etukäteen, sillä sitä markkinoitiin niin autenttisena kunnianosoituksena alkuperäisteokselle, että se olisi ainoastaan aikuisille sopivaa katsottavaa. No, huoli pois, sillä tokihan tässä oltiin ronskimpia, mitä niin sovinnaisessa tv-sarjassa, mutta taitavat ainoastaan nämä samat kukkahattutädit, jotka haluavat piilottaa alkoholimainonnan tyystin, olla niitä, jotka pitävät tätä lapsille sopimattomana. Elokuvan tultua teattereihin, ei kestänyt kuin reilun viikon, kun samat äidit jo järkyttyivät elokuvasta.

Lainaan tuosta edellämainitusta Iltalehden artikkelista tämän kommentin ja painan sen jälkeen pääni hiekkaan:

- Kävimme eilen katsomassa Muumit Rivieralla -elokuvaa. Kyseessä oli vähän erilainen muumielokuva. Pappa joi viskiä ja viiniä ja mamma hoiteli auliisti papan krapulaa. Niiskuneiti pelasti köyhyyksissään rahansa kasinolla saadakseen uudet bikinit ja flirttaili yökerhossa. Mukana oli myös "kiintiöhomo". Koira joka ei pitänyt koirista vaan kissoista, perheenäiti päivittelee.

Elokuvan erilaisuus on kuitenkin ollut hyvin tiedossa, joten on lähes älytöntä viedä lapsi tätä katsomaan, mikäli kokee aiheen itse sopimattomana. Toki elokuva on luokiteltu sallituksi ilman ikärajaa, mutta se kertonee ainoastaan siitä, että sisältö ei ihan oikeasti kovinkaan järkyttävää katsottavaa perheen pienimmillekään ole. Ehkä en kuitenkaan itsekään alle kouluikäistä veisi sitä katsomaan. Toiseksi kommentissa on paradoksi. Millä perusteella on tehty johtopäätös, että kissoista enemmän kuin koirista pitävä koira on "kiintiöhomo"?

Tarinassa Niiskuneiti haaveilee glamourista ja elokuvatähtien elämästä, Muumipappa taas seikkailusta, jonka matka Rivieralle mahdollistaisi. Näistä aineksista on saatu kasaan elokuvan (ja sarjakuvan) aihio, jossa koko perhe lähtee pienellä purjeveneellä kohti tuntematonta. Matkalla on tietysti mutkia, eihän se muuten seikkailu olisi, ja perillä Muumien elämä mullistuu heidän muuttaessa asumaan julkkisten kansoittamaan Grand hotelliin. Arkinen ja leppoisa muumilaaksoilu mullistuu kertaheitolla, kun heidät repäistään glamourelämän pyörteisiin, ja saapa siitä pappakin osansa, Muumipeikko ei niinkään arvosta.

Muutamissa arvosteluissa on kritisoitu tarinan epäloogisuutta, mutta itse en pysty tätä allekirjoittamaan laisinkaan. Sarjakuvan lukemisesta on varmastikin ainakin 20 vuotta, joten en sitä niin tarkkaan muista, että voisin elokuvaa lähteä vertaamaan, mutta mielestäni elokuva kantaa hienosti alusta loppuun saakka. Juonen kaari on eheä, ja mielestäni siinä on selkeä alku sekä loppu. Kaikki mitä matkan varrella tapahtuu, toimii kyllä keskenään olennaisena osana tarinan kulkua.

En kuitenkaan pitänyt tätä niin huikeana elokuvana, että pitäisin sitä ehdottomasti elokuvateatterikäynnin arvoisena. Hauska se oli, katsottava, mutta itse kävinkin sen tiiraamassa Niagarassa viidellä eurolla. Sen verran tästä kyllä voi maksaa, tai sitten odottaa sen julkaisua Blu-raylle.

Tapahtumien Yö tulee taas

Huomenna torstaina vietetään Tampereella jälleen Teatterikesän yhteydessä tavaksi muodostunutta Tapahtumien Yötä. Ajankohta sopii tällä kertaa mulle kuin nenä päähän, sillä perjantai on vielä kesälomapäivä, ja ihan yhtä aikaisin ei tarvitse herätä, vaikka aamupäivällä käännänkin nokan kohti Helsinkiä ja Flow Festivalia.

Päivän ohjelman voi tsekata tunnista tuntiin tapahtuman kotisivuilta. Kaikkein eniten mua kiinnostaa jo iltapäivästä iltaan Onkiniemessä vanhan Suomen Trikoon tehdasrakennuksen ympäristössä järjestettävä Onkiniemi elää! -tapahtuma. Rakennuksessa toimii jo paljon erilaisia yrittäjiä ja toimijoita kulttuurin saralla. On muusikoita, käsityöläisiä ja muita taiteilijoita. Tavoitteena on myös kulttuuriyhdistys, jonka tarkoitus on koota lisää luovia toimijoita yhteen, ja ottaa käyttöön tehtaan tyhjillään olevat tilat. Juuri tälläistä hukkatilojen hyötykäyttöä kannatan itse, ja vapaa alueeseen tutustuminen onkin se tapahtuman kiinnostavin osuus. Tapahtumien Yönä tehtaan alapihalla esitetään livemusiikkia ja sisällä kulttuurikäytävässä nähtävissä on taidetta ja erilaisia näytöksiä.



Ja illalla tiedän itse ainakin meneväni jälleen katsomaan roskaelokuvaa Niagaraan Cinemadromen järjestämään iltaan. Lemmen Yö -teemalla kulkevassa näytöksessä esitetään Alfonso Brescian ohjaama törkyinen Poppea - Rooman huora vuodelta 1972. Luvassa on takuulla epäsoveliasta pehmopornoa ja komediaa.

Sitä sovinnaisempaa ohjelmaa kuitenkin on koko Tapahtumien Yö täynnä, joten jokaiselle löytyy varmasti jotakin. Esimerkiksi juuri Kehräsaaressa on jo päivällä markkinatapahtumaa ja alueen putiikit ovat avoinna poikkeuksellisesti iltakymmeneen saakka. Myös Kyttälän Designkorttelin puodit ovat avoinna kahdeksaan, ja Pikilinnan sisäpihalla Tammelassa on jälleen myyjäiset, jotka olivat viime vuonnakin todella sympaattiset.

Itseä kiinnostaisi myöskin käynti Lenin -museossa, jonne pääsee ilmaiseksi. Olen toki käynyt varsinaisen näyttelyn katsomassa muutaman kerran, mutta nyt siellä on mahdollista ottaa osaa Millaisen Lenin-museon sinä haluat -kyselyyn. Museohan on menossa remonttiin ensi vuoden jälkeen, jonka jälkeen näyttelyä ollaan käsittääkseni laajentamassa kokonaisvaltaisemmin koskemaan Neuvostoliittoa. Ainakin, jos niin äänestetään :)

Mutta loppuun lyhyt pätkä tuosta Cinemadromessa huomeniltana nähtävästä elokuvasta.

Kahdenlaista paskaa

Lab Technician at Airport: This is real shit. This coke is pure shit.
Ray Hughes: It's good shit, right?
Lab Technician at Airport: I mean bad shit.
Ray Hughes: Bad shit like, "this shit is bad?"
Lab Technician at Airport: It's shit shit. This shit isn't worth shit. There's barely enough coke in here to attract the dogs. Anybody caught on the street with this would get killed.

-Running Scared (1986)

Edellinen keskustelu on tosiaan tuosta vanhasta Running Scared leffasta, jota en itse ole nähnyt. Sen sijaan se tuli tutuksi itselle aikanaan englantilaisen The Herbaliserin kappaleesta 'Who's The Realest', joka samplaa kyseistä elokuvaa biisin alussa. Tosin tuossa samplessa coke kuulostaakin goodilta.

Mutta kuultuani kyseisen biisin ensimmäistä kertaa, se on siitä lähtien tullut mulle aina mieleen, kun on tarvinnut määritellä hyvän ja huonon paskan eroja. On olemassa niin huonosti tehtyä paskaa, että se alkaa oikeasti olla joko hyvää, tai vähintään hauskaa. Sitten on olemassa niin hirveää paskaa, että sitä ei pysty katsomaan millään tavalla. Hyvä paska on yleensä sitä, mitä ei ole tehty kovin tosissaan, kun taas huono paska on väkisin pinnistettyä, joka vain ei ole onnistunut tekemään toivottua lopputulosta.

Koko aihe liittyy vahvasti viime viikonloppuna Tampereella vietettyihin Cinemadrome -roskaelokuvafestivaaleihin. Perjantai-illan pitkät elokuvat olivat nimittäin hämmentävän hauskoja tai hyviä kaikki.



Return to Nuke'Em High Vol.1 oli toki juuri sitä, mitä odotinkin näkeväni, mutta siitä huolimatta se ylitti kaikessa älyttömyydessään odotukseni. Irvokkuutta, alastomuutta, seksiä, sisä- ja sukupuolielimiä, ruumiinnesteitä ja mutaatioita siinä ei todellakaan säästelty. Ja olipa elokuvassa itse Lemmykin. Siitä lähtien kun yläasteikäisenä näin ensimmäistä kertaa Peter Jacksonin Bad Tasten ja Braindeadin, ovat tälläiset elokuvat kaikessa erikoisuudessaan kiehtoneet mua. Ja paljon hauskempia Troman elokuvat ovat, kuin ns. tosissaan tehdyt komediat. Tämä kyseinen elokuva tosin oli aivan far out -kamaa :) Ja vasta ensimmäinen osa, joten tarinan lopun näemme vasta myöhemmin. Ja jos en perjantaihin mennessä vielä ollut nähnyt noita elokuvasarjan ensimmäisiä osia 80-luvulta, sekin korjaantui eilen, kun katselin sarjan ensimmäisen, Class of Nuke 'Em Highn Netflixistä.

Sen sijaan Chimères oli aivan eri luokassa näiden illan muiden elokuvien kanssa. Olin jopa yllättynyt, miten kompakti ja toimiva tarina se oli, siitäkin huolimatta, että kyseessä oli vampyyrielokuva. Niistä en nimittäin koskaan ole kiinnostunut. Enkä tuotakaan olisi varmasti katsonut, ellei se olisi kuulunut illan ohjelmaan. Se oli kuitenkin muutamia hölmöjä ratkaisuja lukuunottamatta illan laadukkain elokuva. Pettymys siis sikäli, koska en näin tasokasta olisi roskaelokuvafestivaaleilla toivonut näkeväni.

Mutta sen sijaan kotimainen Rasvainen tiistai oli vain ihan oikeasti huono. Näyttelijäsuoritukset eivät ainakaan parantaneet elokuvan uskottavuutta. Rikollisia esittäneet näyttelijät eivät olisi kauempana rikollisesta voineet olla. Ainoastaan pari muutaman sekunnin ajan verran näytettyä jengiläistä olisi voinut ulkonäöltään lunastaa roolin rikollisena. Kuvakulmissa ja leikkauksessa oli haettu aina animointia myöten teennäistä tarantinomaisuutta, mutta lopputulos oli yhtä suurta vitsiä, eli sitä huonoa paskaa.

Minua ainakin harmittaa nähdä näin surkea elokuva, ja tuskin sitä olisin pitkänä elokuvana edes salissa katsonut. Siitäkin huolimatta että muut näkemäni suurelta osalta olivat tarkoituksellisesti huonoja. Rasvaisen tiistain kesto oli kuitenkin onneksi vain alle puoli tuntia, mutta ilmeisesti siitä ollaan parhaillaan tekemässä pitkää elokuvaa.



Sekä Return to Nuke'Em High Vol.1, että Manos: The Hands of Fate olivat siis kuitenkin enemmän kuin osasin odottaa. Niin hyvää paskaa, että ei mitään järkeä. Jälkimmäinen tosin osoitti, että ei kaikkea hyvää paskaa tarvitse tehdä huumorilla. Alun perin Manos nimittäin on tehty kyllä ihan tosissaan, mutta ei se syystä ole maailman yksi huonoimmista elokuvista. Sopivasti samanlainen yleisö tajusi tahattoman huumorin, ja elokuvan aikana nauru raikui Niagaran katsomossa. Se oli paras näkemäni "komedia" pitkään aikaan.

Ensinnäkin koko elokuva on kuvattu käsivaralta kameralla, joka kykeni tallentamaan ainoastaan 32 sekuntia filmiä kerrallaan. Se on myös kuvattu ilman ääntä, ja dubattu jälkikäsittelynä vain kahden näyttelijän toimesta. Juuri nämä kaksi asiaa lienevät vaikuttaneen suurelta osalta siihen, että lopputulos oli niin humoristinen. Ääniraita kun ei aina aivan täysin pysynyt myöskään kuvan mukana, ja välillä tuntui, että kohtauksia oli yritetty venyttääkin kestämään juuri tuon yhden filmikelan verran.

Kohtaukset oli myöskin kuvattu kaiken kaikkiaan ainoastaan kahteen kertaan, joten mikäli molemmat otokset olivat vähintään lievästi menneet pilalle, päätyi niistä kuitenkin toinen itse elokuvaan. Näyttelijäntyöstä ei erityisen positiivista mainittavaa myöskään ole, ja Torgoa esittäneen John Reynoldsin epäiltiinkin olleen LSD:n vaikutuksen alaisena kuvauksissa. Kun elokuvan katsoo, on epäilykset helppo ymmärtää :)

Manos: The Hands of Fate on muuten katsottavissa kokonaan myös YouTubessa. Tiesin sen kyllä jo aiemmin, mutta halusin silti elokuvan nähdä isolla screenillä. Koska moni tuskin tulee elokuvaa ostamaan dvd:llä, on netistä katsominen ihan hyvä vaihtoehto. Katso siis avarin mielin, mutta varaudu silti tyrmistymään.





Perjantain elokuvat päättyivät vielä lähes inhimillisesti puoli kahden aikaan, mutta lauantai-illan viimeinen, joka oli myös lauantain ainoa katsomani elokuva, päättyi vasta puoli kolmelta. Se on melko myöhäinen ajankohta allekirjoittaneelle, ja ihmettelenkin, että miten ihmiset jaksavat seurata joissakin muissa kaupungeissa näytettäviä näytöksiä, jotka pyörivät läpi koko yön? Itse meinasin nukahtaa kesken molempina iltoina :)

Lauantai-illan roskapätkä oli siis The Worm Eaters vuodelta 1977. Elokuva kertoo Herman Umgarista, kylähullusta, joka pitää lemmikkinään matoja. Ryhmä korruptoituneita kaupungin päättäjiä yrittää häätää Hermanin tontiltaan. Tästä suivaantuneena mies rupeaa syöttämään matojaan kaupungin asukkaiden ruokiin. Madot ovat kuitenkin muuttuneet mutanteiksi, ja niiden syöminen saa ihmiset muuttumaan itsekin jättiläismadoiksi. Erinäisten mutkien kautta myös Herman itse päätyy lopulta maan matoseksi.

Koko tarinahan on aivan typerä! Eihän tälläistä kukaan täyspäinen katsoisi, mutta katsojan pitää olla sopivasti sekaisin itsekin nähdäkseen näiden sarkasmin ja huumorin. Jos Manos oli tehty tosissaan, niin The Worm Eaters sitä ei takuulla ollut. Ja se, mitä aineita tämän elokuvan kirjoittaja oli vetänyt, jää kysymysmerkiksi. Minulle tuo puolitoistatuntinen oli kaikessa sekopäisyydessään kuitenkin sekin eräänlainen kokemus. Siitäkin huolimatta, että tämä oli myöskin jo huonoudessaan enemmän kallellaan sinne huonon paskan puolelle. Juoni sikseen, mutta jostakin syystä elokuvassa kaikki ihmiset huusivat kuin raivotautisina, läpi koko elokuvan. Bunch of freaks!

Toivoisin kuitenkin, että tälläisiä erikoisempia ja harvinaisempia elokuvia näytettäisiin teattereissa useamminkin, mutta taloudellisesti se tuskin kovin kannattavaa on. Minulle Cinemadromen kahdeksas kerta oli ensimmäinen, mutta täytyy pitää jatkossakin korvat höröllä kun jotakin erikoista on tarjolla.

Lots of yummy food, with worms. Worms, everywhere! :)

Roskaelokuvien riemuvoitto

Sitä on luvassa tänä viikonloppuna, kun kahdeksas Cinemadrome -festivaali ryöpyttää Niagaran valkokankaalle kahden päivän aikana kirjavan joukon kaikenlaista visuaalista törkyä elokuvien muodossa. Luvassa on niin uutta ja klassikkoa, ulkomaista kuin kotimaistakin roskarainaa. Pääpaino näillä festareilla on enemmän komediassa, kuin aidossa kauhussa, joten tämän kertainen tarjonta sopii tietysti mulle todella loistavasti.

Itse olen tosin menossa varmuudella festareille vain tänään, ja lippukin on jo hankittu. Siitäkin huolimatta, että erityisesti lauantain ja sunnuntain välisenä yönä esitettävä Herb Robinsin ohjaama The Worm Eaters kyllä huvittaisi nähdä kaikessa irvokkuudessaan. Myöskin jo aiemmin illalla näytettävä Donald Cammellin White of the Eye vaikuttaisi varsin kiinnostavalta. Onhan se kuitenkin vahvasti 80-lukua, mutta jää nähtäväksi, menenkö.

Mutta ainakin tänään siis on luvassa joidenkin mielestä yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmaksi elokuvaksi arvioitu Manos: The Hands of Fate vuodelta 1966, jonka esimerkiksi Quentin Tarantino on maininnut yhdeksi suosikkielokuvistaan. Miehen makuhan tosin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Elokuvassa nähdään mm. hupaisa palvelusmies Torgo, joka palvelee herraansa The Masteria. Tämä johtaa pirua palvovaa kulttia jonka touhuihin epäonninen perhe sattumalta törmää lomamatkallaan.

Sitä ennen esitetään Rauli Ylitalon ohjaama lyhytelokuva Rasvainen tiistai parin vuoden takaa. Elokuva kertoo kahden rikollisjengin välisestä taistelusta suomalaisessa pikkukaupungissa. Sen päähenkilö on näistä toisen jengin palkkatappaja, jonka tehtäväksi on pantu pistää päiviltä keikan omiin nimiinsä tehnyt petturi, mutta asiassa on pieni muuttuja joka potkaisee elokuvan juonen ympäri.



Ilta kuitenkin alkaa kulttilabeli Troma Entertainmentista tutun ohjaajan Lloyd Kaufmanin viimeisimmällä teoksella Return to Nuke 'Em High Volume 1. Elokuvassa palataan jälleen Tromavilleen, jonka lukio on rakennettu entisen ydinvoimalan päälle. En tosin ole nähnyt sarjan kahta ensimmäistä osaa, mutta tässä uusimmassa koulun ottavat valtaansa Troman elokuville tutut kaikenlaiset mutantit ja sekopäät teinikriminaalit. Viime vuonna tuli saman kaverin, kenen kanssa nytkin menen Cinemadromeen, katsottua pari muuta Troman pätkää, ja allekirjoittaneen ne vakuuttivat tässä genressä vahvasti. Takuuvarmaa törkyä on siis tiedossa.

Lisäksi tänään luvassa on yksi myös hieman tylsemmän ja tarpeettoman tosissaan tehdyn oloinen sveitsiläinen Chimères, mutta mennee sekin näiden muiden välissä varmasti. Vaikka kaikki elokuvat eivät ole upouusia, minä en niistä ole nähnyt yhtäkään. On siis luvassa erittäin antoisa roskaelokuvan täytteinen perjantai-ilta, ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, eiköhän sitä tule horjahdettua myös Hookinkin puolella :)

Luovun tämän vuoksi jopa Tappara-Kärpät finaalin kuudennen pelin katsomisesta, siitäkin huolimatta, että olen istunut Semaforissa jo monta matsia katsomassa ennen tätä. Mestaruus oli jo keskiviikkona niin lähellä, mutta niin vain Kärpät voitti, ja tänään voittaa Cinemadrome. Eikä sota yhtä miestä kaipaa, onneksi.

The Grand Budapest Hotel

Vihdoin se on täällä, Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel.

Ensi-ilta oli toki jo perjantaina, ja olin alunperin ajatellutkin sen käydä jo viikonloppuna katsomassa. Mutta sitten huomasin, että leffan pääsee myös näkemään Niagarassa Viiden euron tiistaissa. Näinpä tarkoitus on mennä katsomaan se vasta tänään, jos vain lippuja vielä saa.

Odotukset ovat korkealla, enkä oikein edes usko, että edes trailerit tässä elokuvassa antaisivat odottaa liikoja. Ainakin niiden perusteella luvassa on hauska ja tapahtumarikas reilu puolitoistatuntinen, tietenkin järisyttävän mainion ja laajan laatunäyttelijäkaartin saattelemana. Ihan vain muutamia mainitakseni, elokuvassa näyttelevät mm. Ralph Fiennes, Adrien Brody, Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray ja Edward Norton. Moni näistä toki Andersonin luottonäyttelijöitä.

Festivaalisafkaa

Kun on paljon menossa, kuten nyt vaikkapa filkkareilla viime viikolla, ei kotona ehdi samalla tavalla panostaa ruuanlaittoon. Niinpä ulkona tulikin käytyä syömässä poikkeuksellisen paljon, jopa mun käyntimäärillä mitattuna. Joinain päivinä tuli ihan istuttua ravintolassa, joinain taas haettua mukaan.

La Famillessa ja Ravintola 931:ssä kävin ennen viime keskiviikon Short Mattersiin menoa. Nuo lyhärit pyörivätkin silloin viereisessä Niagarassa. Ensimmäisessä lähinnä vain pikaisesti kakkukahvilla, mutta jälkimmäisessä aivan kunnolla syömässäkin. Kävin siellä ensimmäistä kertaa testaamassa salaattia vajaa kuukausi sitten, ennen elokuviin menoa silloinkin. Positiivisen ensikokemuksen saattelemana listalle jäi vielä monta vaihtoehtoa kokeiltavaksi, ja niinpä valinta osuikin tällä kertaa paahtopaistisalaattiin.







Jälleen kerran olin aivan äimänkäkenä, miten salaatti voi olla niin hyvää kuin se tuolla on. Olihan jo ensimmäisellä kerralla kokeilemani savulohisalaattikin hyvää, mutta nyt lähti miltei taju. Muistin myös jälleen, miksi musta ei täysin kasvissyöjää voisi koskaan tulla. Paahtopaistisalaatin ohessa tullut majoneesi sopi salaatin kylkeen täydellisesti, ja olipa tainnut ravintolan työntekijä lukaista aiemman postaukseni, sillä sain kuittia tuosta vähäisestä kastikkeen määrästä :) Sitä kuulemma voi hakea lisääkin tiskiltä, jos se loppuu. Eikä tuo halloumisalaattikaan tiettävästi paljon pahempaa ollut.

Tältä pohjalta ja tällä kokemuksella on kuitenkin helppo julistaa Ravintola 931 Tampereen salaattitarjonnan ykköseksi. Ei mistään saa salaattia tälläisellä hinta-laatusuhteella. Tietenkin Grelissä saa hyvää salaattia, ja hyväksi kakkoseksi se pääseekin, mutta siellä valinta on hyvin paljon itsestä kiinni, ja ei sielläkään hinta-määräsuhde pääse lähellekään tätä tasoa. Jos et ole näitä kokeillut, et oikeasti tiedä, miten iso salaatti voi ollakaan. 10 euroa tuosta on todellakin kustannustehokasta asiakkaalle. Pienet sille!









Ja vaikka minusta ei kasvissyöjää tulisikaan, niin pidän kuitenkin myös kasvisruuasta erittäin paljon. Lauantaina päivällä mulla oli Hopper Storiesin ja Arkiston aarteiden välissä reilu pari tuntia aikaa kulutettavaksi kaupungilla, joten hain Café Gopalista kasvissafkaa mukaan ja voi taivas miten hyvää se olikaan.

Olen vain kerran aiemmin käynyt Gopalissa syömässä noutopöydästä, eikä siitä kerrasta jäänyt mieleen mitään erityistä, ehkä sen vuoksi siellä ei ole tullut useammin käytyäkään. Nyt kuitenkin varsinkin paikan falafelpyörykät, manteliriisi ja hummus veivät kielen mennessään. Falafel taisi mennä kertaheitolla parhaaksi koskaan syömäkseni, myöskin kasvis-perunapaistos oli todella maistuvaa.

Mikään edullinen paikka Gopal ei ole, annoksille tuli hintaa liki 12 euroa kappaleelta, eikä ruuan määrä kuitenkaan mikään valtava ollut. Maku vei silti voiton, joten varmasti menen nyt tämän kokemuksen perusteella sinne uudelleenkin syömään. Tai ainakin haen sieltä falafelia mukaan pian uudelleen :)

Kadonnutta historiaa ja taidetta

Onpa kyllä saanut kokea mahtavia elämyksiä tällä viikolla, kiitos Tampere Film Festivalin. En ollut muutamaan vuoteen käynyt filkkareilla lainkaan, mutta tällä kertaa päätin alun alkujaankin perehtyä tarjontaan paremmin, ja olen kyllä saanut paljon uusia hienoja kokemuksia tämän valintani ansiosta.

Mulla oli itse asiassa tästä aiheesta huomattavasti kattavampi postaus, mutta Blogger teki jälleen kusiset, eikä tallentanut mun luonnostani lainkaan, joten en jaksanut kirjoittaa aivan kaikkea uudelleen.

Eniten tässä kadonneessa postauksessa kuitenkin harmittaa se into ja panostus, jonka fiiliksissäni suolsin aiempaan yritykseeni. Tiedätte varmaan, että kun jostakin on innoissaan ja kirjoittaa sen heti ylös, tunne on aito. On vaikea yrittää väittää, että nyt, uudelleen lämmiteltynä pääsisin aivan samalle levelille.

Perjantaina Kotimainen kilpailu 11:sta Nightsatan and The Loops of Doom ei todellakaan tuottanut pettymystä. Tälläisen sci-fifantasian ystävänä homma toimi juuri niinkuin odotinkin, ja huumoria elokuvasta ei ainakaan puuttunut. Vaikka toisaalta olen realisti, ja tiedän oman makuni olevan aivan liian kiero valtavirtaan, toivon todellakin, että tämä filmi tullaan huomioimaan, kun parhaita elokuvia huomenna palkitaan.

Samassa slotissa nähtiin kuitenkin monta muutakin hyvää lyhytelokuvaa. Hätäkutsu oli erittäin mielenkiintoinen yhdistelmä kokeilevaa tietokonegrafiikkaa ja oikeita hätäkeskuspuheluita. Santra ja puhuvat puut puolestaan oli erikoinen kombinaatio dokumenttia ja kertojan ajatusten sekamelskaa. Electric Soul edusti näytöksen yhtä harvoista animaatioista, mutta oli täsmäosuma tälläiselle teknologiafriikille. Myös Jack the Monster oli vähintäänkin positiivisesti erilainen paperianimaatio, joskin hyvin synkkä sellainen.





Lauantaina taas aamu alkoi Kansainvälinen kilpailu 5:llä, ja aika yllättäen eniten odottamani elokuvat eivät olleetkaan niitä näytöksen parhaita. Niiden sijaan mm. positiivisesti yllätti Adelshingst - Jalo ori, joka ei niinkään ollut teknisesti mikään huikea animaatiosuoritus, mutta jonka juoni oli erittäin hauska. Enkä ollut todellakaan ainoa, jota tämä pätkä nauratti. Lähes koko teatteri nauroi ja supisi elokuvan aikana.

Myöskin Der Untermensch yllätti mut toden teolla. En yleensä oikein ymmärrä nykytanssia, eikä sellaista tule katsottua, mutta tämä teos oli erittäin tyylikästä sellaista. Koska tälläisissä sisältö menee yleensä itseltäni yli hilseen, en nytkään osannut katsoa sitä asiayhteyttä tarinalla ja tanssilla, mutta päivän mieleenpainuvin fiktiivinen tuotos tämä kuitenkin oli. Liikkeen, tanssitaiteen ja konemusiikin saumatonta yhteistyötä.

Vaikka esimerkiksi valokuvataiteessa monesti hyödynnetään jo toisen artistin, joiksi esimerkiksi luen arkkitehdit, aiemmin tekemä työ, niin harvoin sama toimii maalaustaiteen osalta. Niinpä tässäkin sarjassa nähtiin pari mielestäni turhaa teosta, joissa itse maalausta kuvattiin, ja uutta sisältöä yritettiin luoda äänien ja leikkauksen kautta. Pääsääntöisesti sellainen ei kuitenkaan koskaan tälläisissä töissä toimi, ja onneksi Hopper Storiesissa nähtiin aidosti innovatiivisiakin lyhytfilmejä.

Taiteilija Edward Hopperin katsotaan vaikuttaneen useiden elokuvantekijöiden visuaalisen näkemykseen Alfred Hitchcokista Jim Jarmuschiin. Lyhytelokuvasarja Hopper Stories syntyi, kun kahdeksan eurooppalaista ohjaajaa poimivat suosikkinsa taiteilijan maalauksista ja tekivät valitnansa innoittamana filmin vuonna 2012.

Se mitä odotin tältä sarjalta, oli tehdä jotain uutta ja omaa olemassa olevista teoksista. Niinpä suosikeiksini muodostuivatkin etenkin Hope - Toivo, jossa klovni hyvästelee katsojansa teatteriesityksen lopuksi ja pukuhuoneessa maskeerauksia poistaessaan paljastuu naiseksi. Elokuva päättyy siihen, että nainen katsoo ikkunasta ulos, ja alkuperäisen inspiraation lähteenä ollut taulu herää ikään kuin henkiin. Asetelma viimeisessä ruudussa on sama, kuin kanvaasilla.

Myös Conference at Night - Yöllinen kokous oli toimiva esimerkki teoksen tuomisesta elävään kuvaan. Pohjana toimi teos, jossa kolme henkilöä keskustelee yöllistä keskusteluaan huoneessa, kuun paistaessa sisälle. Elokuvassa maalauksen roolihahmot ovatkin yht' äkkiä eläviä henkilöistä, ja keskustelevat. Tässä vaiheessa on myöskin hyödynnetty erilaisia kuvakulmia yhdessä ja erikseen.

Ylivoimaisesti suosikikseni nousi kuitenkin The Muse - Muusa, jossa oli Toivon tapaan hyödynnetty ajatusta viedä tarina loppua kohti maalauksen asetelemaan. Se oli kuitenkin mielestäni taidokkaammin toteutettu, ja mikä erityisesti miellytti minua, oli se, että se lähti alussa eri teoksesta kuin mihin se päättyi. Väliin oli onnistuttu rakentamaan toimiva sisältö, siten että käsikirjoittaja oli käyttänyt työlleen myös enemmän ajatusta.





Berlin Night Window - Berliinin öinen ikkuna ei ehkä ollut elokuvallisesti parhaimmistoa, mutta halusin tuoda sen esiin, sillä siihen liittyi kuitenkin yksi olennainen itselleni toiminut puoli, musiikki. Alkuperäinen maalaus Night Window ei millään tavalla liity Berliiniin, mutta tämän teoksen käsikirjoittaja oli vienyt sen sinne, ja yhdistänyt kaupungille ominaisesti konemusiikin sen sydämeksi. Berliinihän on yksi maailman teknopääkaupungeista, kuten saattoi esimerkiksi havaita viime joulukuussa postaamani Sub Berlin - Story of Tresor dokumentin katsottuaan.

Tässä pätkässä nainen tulee kotiin yöllä, ja pistää musiikin soimaan. Elokuva on kuvattu asunnon ulkopuolelta, ja näkymä on kaiken aikaa ikkunoiden sisälle. Musiikiksi on valittu muuan Fritz Kalkbrennerin biisi, tosin isoveljen Paul Kalkbrennerin uudelleen miksaamana. Alkuperäinen biisi ei edes ole teknoa, mutta Paulin käsittelyssä se on saanut kaipaamansa tanssittavan viban. Paul on myöskin tulossa ensi elokuussa Suomeen Flow Festivalille soittamaan, ja myös yksi viime kesän Budapestin reissun mieleenpainuvimmista kappaleista oli hänen remiksaamansa Michel Cleisin 'La Mezcla'.

Näiden välissä oli hetki aikaa pyöriä kaupungilla syömässä, mutta siitä on myöhemmin tulossa ihan oma postauksensa. Niagarassa katsomani Arkistojen aarteita oli tavallaan surullista katsottavaa, sillä se näytti maailman, jota ei ole enää olemassa.



Tampereelta on tuhottu niin paljon merkittävää ja kaunista rakennustaidetta, että on aivan hirveä sääli, ettei sitä ole enää jäljellä, muuten kuin näissä dokumenteissa. Avauduin asiasta viimeksi viime kesänä yhdessä postauksessa, mutta tosiasia on se, että jos Tampere olisi samanlainen kuin 1960- tai 70-luvuilla, olisi tämä melko erilainen, mutta huomattavasti viihtyisämpi kaupunki.

Onneksi sentään jotakin on jätetty jäljelle, ja niin ympyrä sulkeutuu, kun mm. nimenomaan Finlaysonin tehdasalue on saanut lähestulkoon kokonaan jäädä henkiin sellaisenaan muutamia menetyksiä, kuten Kehräämön ja Makasiinien hävitystä lukuunottamatta. Nyt voisi ironisesti todeta, että kulttuuri on kuitenkin saapunut tähän upeaan ympäristöön, sillä samassa paikassa, jossa ennen oli hienoa teollisuutta, on nykyään mahdollisuus kokea elokuvallisia elämyksiä, kuten Tampere Film Festival.

Huomenna tarkoitus on tosiaan vielä lähteä nostalgisoimaan omia lapsuuden suosikkejani, ja käydä myöskin katsomassa voittaneet lyhytelokuvat kokonaisuutena.

Viikonlopun filkkaritärpit

Tulipa eilen nähtyä todella monia makeita animaatioita ja installaatioita filkkareilla. Till Nowak olikin paikalla jo eilisessä esityksessä, vaikka lauantaina on luvassa varsinainen masterclass -luento esityksen yhteydessä, jossa hän kertoo tarkemmin visuaalien tekoprosesseista. Lopuksi hän vastaili yleisön kysymyksiin, todella sympaattinen ja lahjakas kaveri.

Eniten jään odottamaan hänen tuoreinta, kevään aikana valmistuvaa lyhyelokuvaa Reality, jonka traileri vei kaikilla mittareilla voiton muista nähdyistä. Silti esimerkiksi jo aiemmin postaamani norjalaisen Pjuskin musiikkivideo oli yksi parhaista pätkistä, samoin kuin tämä The Centrifuge Brain Project. Täysin fiktiivinen dokumentin ja haastattelun maneereista lainaava lyhytelokuva. Tämän, ja muita Nowakin töitä on siis tosiaan mahdollista katsastaa näillä filmifestivaaleilla uusintana vielä lauantaina klo 16.





Tänään on tietysti se odotetuin hetki, ja päällä on tietysti asiaan kuuluva paita :) Viikonloppuna olisi myös aikaa istua katsomassa enemmänkin lyhäreitä, joten saa vielä nähdä, mitä kaikkea tulee katsottua. Varmuudella olen päättänyt kuitenkin Arkiston Aarteita Niagarassa, joka keskittyy paikallisesti Tampereen historiaan.

Ensimmäistä osaa en myöskään harmillisesti pääse töiden ja näytösten päällekäisyyksien vuoksi katsomaan, mutta lauantaina näytetään kuitenkin vielä Valentin Vaalan dokumentti Katoavaa Tamperetta vuodelta 1967. Dokumentti on kuvattu syksyllä 1966 ja kesällä 1967, ja siinä näytetään vielä vanhaa Puu-Amuria, hieman ennen, kuin sitä laettiin purkaa kokonaan. Nykyisinhän siitä on jäljellä muistuttamassa enää Amurin työläismuseokortteli.

Arvo Ahlroosin Super M - Konsertto murhaajalle vuodelta 1982. Se herätti aikanaan paljon keskustelua julkisuudessa analysoidessaan Tampereen kunnallispolitiikan mädännäisyyttä ja vaikutuksia kaupungin kehitykseen. Aarteiden joukkoon kuuluu myöskin Untamo Eerolan dokumentti Kekkosentie, päättäjän monumentti vuodelta 1990, joka kertoo uuden tien rakennuksesta ja asuinalueiden tuhoamisesta sen edeltä.



Lauantain ohjelmaan kuulunee myöskin taiteilija Edward Hopperin maalauksiin perustuvista lyhytelokuvista rakennettu kokonaisuus, Hopper Stories sekä Kansainvälinen kilpailu 5, joissa molemmissa on joitakin mielenkiintoisia pätkiä. Myös Kansainvälinen kilpailu 7 ja Short Matters! -sarjan toinen osa ovat vielä harkinnassa.

Kansainvälisessä kilpailu 5:ssä näytetään mm. etiopialaisen Fanta Ananasin (en todellakaan tiedä, voiko se olla oikea nimi! :D ) Chigger Ale, jossa Hitlerin näköinen mies saapuu Fendikaan – pieneen kapakkaan Addis Abebassa. Samassa näytöksessä nähdään myös etelä-korealaisen Jung-soo Kangin fiktiivinen tarina Matkalla armeijaan. Jälkimmäisessä elokuvan päähenkilö ei tahdo mennä armeijaan ja löytää internetistä kerhon, jonka nimi on ”Ihmiset, jotka eivät halua mennä armeijaan”. Kuulostaa ainakin hauskalta.

Sunnuntain osalta festivaalit jäänevät osaltani ainoastaan tuohon jo ensimmäisessä filkkaripostauksessani mainitsemaani klassisten 70- ja 80-lukujen lastenohjelmien näytökseen. Ellen sitten päädy jäämään katsomaan Mental Nordia tai Short Matters! -sarjan kolmattakin osaa.

Mahtava maaliskuu

Se on sitten maaliskuu! Ja kun pikkuhiljaa alan päästä yli eilisestä shokista, kun ensimmäinen omista Voice of Finland -suosikeistani tippui kisasta, pystyy alkaa taas fiilistelemään tulevia juttuja. Kerttu Suonpää ei saanut tarpeeksi mahdollisuuksia, vaikka mimmin ensiesitys muutama viikko sitten oli huikea. Hän sai luvan olla ensimmäinen Elastisen superjoukkueen uhri. Toki eilisillan esitys ei häneltä mennyt aivan putkeen, mutta olin ollut aivan varma, että hänet kaapattaisiin silti johonkin toiseen tiimiin, sääli sinänsä.

Kisassa jatkaneella Erik Niemellä on kyllä kieltämättä todella hieno ääni, ja laulaessaan Passengerin 'Let Her Go':n, kuulosti hän melkein itse Mike Rosenbergiltä. Mutta illassa muhi kyllä todellinen yllätyskin. Niin minulta kuin Elastiseltakin oli jotenkin täysin mennyt ohi Siru Airistolan ensimmäinen esitys, mutta VAU mikä veret seisauttava esitys häneltä ja Kazumi Tanakalta kuultiin! Ja voi jestas noita stemmoja.

Tästä on tosiaan tulossa melkoinen huippukuukausi meidän kulttuurinnälkäisten tamperelaisten näkökulmasta. Ensi viikolla alkavat jälleen Tampere Film Festivalit ja heti niiden perään aukeaa Sara Hildénin taidemuseossa Andy Warholin näyttely. Mitä jälkimmäiseen tulee, Tampereella ei tämän mittaluokan juttua ole mielestäni koettu sitten vuoden 2010 H.R. Gigerin näyttelyn, joka oli todella päräyttävä.





YLE uutisoi, että nyt nähtävä An American Story -näyttely tarkastelee amerikkalaista tarinaa. Kulutuskulttuuria, tähtikultti-ilmiön syntymistä, massakulttuuria, politiikkaa ja ensimmäisiä maailmanlaajuisia mediatapahtumia Warholin ikonisten teosaiheiden, kuten Campbellin säilykepurkkien, julkkismuotokuvien, Mao Zedongin, Kennedyn surevan lesken tai kuolemantuomioon liittyvän kuvaston välittämänä. Näyttelyyn on tulossa yli 200 teosta jotka ovat pääosin uran keskeisiltä vuosilta 1961–86 ja sen pääsee näkemään aina 28. toukokuuta saakka.

Filkkareilla aivan ylivoimaisesti eniten kiinnostaa suomalainen lyhytelokuva Nightsatan and the Loops of Doom ja Kotimainen kilpailu 11 muutenkin. Trailerin perusteella luvassa on aivan älyttömän roisia B-luokan sci-firoinaa, sellaista mitä ei vielä ole koskaan Suomessa aiemmin tehty. Mahtavaa!

Olen nähnyt Nightsatanin pari kertaa Tampereella livenä, ja kerran Flow:ssa, ja toimii kyllä. Nyt vain on ylitetty kaikki aiemmat maneerit ja viety homma isommalle. Toivon vilpittömästi bändille voittoa kotimaisessa kilpailussa! Juuri tämän elokuvan pääsee katsomaan Plevnaan perjantaina 7.3 ja lauantaina 8.3 klo 20.





Aion muutenkin pyhittää vähintään seuraavan viikonlopun, ja jokusen illankin näille elokuvafestivaaleille. Tarkoitus on kirjoittaa tänne niin monesta elokuvasta kuin vain pystyn. Harmi vain, että arkena olen päivisin töissä, enkä pääse kovin moneen esitykseen, mutta onneksi on kuitenkin vielä viikonloppu.

Tulen luultavasti tsekkaamaan kyllä enemmänkin tuota kotimaista osastoa, kiitos Tampere Film Festivalin tarjoamien lippujen. Yksi itseäni eniten kiinnostavia lyhytelokuvia edellä mainitun lisäksi ovat torstaina ja lauantaina esitettävät saksalaisen elokuvatuottaja ja taiteilija Till Nowakin digitaaliset taideteokset.

Ja kyllähän filkkareilla näytetään myös mm. omia lapsuuden suosikkejani. Valkokankaalle pääsevät mm. 80-luvun alun Pikku Kakkosesta tutut Pelle Hermanni, Timo Taikuri, Kössi Kenguru, Käytöskukka, Karvakuonot ja nykyään erittäin arveluttavalta kuulostava Sormileikki. Nämä esitykset näkee torstaina Plevnassa ja sunnuntaina Niagarassa. Kyllähän niitä voisi YouTubestakin katsoa, mutta nyt tuntuu siltä, että nostalgiamielessä on pakko mennä katsomaan hommaa isolta screeniltä :)

Kulttuurinnälkää sammuttamassa

Onneksi ei Roosterissa tullut liian huonoa oloa hankittua itselle lauantaiksi, vaikka lähellä se taisi ollakin. Jaksoi vielä lähteä kiertelemään Tammelaan Annikin joulumarkkinoille.

Tuo kortteli on niin idyllinen ja pihapiiri on upea, että ihan kateeksi käy niitä, jotka siellä pääsevät asumaan. Varmaan myyjiä olisi enemmänkin voinut olla, mutta silti paljon monenlaista tavaraa, pääasiassa itse tehtyjä koruja ja vaatteita, oli myynnissä ja myyntipöytiäkin enemmän mitä odotin. Erityisen ihania olivat nuo retrokuosiset lastenvaatteet, ja olisin ehdottomasti halunnut tuollaisen oranssin takin, aikuisten koossa. Lastenvaatteille ei kuitenkaan tarvetta ollut, joten jäivät ostamatta :)

Loppujen lopuksi itselle tarttui mukaan vain pullollinen Mattilan luomutilan kylmäpuristettua omena-aroniamehua, mutta kai parempi sekin, kuin lähteä pois tyhjin käsin. Kuten jo aiemmin mainitsin, joululahjat on jo suurimmaksi osaksi hankittuna, joten senkin takia ostossaldo jäi vähän heikoksi. Parasta oli kuitenkin tunnelma.

















Eilen kävin Niagarassa katsomassa Adelen elämä osat 1 ja 2, joka oli tunnelataukseltaan aika väkevä elokuva. Mulla oli alkuun vähän ennakkoluuloja sitä kohtaan, koska oikeastaan koskaan näkemäni ns. teinidraamat eivät todellakaan iske, pahimpana esimerkkinä viime kesänä katsomani The Bling Ring. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin ranskalainen elokuva, jotka huonoimmillaankin ovat parempia, kuin vastaavat amerikkalaiset elokuvat.

Erotiikkaa ja tyttörakkautta tästä elokuvasta ei todellakaan puuttunut, taisipa joku vanhempi rouvashenkilö lähteä kesken kaiken poiskin. Taisi olla hänelle liikaa, ja on helppo kuvitella, että vähemmällä suvaitsevaisuudella varustettu katselija varmasti voisi tätä paheksuakin. Loppujen lopuksi jäin itse kaipaamaan kantavampaa punaista lankaa, koska en oikein saanut siitä kunnolla kiinni. Mutta kokonaisuutena näinkin pitkä kolmetuntinen pätkä meni kuitenkin yllättävänkin kivuttomasti. Sen verran elämän makua ja tunteita siinä oli.

Paska

Paska on räävitön, poliittisesti epäkorrekti parodia korruptoituneesta skottipoliisista Bruce Robinsonista, jonka kyky keksiä hyväksikäytön muotoja koettelee inhimillisyyden rajoja.

Otsikko on alkuperäisen Irvine Welshin romaanin Filth suomenkielisestä käännöksestä, ja kuvaus Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjailijaesittelystä. Olen odottanut kirjasta tehdyn elokuvaversion näkemistä siitä lähtien, kun tovi sitten näin leffan trailerin. Elokuvaa on kehuttu melko vuolaasti ulkomaisissa lehdissä, ja arvostelijat ovat antaneet sille pääsääntöisesti neljää ja viittä tähteä.

Filth tuli ensi-iltaan viime perjantaina, ja oli tänään sopivasti esityksessä Niagaran Viiden euron tiistaissa, joten päätin välittömästi käydä sen katsomassa. Trailerit tekivät sille kyllä täysin kunniaa, vaikka lopputulos oli jopa yllättävän paljon komedian puoleen kallellaan. Silti samaan aikaan meno oli odotuksen mukaisesti sekopäistä, räävitöntä ja rajua, mutta myös erittäin raadollista ja huumori sysimustaa. Juuri sellaista Welshiltä osaa kyllä odottaakin. En tosin ole lukenut yhtään hänen kirjojaan, mutta Trainspotting on tullut katsottua useampaan kertaan, ja on itselleni klassikkoelokuvan asemassa.



Siitä huolimatta tämä oli jollakin tapaa jopa onnistuneempi filmatisointi, ja onnistui varsinkin kuvaamaan tämän säälittävän ja häiriintyneen sekakäyttäjän mielen kouriintuntuvan realistisesti. Iso osa kiitoksesta kuuluu toki James McAvoylle, joka teki todella vakuuttavan roolisuorituksen. Mitään perus-Hollywoodia ei todellakaan ole luvassa, mutta jos tämän tyyliset elokuvat kiinnostavat, ei Filthin katsominen voi olla huti. Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, johon tuossa aiemmin viittasin, tälläiset rainat antavat elokuvissa käymiselle merkityksen. Puolitoista tuntia täyttä tykitystä, pakko suositella!

Elokuvan musiikista vastaa yksi loistavimmista nykyelokuvan säveltäjistä Clint Mansell, joka vakuutti mut jo Pi -elokuvassa niin, että kyseinen levy on yksi niitä harvoja soundtrackeja, joita yleensä satunnaisesti Tarantinon soundtrackien ohella kuuntelen. Lopullisesti Mansell sävelsi itsensä historiankirjoihin kuitenkin Unelmien Sielunmessun tunnusmelodialla 'Lux Aeternalla', jota moni säveltäjä on kopioinut, ja joka kuuluu kaikkien aikojen elokuvatunnareiden ahdistavimpiin. Ja mitäpä muutakaan tuon tason säveltäjältä voi odottaa, kuin täsmäosumaa. Tässäkin elokuvassa musiikki ja ääni kulkivat tapahtumien kanssa hämmästyttävän hienosti käsi kädessä.

Leffaputkessa

Kesä on sellaista aikaa, että elokuvissa ei pyöri oikein mitään mielenkiintoista. Sitten yht'äkkiä, syksyn tultua samaan aikaan tulee vaikka mitä katsottavaa, sellaistakin johon ei ole osannut varautua.

Michel Gondryn ohjaaman ja yhden lempinaisnäyttelijäni Audrey Tautoun tähdittämän Mood Indigon trailerin näin jo yli kuukausi sitten, ja päätin mennä sen katsomaan heti kun se vain ensi-iltaan tulee. No, sehän pääsi unohtumaan, mutta onneksi ei liikaa. Vasta viime perjantaina se ensi-iltansa sai, ja oli heti Niagarassa Viiden euron tiistaissa, jossa käytiin se katsomassa.

Ja aivan ainutlaatuinen puolitoistatuntinen se olikin, en ole varmaan koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Elokuvan maailma on kuin suoraan modernista sadusta tai LSD-tripistä, niin päätön se on. Sekavuutta ei lainkaan helpota se, että toisella päähenkilöllä kasvaa lumpeenkukka keuhkoissaan. En tosin odottanutkaan Gondryltä mitään tavanomaista, ja juuri elokuvan erikoisuus tekee siitä katsomisen arvoisen. Itse juoni ei ole tässä kovinkaan tärkeässä osassa, eikä siitä edes tarvitse välittää, kun silmille tarjotaan tälläistä määrää visuaalista karkkia, josta Audrey ei vähäisintä ole ;)



Sen sijaan täysin toisesta tyylisuuntauksen äärilaidasta toiseen oli uusin Jackass -tiimin tekemä elokuva, jonka huomasin vasta ensi kertaa sunnuntaina, kun selailin Finnkinossa pyöriviä elokuvia. Täysiverinen Jackass-elokuva Paha Pappa ei ole, sillä siinä näyttelee vanhoista tutuista hahmoista ainoastaan Johnny Knoxville Irving Zismanina, aiemmistakin elokuvista tuttuna härskinä vanhuksena. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat kuitenkin samat heebot.

Varasin saman tien liput ja lähdin Plevnalle elokuviin. Ja olihan se nyt hauska. Jackassin tyypit ovat aina vieneet piilokameraa uusille urille, eikä tämä todellakaan tehnyt sen suhteen poikkeusta, vaikka trailerista jo näkikin joitakin parhaista kohtauksista. Elokuva toimi ihan roadmoviena itsekseenkin ja erityisesti Jackson Nicoll oli ihastuttavan symppis poika omassa roolissaan :)



Myös Roberto Rodriguezin Machete Kills tuli käytyä katsomassa. Jo ensimmäinen osa oli yksi parhaista action-pätkistä, joita olen koskaan katsonut. Sekin sai alkunsa viattomasta Quentin Tarantinon ja Rodriguezin huumorimainoksesta Planet Terrorin ja Death Proofin väliajalla, mutta muuntui täyspitkäksi elokuvaksi yleisön painostuksesta. Rakastan kieli poskessa tehtyä actionia, vakavamielisemmät elokuvat tässä genressä eivät sitten oikein koskaan jaksakaan innostaa.

Myös jatko-osa oli taattua mättöä ja räjähdyksiä. Ensimmäisestä elokuvasta hypättiin tosin vielä pidemmälle, ja lähes kaikki action-elokuvamaailman kliseet oli saatu mahdutettua samaan pakettiin. Oli kuumia aseistettuja naisia, takaa-ajoja, splatteria ja klassinen pääpahis. Verta ja suolenpätkiä lenteli siinä määrin, että todennäköisesti ennätys kilahti tällä Rodriguezin haltuun.

Elokuvassa näytteli myös koko kööri varsin nimekkäitä näyttelijöitä, mm. Mel Gibson, Antonio Banderas, Charlie Sheen, Cuba Cooding Jr. ja jopa Lady Gaga! Jatko-osakin lienee jo suunnitteilla, ja vaikuttaa siltä, että siinä viedään kaikki tämä hulluus vieläkin överimmälle levelille :)



Elokuvissa tulee tietysti myös nähtyä trailereita. Tällä viikolla näkemistäni suurin osa niistä ei herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa, mutta yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Irvine Welshin novelliin perustuva Filth tulee reilun parin viikon päästä ensi-iltaan, ja vaikka se aika raadollisen puolen elämästä näyttääkin, on kyseessä kuitenkin draaman ehdoilla kulkeva rikoskomedia.

Syy rankemman puoleiseen sisältöön on elokuvan päähenkilön mieltymys lähes kaikkiin mahdollisiin laittomuuksiin ja laillisen rajamailla oleviin asioihin. Bruce Robertson on vieläpä poliisi, mutta myös seksiaddikti, lääkenarkki sekä väkivaltainen ja läpimätä kusipää. Kun tarinan kirjoittajana on sama mies kuin 90-luvun kulttielokuva Trainspottingin takana, ei ole syytä epäillä että meno ei olisi varsin roisia.



Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel sen sijaan ei ole raaka, eikä vielä vähään aikaan tulossa elokuviin. Trailerin nähtyäni odotukset olivat välittömästi korkealla. Pidin kovasti jo miehen edellisestä Moonrise Kingdomista, jonka kävin vajaa vuosi sitten katsomassa Helsingissä, ja tämä tuleva elokuva vaikuttaa aihepiirinsä ja näyttelijäkaartinsa osalta jopa vieläkin paremmalta.

Joka tapauksessa kaikki nämä elokuvat, ehkä vähiten kuitenkin Jackass, ovat sellaisia, minkä takia rakastan elokuvissa käyntiä ja mikä antaa syyn siellä käydä, jopa kolmena päivänä peräkkäin. Liian usein tulee kuitenkin käytyä katsomassa huonoja pätkiä, pitäisi nostaa omaa rimaa vieläkin enemmän.

Kivisiä ruusuja ja mokkaa

On taas nostalgiapostauksen aika. Innostuin tällä viikolla Nuorgamista ja Rosvoista lukiessani tästä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla esitetystä The Stone Rosesin ilmeisen elämänmakuisesta dokumentista. Katselin Niagaran nettisivuiltakin, josko sitä tänne tulisi myöhemmin näytille, mutta en ainakaan löytänyt tälle vahvistusta. Pitänee siis löytää vaihtoehtoinen tapa nähdä tämä.

The Stone Roses, vaikka ei koskaan itselleni aivan yhtä iso juttu ollutkaan kuin vaikkapa Happy Mondays, on kuitenkin yksi 80- ja 90-luvun taitteen Madchester -musiikkiskenen merkittävimpiä nimiä, ja kaikki etenkin tuohon aikakauteen liittyvät musiikkihistoriikit kiinnostavat. Noiden vuosien musiikki kun on yli genrerajojen yksi isoimmista merkkipaaluista koko musiikin historiassa, etenkin sitten 60-luvun lopun.

Tästä dokumentistakin innoittuneena meillä oli töissä teemana myös parina päivänä kuunnella kaikkien merkittävien 90-luvun brittipop-artistien tuotantoa. Edellä mainittujen bändien lisäksi Spotifyssä soi mm. The Charlatans, Inspiral Carpets, Primal Scream, EMF, Oasis sekä Suede.



Sueden vanhan tuotannon jälkeen sain vihdoinkin aikaiseksi myös tsekata ensi kertaa tänä vuonna ilmestyneen 'Bloodsport' -albumin. Kaipa mulla oli sellaista pientä skeptisyyttä aiemmin, epäilin levyn vesittävän ne hyvät muistot, joita bändin vanhoista hiteistä oli jäljellä. Ja ehkä tämän takia välttelin sen kuuntelemista alitajuisesti, mutta sepä osoittautuikin todella hyväksi! Saundiin Bernard Butlerin puuttuminen ei ole merkittävästi vaikuttanut, ja samat koukut ja melodiat ovat bändin musiikissa selvästi kuultavissa vielä tälläkin vuosituhannella. Brett Andersonin ainutlaatuinen ääni taas on kuin kirsikka kermakakun päällä, aivan kuten aiemmin tällä viikolla kehumani Brian Molkon äänikin.

Jos et ole vielä tutustunut tähän levyyn, voit kuunnella sen Spotifystä klikkaamalla alta levyn kantta.

Tänä viikonloppuna täällä vietetään jälleen Tampereen päivää, peräti kahtena peräkkäisenä päivänä. Paljon on kaikenlaista ohjelmaa tarjolla, katso menovinkit täältä! Harmillisesti kyllä en ole maisemissa, joten jää nyt itseltä nämä juhlallisuudet tänä vuonna kokematta.

Pieniä ja suuria tekoja

Designviikot ovat hieno tapa tuoda pieniä yrityksiä paremmin näkyville, vaikka pienyrittäjiä sekä laadukasta käsityötä ja designia voi tietysti tukea muulloinkin.

Itse kävin tiistaina katsastamassa ns. Kehräsaaren korttelijuhlan, joskin se erosi normaalista ainoastaan siten, että tapahtuman aikaan erilaiset design- ja käsityöputiikit olivat avoinna myöhemmälle iltaan mitä yleensä. Myöskin tuotteita oli tapahtuman kunniaksi laitettu alennukseen. Kehräsaari on kuin pieni keidas keskustassa, ja vaikka sisäpihaa ei ehkä riittävästi ole osattu hyödyntää, löytyy sen rakennuksista monenlaista ravintoa mielelle ja maarulle.

On Ravintola 931, elokuvateatteri Niagara, siipiravintola Hook Wings, Gringos Locos, Stefan's Steakhouse, Pikku Putiikit, Jofiel, Tampereen Kulta- ja Jalokivipaja, lastenvaateliike Kuopus, Parturi-kampaamo Rasta, radiotoimitus ja terveyspalveluita, sekä tietysti aivan vieressä Tampereen paras ravintolalaiva Suvi ja viihtyisä Laukontori.













Pikku Putiikeissa myytiin mm. loput Uhana Designin makeat rosvokissapaidat pois kuljeksimasta. Alun perin en ollut ajatellut tuota paitaa hankkia lainkaan, koska olin jo ostanut talvella kangaskassin samalla printillä. 20 euron diiliin oli kuitenkin ihan pakko tarttua ;) Niinpä mulla on nyt molemmat.

Iskin silmäni myös jälleen todella hauskaan vanhojen levyjen uusiokäyttötapaan. Vinyylilevyistä oli tehty muistikirjan kansia, joiden välissä oli tietysti se itse kirja, harmillisesti en painanut tuotemerkkiä tosin mieleeni. Ehkäpä täytyy vielä joku kerta käydä sellainen poistamassa.

EDIT: Tuotehan on siis Risakon LP-kirja.



Myös Aleksis Kiven kadulle, kivenheiton päähän Kehräsaaresta on tullut lyhyessä ajassa elävään kaupunkikulttuuriin sopivia liikkeitä. Putiikki Rannalla muutti aiemmin Hallituskadun kulmaan, sitä vastapäätä aukesi vasta alkukesästä hienolla konseptilla toimiva lähiruokaan ja luomuun keskittynyt Tila Kaupungissa ruokakauppa. Sen vieressä on heti Ravinteli Huber, ja alapuolella uusi designliike Dom Dom, sekä Culinaria Keittiöelämää keittiö- ja elintarvikeliike. Vilpittömästi toivon kaikille pienille toimijoille onnea ja menestystä, liike-elämä kun ei ole helppoa, etenkään erikoistuville yrityksille, mutta jokainen näistä tekee tärkeää työtä kulttuurin edistämiseksi, pieniä ja suuria tekoja.

Huominen Kyttälän korttelijuhla vaihtuikin illanviettoon ystävien kesken ihan kotiympyröissä. Lauantaina onkin sitten jälleen Siivouspäivä. Toukokuussa tuli käytyä kiertelemässä muiden myyjien kojuja, tällä kertaa ajattelin mennä itse myymään vaatteita, mikäli ilmat ovat suotuisat!

Kaikella rakkaudella

Wow! Ensimmäinen fiilis leffan jälkeen. Tälläistä oloa ei usein tule kotimaisen elokuvan jälkeen. Mä kun oon vähän snobi elokuvien suhteen ja täällä vain harvoin osataan tehdä pätkiä jotka ovat niin hyviä, että vetoavat muhun. Eikä 'Kaikella rakkaudellakaan' silti täydellinen ollut, mutta hyvä kokonaisuus.

Käytiin siis eilen Niagaran vitosen tiistaissa katsomassa tämä uusi suomalainen pätkä, jossa ns. isoista nimistä näyttelevät pääosissa Krista Kosonen, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman.



Elokuva kertoo valokuvaajan ja lappalaisnaisen yhteisen tarinan, mutta ollen kuitenkin harvinaisen epätavallinen jotta ennalta-arvattavia kohtia ei kauheasti matkan varrelle sovi. Valokuvaaja rakastuu naiseen, mutta naisella on entuudestaan tarpeeksi muitakin ongelmia, jotta tarinan kulkua voisi millään tavoin verrata niihin romanttisiin komedioihin, jossa kaikki tapahtuu helposti ja huolettomasti. Tässä onkin enemmän elämän makua. Näyttelijäsuoritukset ovat kohtuullisen onnistuneita, ja turhaa dialogia on vältetty, jopa hetkittäin kaurismäkeläiseen malliin. Roolihahmojen vuorovaikutus toimii.

Ylivoimaisesti hienoimmaksi puoleksi nousee kuitenkin henkeäsalpaavat maisemat ja onnistuneet kuvakulmat. Elokuva on kuvattu kokonaisuudessaan Suomen ja Norjan Lapissa, joten puitteet ovat valmiiksi olemassa. Luonto näyttäytyy kauniina ja merkittävänä osana näiden henkilöiden arkea, muu on vain plussaa. Pienet yksityiskohdat ja lämminhenkinen tunnelma tekevät tästä onnistuneen elokuvan. Harvoin yllätyn positiivisesti elokuvaa katsoessani, varsinkaan suomalaista. Vahva suositus!







Tehtiin treffit 931:n, eli teatterin "lämpiöön". Safkaa en ole koskaan tuolla kokeillut, vaikka sellaistakin saa, mutta muffinsit ainakin ovat hyviä. 931 on toiminut usein myös Ravintolapäivän aikaan pop-up ravintolana, jossa tarjolla on ollut muutakin ruokaa kuin vain listan tavaraa. Kannattaa tsekata joskus. Tästä päästäänkin kätevästi aasinsiltaa tulevaan Ravintolapäivään, joka on jo seuraavan kerran vajaan parin viikon kuluttua. Alustavia suunnitelmia oli toisaalle, mutta toivottavasti olisin silloin kaupungissa.

Muutenkin tykkään ravintolan askeettisesta sisustustuksesta. Pehmeitä sohvia ja tuoleja voisi tosin olla enemmän, se ainoa sohvaryhmä kun on aina buukattu. Kävisin varmaan muuten hengailemassa useamminkin, mutta eihän tuo mikään Europa ole... ;)



Leffan jälkeen oli maha täynnä karkkia, mutta se ei silti estänyt herkuttelun jatkamista. Iltapalaksi sain aivan mielettömän hyvää salaattia, jossa oli mm. fetaa, oliiveja, omenaa ja paahdettuja auringonkukan siemeniä. Pitäisi itsekin tehdä pitkästä aikaa salaattia joku kerta, talvella vain tulee syötyä sitä yleensä harvemmin. Ideoin heti jo tästä pastasalaatista pastatonta versiota, johon lisäisin sekaan enemmän erilaisia salaatteja ja pähkinöitä. Njamm!