Moronnääs

Mieletöntä, mikä jännitysnäytelmä jääkiekossa koettiin eilen. Leijonat pelasi todella loistavan pelin ja eteni Ruotsia vastaan välierään. Ainoa harmi näissä peleissä on otteluaika, joka ei sovi virastotyöaikaan lainkaan. Perjantainkin peli alkaa jo kahdelta, joten näkemättä jää ainakin itseltäni. Mutta sitten kivoihin uutisiin!

Sain vihiä jo etukäteen, että mut oli valittu Aamulehdessä Moron paikallisblogeja käsittelevään osioon, ja tänään siitä on lyhyt juttukin painetussa lehdessä. Aika mahtavaa! Viimeksihän kävin Moron kanssa testaamassa Tampereen rautatieaseman läheisyydessä sijaitsevan Foodstationin lokakuussa.

Tarkoituksena Moron toimituksella on ollut nostaa näkyviin pirkanmaalaisesta näkökulmasta kirjoitettuja blogeja. Minun lisäkseni esittelyssä on kolmen Kissojen Suojelu Kisu ry:hyn kuuluvan naisen pitämä Elämää Kisun ensikodissa -blogi, pääasiassa sisustukseen keskittynyt 40+ neljän lapsen äidin Sally's sekä kahden ulkomaalaisen ja yhden suomalaisen näkövinkkelistä kirjoittama Dirty Cars and Million Cows.

Nämä blogit löytyvät Moron etusivulta, Reteitä blogeja -laatikosta, josta päivityksiä voi kätevästi seurata. Tietenkin voit edelleen seurata tätä myös Bloglovin'in, Blogilistan ja nyt myös uutena Facebookin kautta!

Vaikka oma blogi on aika musiikkipainotteinen, niin kirjoittelen kuitenkin myös paljon kaikesta mitä Tampereella tapahtuu ja mikä itseäni kiinnostaa. Saatan kertoa keikoista, elokuvista, usein vaihtoehtoisista sellaisista, arvioida uusia ja vanhoja ravintoloita, sekä käsitellä omaan tapaani tamperelaisille tuttuja paikkoja, välillä fiilistellen myöskin 80-lukua. Se paikallinen näkökulma täällä kuitenkin aina on vahvasti esillä.

Eilen käytiin tosiaan katsomassa uusin Kummeli -elokuva, eikä kyllä tarvinnut pettyä. Juonessa ei ollut päätä eikä häntää, mutta sillä ei ollut väliäkään. Tarinat itsessään olivat ominaan viihdyttäviä, ja leffassa oli takuuvarmaa hölmöilyä ja loistavia roolihahmoja, suosittelen! Olis pitäny laskea, että kuinka monta eri roolia ydinryhmä tuossa näytteli, mutta kyllä niitä varmasti toistakymmentä oli. Tietysti käytiin ennen leffaa myös Hookissa siivillä.

Televisiossa ja valkokankaalla

Voice of Finlandissa oli nyt aika loistava ilta perjantaina. Pitkästä aikaa nähtiin monta todella hyvää laulajaa yhden tai kahden sijasta. Tamperelainen Kerttu Suonpää oli täydellisyyttä alusta loppuun, ja biisivalinta oli Alicia Keysin upea 'Falling'. Ymmärrän kyllä, että Elastinen on se valmentaja, kenen tiimissä tuollaiselle laulajalle on käyttöä, mutta miksi oi miksi sinne piti taas mennä?

Rupean ihan pian surulliseksi, koska Elalla on tiimissä pelkästään aivan äärimmäisen hyviä laulajia, ja lisää näyttää edelleen tulevan ovista ja ikkunoista. Samaan tiimiin meni myös toinen loistava laulaja, Netta Pietilä. Tietenkin finaalissa on kaikista tiimeistä vain yksi jäljellä, mutta koska en luota Suomen kansaan, niin itselle tämä formaatti menee aina siinä vaiheessa pieleen, kun kilpailijoita aletaan tiputtaa katsojien arvioiden perusteella.

Tuuli Okkonen oli myös aivan ihastuttavan pirteä ilmestys, ja ennen kaikkea lauloi sielukkuudella tiensä myös tämän katsojan sydämeen. Onneksi Mira sai sentään hänet.

Eikä Tuulia Raidankaan Coldplay -veto paljon heikommaksi jäänyt, aika mielenkiintoinen esitys ja laulutapa hänellä ainakin oli. Ensi viikon jälkeen ei enää uusia laulajia tulekaan. Ja pian sen jälkeen alkaa mun painajaiseni, kun yksi kerrallan Elastisen tiimistä tippuu Suomen parhaita laulajia!



Mutta Putous veti eilen jalat alta. Nauroin Sketsihahmo with twist -kilpailulle, ja etenkin Aku Hirviniemen Jäbä Leissönille niin paljon, että meinasin tukehtua. Vedet tulivat vain silmistä. Kyseinen pätkä oli aivan varmuudella parasta, mitä koko Putouksen historiassa on nähty. Muutenkin koko jakso oli jälleen loistava, tosin itse olisin pudottanut tässä vaiheessa Slaikka Gustafssonin. Saijjonaarasta vaan Jamolle!

Lähiaikoina on tulossa teatteriin paljon elokuvia jotka kiinnostavat, ja niistä ensimmäinen, jonka olen menossa katsomaan, itseasiassa tänään, on Dallas Buyers Club. Elokuva pohjautuu tosi tapahtumiin ja kertoo AIDS:iin sairastuvan rodeocowboy Ron Woodroofin tarinan.

Vuonna '85 virus on vasta opittu tuntemaan, eikä siihen ole saatavilla tarpeeksi hyviä lääkkeitä. Matthew McConaugheyn näyttelemä Woodroof lähteekin Meksikoon etsimään ongelmaan ratkaisua, ja saa siellä lääkityksen, jonka vuoksi hän huomaa vointinsa kohenevan. Koska kyseiset aineet ovat USA:ssa laittomia, ryhtyy hän salakuljettamaan niitä rajan ylitse, ja myymään Jared Leton esittämän transvestiitin kanssa muille AIDS-potilaille antaakseen edes pientä toivoa näille elämän ja kuoleman välillä tasapainotteleville potilaille.

Matthew McConaughey laihdutti roolia varten 17 kiloa, ja onkin muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Kuulostaa jäätävältä, mutta uskottavuutta se tietysti lisää. Oscar-ehdokkuuskin tästä elokuvasta on tarjolla.

Samaa pastaa eri paketissa

Viikonloppuna on tullut syötyä lähes pelkästään pastaa, jos eilisillan bileitä ei lasketa. Oli muuten sellaiset kemut ja ennen kaikkea tarjoilut, että huhhutihuijaa :) Monenlaisia piirakoita, pikkusuolaisia naposteltavia, muffinseja ja upea kakku. Kiitos emännälle ja onnea uuteen kotiin!

Putouskin piti katsoa boksilta vasta tänään ja kyllä tämän kauden ehdottomasti parhaisiin hetkiin lukeutuu tuo Voi Elämää -sarja, aina yhtä loistava Viikkokatsaus, ja tietysti sketsihahmot yllätystehtävää yhtään väheksymättä. Iina Kuustosen imitaatio on niin loistavaa, että Kutri Hölinä kuulostaa juuri esikuvaltaan ja Krista Sickfreak naurattaa jo nimeään myöten :)

Voice of Finland ei aiheuttanut perjantai-iltana mitään tajutonta wow -efektiä, yhtä esitystä lukuunottamatta. Se antoi odottaa itseään ihan viimeiseen asti, kirjaimellisestikin, sillä Tiia Erämeri esiintyi viimeisenä. Tämä 21-vuotias laulaja yllätti mut kyllä todellisesti upealla lauluäänellään, en olisi osannut todellakaan sellaista odottaa.

Ja oli ensimmäinenkin Maya Kurjen veto illan parhaimmistoa. Teknisesti esitykessä ei ollut mitään vikaa, kyllä tämä nainen laulaa osaa, mutta mua jäi vaivaamaan jatkuvasti vaihdeltu ääniala. Kyllähän se taitoa vaatii osata ns. kikkailla äänellä, mutta ehkä sitä oli tuossa esityksessä kuitenkin hiukan liikaa.

Nämä pari osallistujaa veivät mielestäni siis pisimmän korren, mutta niinhän siinä vain kävi, että molemmat menivät, Mayalla tosin ei vaihtoehtojakaan ollut, jälleen Elastisen tiimiin. Koko kuvio alkaa olla lähes surkuhupaisa, sillä muilla valmentajilla ei ole yhtään edes lähellekään yhtä tasokasta laulajaa, kun Elastisella niitä on jo seitsemän (!). Kovin montaa esitystä moneltakaan suosikeistani siis ei ehditä kuulemaan.





Mitä ruokaan tulee, niin kotona tosiaan on tullut mentyä pelkistetymmin, mutta yksinkertaisuus ei aina ole pahasta. Esimerkiksi juuri pastan suhteen usein tuntuu, että mitä helpommalla menee, sen parempaa saa, kunhan maut ovat puhtaita. Yleensä kun olen tehnyt kotona pastaruokia, olen useimmiten tehnyt niistä kermaisia, mutta tein nyt jo toista kertaa eilen salami-parmesan pastaa, johon ei todellakaan tule muuta kuin salamia ja parmesania :) Tietysti hieman voita, öljyä, Herbamarea ja mustapippuria mausteeksi. Vain pasta kypsennetään ja kaikki muu pyöräytellään lopuksi sekaan.

Siitäkin huolimatta, että raaka-aineita tulee noin vähän, maku on aivan loistava, taisi mennä kertaheitolla parhaaksi tekemäkseni pasta-ateriaksi, parmesania pitää tietysti olla reilusti. Koristeeksi laitoin hieman tuorepinaattia pintaan, mutta makuun se ei juuri vaikuta. Pinaatti ei tuoreena maistu kovinkaan paljon miltään.

Ja vielä tuotakin helpompi oli tämän päivän pasta. Käytin valmista vihreää pestoa, ja maustettuja fetakuutioita, molemmat Lidlistä, se lisäsin ne valmiin pastan joukkoon. Näissä ei tarvinnut itse edes leikellä tai raastaa mitään, sen kuin pisti sekoittaen! Hiukan lisää makua tuli pinjansiemenistä, jotka sopivat fetan kanssa hyvin yhteen.

Back to square one

Tänä talvena alennusmyynnistä tehdyt löydöt on pelkästään kaikki olleet heräteostoksia. H&M:n nettikaupasta päätin katsoa, mitä oli tarjolla ihan ex-tempore, ja en kuluttanut sivuilla surffailuun hirveästi aikaa. Carlingsissa poikkesin ihan vain ohimennen ja torstaina kävin nopeasti kääntymässä töitten jälkeen KappAhlissa.

Siellä oli meneillään aletuotteiden poistoale, ja kantiskortilla sai kaikista jo alennetuista vaatteista vielä -50% hinnasta pois, joten tuli ostettua vielä vähän ruutua päälle. Minkäänlaista erityistarvetta mulla ei uusille paidoille tietenkään ollut, mutta kun nyt sai paitaa viidellä eurolla (!), niin pitihän sieltä käydä pari tuollaista pitkähihaista kauluspaitaa poistamassa. Molemmat ovat samanlaisia, toinen harmaa ja toinen sininen.





Voice of Finlandin toinen jakso oli perjantaina hiukan ensimmäistä vaisumpi, hyviä esityksiä ei kovin montaa ollut. Aivan selkeästi jatkoon valituista laulaminen vaikutti helpoimmalta kuitenkin amerikkalaislähtöiselle Johanna Johnsonille. Harmi vain, että hänetkin kaappasi Elastinen. Samassa tiimissä on nyt jo kolme koko kilpailun ylivoimaisinta laulajaa, jotka jälleen kerran joutuvat kisaamaan kaksintaistelussa vastakkain kauden myöhemmässä vaiheessa. Jotta tuo kisa pysyisi mielenkiintoisena loppuun saakka, osallistujien pitäisi jakautua tasaisemmin eri tiimeihin, sillä tälläkin kertaa kaikki tuolit kuitenkin kääntyivät.

Mutta myös Sofia Tarkkasen ääni vetosi muhun, ainoastaan riisuttu esitys vain kitarasäestyksellä oikein ei. En toisaalta usko, että tästä neidistä vielä kaikkea on irti saatukaan. Odotan siis innolla tulevaa, ja palan halusta kuulla enemmän, sillä samalla myös Mira sai ensimmäisen kilpailijan tiimiinsä. Elina Hjeltin Adele-veto oli myös ihan ok, mutta jäi silti samalla biisillä aika paljon edellisviikon Emma Schnittin varjoon.





Putouksen avaus oli Viikkokatsauksen, Idiots -kilpailuesittelyjen ja sketsihahmojen osalta jälleen takuuvarmaa katsottavaa. Olen ennenkin pitänyt Viikkokatsauksen uutisinserttejä lähes Studio Julmahuvin uutisten tasoisena, eivätkä ne nytkään pettäneet. Sananlaskujen uudelleenarviointi ja Zumbakallio olivat yksinkertaisesti loistavia. Idiotseista eniten naurattivat Kukko-poika ja Pelle Herman.

Sketsihahmot olivat yllättävän tylsiä, niitä kahta parasta lukuunottamatta :) Rasilaisen Jukan esittämä patologi Martin Niemi ja Iina Kuustosen Jäbä Leissön pistivät kovan kovaa vastaan. Ja ruutuahan Jäbälläkin on yllään... Nauroin molemmille vedet silmissä, mutta eipä noista muista taida vastukseksi ollakaan.

Perjantain biisinostot

Ajattelin perjantain kunniaksi nostaa esiin muutaman loistavan biisin (ja bändin), joita oon viime aikoina fiilistellyt. Foxesista kirjoitinkin jo vuoden ensimmäisessä postauksessa viimeksi, koska albumi on tulossa maaliskuussa, mutta myös Bombay Bicycle Clubilta sellaista on ilmeisesti lupa odottaa kuukauden sisään.

Chromeon osalta tarkkaa ilmestymisajankohtaa en ole onnistunut selvittämään, mutta levy heiltäkin on tulossa todennäköisesti kevääseen mennessä. Rosvojen suojeluksessa toimivan Wincave -blogin Lauri ehti jo kehuskella yksin 'Over Your Shoulderin' kitarariffiä paremmaksi kuin niitä, joita kuultiin Daft Punkin viime vuonna ilmestyneellä levyllä. Itse en silti ihan kahden ennakkoon julkaistun biisin perusteella nostaisi Chromeon levyä vielä samalle tasolle, vaikka loistava bändi muuten kyseessä onkin.

Mitä Foxesiin vielä tulee, on tämä video kuitenkin aivan uusi, ja siihen aivan äärimmäisen tiukka Fred Falken diskomiksaus julkaistiin myöskin vasta tällä viikolla. Siitä tulee varmasti hitti tanssilattioilla vuonna 2014. Varsin kiinnostava löytö on myöskin ruotsalais-australialainen Say Lou Lou. Vähän pidempään indieaalloilla keikkuneita artisteja taas edustavat sekä Viceroy, että jo viime vuoden puolella edellisen levynsä julkaissut Hellogoodbye.

Niin, eikä sovi unohtaa sitäkään, että Delay Treesin 'Readymade' on nyt virallisesti julkaistu. Tv:stä tulee tänään Voice of Finland ja huomenna alkaa MTV3:lla Putouksen viides kausi.

Rakkautta ruokaan ja musiikkiin

Tääkin viikonloppu on pyhitetty elämästä, ruuasta ja hyvästä musiikista nauttimiselle. Huomenna on Ravintolapäivä ja tänään kun on Putouksen vuoro, olisi tarkoitus tehdä taas pitsaa. Kasvispitsaa hiukan aiempien Napoli-kertojen innoittamana mutta pienellä twistillä.

Voice of Finland eilen oli sen sijaan monelta osaa pettymys, koska mun mielestä oikein mikään kaksintaisteluista ei mennyt kovin hyvin. Jotenkin kaikkien esitykset olivat melko heikkoja tällä kertaa. Tietenkin tuli edellisessä postauksessa jo tehtyä ensimmäinen virhearvio, kun ajattelin Katrin pärjäävän kisassa pidempään, mutta hävisi taistelun Jepalle. No, ainakin Tomas jatkaa vielä tässä vaiheessa.





Mitä tulee musiikista nauttimiseen, sehän tietysti soi mulla aina Spotifyssä kun kuljen ulkona, mutta bongasin jälleen tänään pitkästä aikaa taas sellaisen uuden artistin, joka yllätti mut aivan totaalisen positiivisesti ja josta en koskaan aiemmin ollut vielä kuullut.

Nuorgamin pohjoismaisessa artistiesittelyssä tuli vastaan ruotsalainen Noonie Bao. Artikkelissa häntä on verrattu mm. Robyniin, mutta vertaus on omasta mielestäni vähintäänkin outo, sillä yhtäläisyyttä löytyy vaikkapa Kate Bushiin huomattavasti enemmän. Jotkut biisit taas tuovat mieleen Enyan. 80-luku tulee siis vahvasti läpi tällä levyllä ja lisäksi kuulen Noonien äänessä myös hieman Karin Dreijer Anderssonia, joten ehkä se kuitenkin sitten on se ruotsalaisuus. Tykästyin jo ensimmäiseen biisiin kovin, mutta kuunneltuani koko levyn, huomasin sen olleen täsmäisku mun sydämeeni.





Aivan käsittämättömän kaunista ja monipuolista musiikkia, piru vie kun koko albumilla ei ole yhtään keskinkertaista biisiä! Levyn sisältö vaihtelee taidokkaasti pääosin särmikkäistä tanssiraidoista herkkiin ja lähes balladinomaisiin kappaleisiin, kuten taivaita kohti kurotteleva 'Big Boys Do Cry' tai 'No One Knows'. Myös tuo 'Do You Still Care?' sinkun huikea B-puoli, akustinen versio 'About To Tell' raidasta (yllä) on melkoinen pommi. Huh.

Baby, tell me who was dancing with you?
With you now, dancing with you now.
Who was dancing with you now?

Taas sitten täysin erilaiset diggailufiilikset toi kesällä Flow Festivalillekin tulevan Azealia Banksin uusi "biisi". Tälläistä lisää, perseet keikkumaan :) Ja jos olette menopärinöissä tänään, pyytäkää tätä deejiiltä!



Azealia tykkää räppäillä toisten biiseihin. Aivan kuten aiempi hitti '212' perustui Lazy Jayn biisiin, tämä on alun perin Baauerin kipale. Lopputuloksena on joka tapauksessa aina puhdasta kultaa.

Suomi-Italia maaottelu

Hemmetti kun tajusin vasta eilen, että unohdin ihan tyystin kattoa Voice of Finlandin perjantaina. Meillä oli sen verran kiirettä ja hauskaa siinä saunoessa ja jauhaessa, että ei sitä ehtinyt edes kaivata. Onneksi se tulee uusintana parin tunnin kuluttua!

Putoustakaan en ehtinyt suorana katsoa kun lähdettiin illasta ulos syömään ja leffaan. Katsoin sen kuitenkin vielä yöllä Katsomosta, ja surkeuden kamaluus kun toinen suosikeistani putosi sketsihahmokilpailusta pois. En pysty ymmärtämään Veli Sikiön tai Samppa Linnan suosiota kilpailussa. Putous myös liittyi epäsuorasti leffaan joka käytiin katsomassa, nimittäin tuo '21 tapaa pilata avioliitto'.



Ja ihan hulvatonhan se olikin. Nyt on joku Suomileffojen kukoistuskausi selvästi meneillään, ja vaikka huonojakin leffoja tiettävästi pääsee seulasta läpi, olen kuitenkin nähnyt peräjälkeen jo viikon sisään kaksi hyvää suomalaista pätkää.

Sinänsä uskalsin tähän elokuvaan jo etukäteen luottaakin, sillä se on Johanna Vuoksenmaan ohjaama ja käsikirjoittama. Johanna vakuutti mut jo vahvasti 'Nousukausi'-elokuvallaan kymmenisen vuotta sitten. Tässäkin elokuvassa, kuten Nousukaudessakin oli kesä, ja kaunis sää koko ajan. Tuli aivan hirmuinen ikävä kesää. Onneksi ollaan menossa koko ajan vauhdilla sitä kohti.



Elokuva keskittyy erotutkija Sannan (Armi Toivanen, Sanna-Raipe Helminen) väitöskirjan ympärille. Elokuvan päähenkilö ei itse usko avioliittoon, tai siihen että parisuhteet voisivat toimia ja kestää. Hän näkee ongelmakohtia joka puolella ympärillään ja näistä tilanteista ja havainnoista muodostuu hauskoja yhtälöitä pitkin elokuvaa. Kaikki ihmiset Sannan elämässä elävät pirstoutuneessa parisuhdetilanteessa hänen vanhempansa (Vesa Vierikko, Hannele Lauri) mukaan lukien. Kukaan ei ole onnistunut siinä mielessä elämässään, mutta jotain yllättävää voi odottaa nurkan takana.

Tarina kulkee poukkoillen, mutta kuitenkin ihmissuhteesta ja tilanteesta toiseen varsin luontevasti, ja matkalla tutustutaan toinen toistaan hauskempiin rooleihin. Erityisesti Elli (Pamela Tola) näyttelee roolinsa oikein mallikkaasti, ja on näin yksi elokuvan hauskimpia hahmoja. Ylipäänsä kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa todella hyvin, tämä on kyllä pakko nähdä vielä uudestaankin :)



Ennen leffaa tosiaan käytiin syömässä, ja hauskojen yhteensattumien seurauksena päädyttiin jälleen Napoliin. Ensinnäkin oltiin töissä jo puhuttu perjantaina Napolin pitsoista, sitten lähes viimeinen tikki oli, kun Nata juuri kertoi Skiffersin pitsoista blogissaan. Kun vieläpä useampi meidän seurueesta halusi samaan paikkaan, oli valinta selvä.

Mä päädyin jo kolmatta kertaa peräjälkeen tilaamaan saman pitsan, eli Garibaldin. Ja ihan sairaan päräyttäväähän se taas kerran olikin. Mä en vain voi ymmärtää, miten jokin pitsa voi maistua näin hyvältä. Mun on pakko ens kerralla, kun teen kotona pitsaa, laittaa siihen rucolaa ja pinjansiemeniä ;)

Juustoista ja imelää

En tiedä, voiko johtua vain siitä parista tunnista kun lähti töistä perjantaina aiemmin, vai muuten vain rauhallisista koti-illoista, mutta tämä on ollut taas pitkästä aikaa aika mukavan pituinen viikonloppu. Jotkut viikonloput kun menevät yleensä ihan hujauksessa ohi, mutta nyt tuntuu että on saanut levätä ja nautiskella. Koko viikonloppu on mennyt mulle aivan täydellisen herkuttelun parissa!

Herkuttelu on tietenkin aina mulle, tälläisenä lähes hedonistisena toimintana lähellä sydäntä. Juustosoppi Kauppahallissa tarjosi taas sellaiset suuorgasmit, että makunystyrät sojottivat nautinnoista herkkänä :) Mä kun en ole mikään suuri juustoasiantuntija, valitsen omaan makupalettiini sopivat juustot yleensä mutu-pohjalta, ja tällä kertaa jokaikinen eri juusto toimi täydellisesti yhteen.



Juustosopesta tarjottimelle päätyi samaa puoli vuotta vanhaa goudaa jota ostin jouluksikin. Samoin ostin toistaiseksi ehkä parasta koskaan syömääni valkohomejuustoa, Herkkujuustolan Väinöä. Todellinen lähituote, ja vieläpä aivan juuri tullutta erää. Tällä kertaa kypsyys ei ollut kriteeri, ja tuore juusto maistui todella kevyeltä, maussa oli ehkä häivähdys ruohoa. Tätä pitää hakea lisää! Ostin myös pienen palan maalaisemmentalia ja kirsikkahillopurnukan. Jälkimmäinen sopi juustoihin kuin nenä päähän.

Sokoselta poimin cantaloupemelonia, rypäleitä ja päärynää tarjottimelle mukaan, samoin vielä palat nuorta goudaa ja englantilaista tammisavustettua cheddaria. Kuola valuu vieläkin kun mietin tuota juustojen ja hedelmien täydellistä kokonaisuutta.



Hyvän aamun kruunaa tietenkin myös loistava aamiainen. Pitkästä aikaa ostin aamiaistarpeiksi Tropicanan "tuorepuristettua" appelsiinimehua (vaikka Mats-Eric Nilsson tuon kyseisen tuotteen onkin tyrmännyt kirjassaan Petos Lautasella). Croissanttia ja paistopisteen lempparileipääni, Fazerin timanttisämpylää vastaavia leivonnaisia on tarjolla myös monesti hotelli- ja laiva-aamiaisilla, jotka ovat itselle aina olleet sydäntä lähellä.

Jälkimmäistä leipää ei aina ole saatavilla, mutta yleensä silloin kun sitä sattuu olemaan jäljellä, ostan sitä kotiin. Timanttisämpylää käytän aina mahdollisuuksien mukaan myös tässä valkosipulisessa parmesan-savulohisalaatissa, joka on yksi lempisalaateistani joita tarjoan vierailleni. Toki perjantailta jäi vielä juustojakin nautittavaksi.

Ja siis todellakin koko viikonloppu meni ihan vaan herkutellessa, vähän kyllä arkisemmissa merkeissä muuten. Sunnuntaina tosin kaveri teki tuollaisen brownien ja mutakakun tyylisen yhdistelmän täällä mun luona, mä kun olen maailman huonoin leipuri itse. Nyt kyllä taitaa maha kasvaa, yhdet housut joita sovitin tänään, ei mene enää edes kiinni. Hyvänä uutisena tosin sain perjantaina kuulla lääkäriltä, että kilpirauhasarvoni ovat palanneet nyt ensi kertaa normaalille tasolle. Lääkettä vähennetään taas.



Perjantaina Voice of Finlandissa oli ensimmäistä kertaa todella kova taso lähes koko ajan. Omaa suosikkia on vaikea nimetä, sillä tasaisen hyviä oli vain niin paljon. Esityksinä kuitenkin eniten ehkä itseen vetosivat todella rouheaääninen Tea Tähtinen, jonka näkisin mielelläni kaksintaistelussa vetämässä kisan toista rokkikuningatarta Maya Paakkaria vastaan.

Tietenkin Anna-Kaisa Riitijoki ihastutti ylivoimaisella Lana Del Rey-tulkinnallaan ja pehmeä-äänisen Jepa Lambertin lämminhenkinen soul upposi myös lievästä liikakikkailusta huolimatta. Anna Halmetojankin esitys oli kiinnostava, mutta haluan kuulla häneltä vielä vielä jotain muutakin. Jatkoon menneistä miehistä ei mitään erityisen mainittavaa ole, vaikkakin Jussi Määttä onnistui herättämään jonkinlaisia fiiliksiä. Kaarti alkaa olla pian kasassa toinen toistaan kovempia laulajia, ja kisan edetessä taas vääjäämätön tosiasia on se, että monta mahtavaa laulajaa joutuu jättämään tiensä kesken. Tämän tason laulukilpailussa se on ehdottomasti joka kerta yhtä ikävää.

Kasaria ja komediaa!

Vuonna '85 oli todellinen hyvän mielen elokuva. Sellainen, mikä ihastuttaa, naurattaa ja herättää tunteita. Eihän tästä voi puhua laadukkaana teoksena, taso oli lähempänä esimerkiksi kotimaisia tv-elokuvia, ilman sen syvällisempää juonta. Teatteriesitykselle tämä ei oikein pärjännyt millään aspektilla, ja jäin useassa kohtaa odottamaan, että näyttelijät alkaisivat nyt laulaa ja show räjähtäisi täyteen mittaansa, mutta tietenkään ei.



Viime kesänä pariinkin kertaan elokuvissa katsomani 'Rock of Ages' tai tämän teatteriesityksen tyylinen musikaali olisi toiminut valkokankaallakin paremmin. Elokuvan vahvat hyvät puolet olivat kuitenkin nostalgiassa, vaatetuksessa, näin tamperelaisena vahvassa kotikaupunkiteemassa ja monen hyvän kotimaisen näyttelijän hauskana roolisuorituksena. Vahvaa yläpeukkua siis pätkälle kaikesta huolimatta.





Vaikka teatteriesitykset onkin lopetettu, ensi kesänä musikaali pyörii vielä Pyynikin kesäteatterissa, ja kyllä mä nyt harkitsen aika paljon sinne menemistä. Lippujakin jo sais ostettua tietysti.

Ennen leffaa käytiin kakkukahveilla yhdessä Tampereen viihtyisimmistä kahviloista La Famillessa Aleksis Kiven kadulla, leffateatterin lähellä. Itse valitsin vadelmaisen kakkutikkarin, joka muistutti kooltaan kyllä enemmän jäätelöpuikkoa. Tuhtia tavaraa se olikin, ja varsin maistuva, vaikka annoskateus kyllä iski kaverin vadelmajuustokakkua zoomaillessa.





Suolainenkin tarjonta näytti varsin lupaavalta, mutta koska tarkoitus oli mennä leffan jälkeen syömään, tyydyin makeaan. Tilaamani jättilatte (joka muuten todella oli iso!) oli parasta Tampereella koskaan juomaani. Pitää testata paikan taso uudelleenkin ja varmistaa, että maku on aina yhtä kohdillaan!



Leffan jälkeen mentiin Swagathiin syömään intialaista. Tarkoitus oli ensin mennä Nanda Deviin, mutta se on toistaiseksi nyt suljettuna. Toisaalta Swagath on ollut mielessä tsekata uudessa lokaatiossaan jo aiemmin, joten tämä tuli melkein kuin tilauksesta. Ja hyväähän se ruoka oli. Otin itse Murgh Makhanin, eli kanaa kermaisessa voilla maustetussa tomaattikastikkeessa. Naan-leivän kanssa annoksen koko oli sitä luokkaa, että en edes kaikkea leipää jaksanut syödä. Tämähän on pelkästään positiivista, ainakin rahalle saa vastinetta. Kyllä tämä ainakin Star & Moonlightia paremmaksi pisti ylivoimaisesti.

Swagathista ilta jatkui vielä Europaan pelailemaan Scrabblea, kunnes ystävien oli aika lähteä lähikuntiin ja minun kotiin. Oli kyllä mahtava päivä ja kiitos tämän viikonlopun parhaudesta kuuluu niille tärkeille ihmisille mun elämässäni, jotka tietävät keitä ovat!



Voice of Finlandin perjantainen jakso oli hyvin pitkälti rautainen! Suosikeikseni iskivät tietenkin erittäin asiallisen nimen omaava rokkijäbä grungesaundilla, Joonas Salonen, loistavan Emeli Sandén biisin vetänyt Carolina Storrank, ja aivan todella upean pehmeällä äänellä varustettu Roope Permanto. Näistä tämän viikon esiintyjistä jälkimmäinen oli selkeästi paras. Mukaan pääsi myös pari muutakin ihan asiallista esiintymistä, mm. Susanin ja Hanna-Maarian vedot.



Putous putoili taas aivan kympillä. Viikkokatsauksen insertit ovat jo pitemmän aikaa tuoneet mieleen Studio Julmahuvin parhauden, eikä tämäkään viikko jättänyt kylmäksi. Sen sijaan tuo Putouksen Voice of Finland vei kyllä ykköspisteet. Tuomareiden ja juontajan maneerit oli tarkkaan opeteltu. Aivan loistava show jälleen kerran. Sketsihahmokilpailussakin alkavat ne huonommat hahmot tippua yksi kerrallaan. Uskon että ensi kerralla on Veli Sikiön tai Kristoffer Taxfreen vuoro lähteä.

Pipoasiaa ja kemikaalirakkautta

Mä kävin eilen vähän porukoilla skannailemassa vanhoja lapsuus- ja nuoruuskuvia (tosielämän Instagrammeja) ja kattelin Voice of Finlandin siellä. Pitää laittaa jossain vaiheessa muutama kuva tänne, hitto kun 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa oli niin makeita lastenvaatteita, värejä, kuoseja ja materiaaleja. Miksei sellasia tehdä enää (ja nyt tietty aikuisille)?

Tässä kuitenkin vähän sneakpeakkia. Yo MTV Raps! '79 style :)



VoF:issa oli kyllä tosi heikkoja laulajia suurin osa eilisistä, tietenkin ainoa joka tosissaan rokkasi, oli Maya Paakkari. Mimmi veti aivan helvetin hyvän vedon ja tulee kisaamaan varmasti vielä pitkään, joskaan en voittoon uskalla uskoa. Myös Ikennan samettinen ääni säväytti, mutta siinäpä se eiliseltä. Ketolan Oskussa oli rokkarin ulkonäköä, mutta ääni oli niin suomirock kuin ikinä, ja siitä tuli mieleen Jussu Pöyhönen, kaameaa :P

Töissä tuli bongailtua uusia rokkibiisejä myös. Dropkick Murphysiltä on ilmestynyt uusi albumi, mutta sieltä ei mitään keskivertoa kovempia biisejä löytynyt. Jano tuli kyllä, tulee aina kun kuuntelee Flogging Mollyä tai ylipäänsä muuta irlantilaisvaikutteista musiikkia ;)





Sen sijaan My Chemical Romance on löytänyt taas rokkaamisen ilon. Edellinen levy oli niin hirveää paskaa, että bändiin meinasi mennä usko ihan täysin. Se on paljon se, koska ekat levyt on niin hyviä ja erityisesti kolmas, 'The Black Parade' on myös mun mielestä yks rokkihistorian parhaita levykokonaisuuksia! Laitoin tohon tuon 'Welcome to the Black Parade':n ja Queenin 'Innuendon' peräkkäin tarkoituksella. Siinä on teatraalista hemmetin hyvää rokkia pari biisiä putkeen, jotka nimenomaan toimii peräkkäin aina ensimmäisen viimeisistä rummunpäristyksistä seuraavan alkuun. Kannattaa kuunnella.

Nyt tähän mennessä on julkaistu neljä uudehkoa sinkkua. 'Number One', 'Number Two', 'Number Three' ja 'Number Four', joista jälkimmäisen kuuntelin ensimmäistä kertaa eilen. Menee niinku häkä päähän \,,/



En tainnut myöskään muistaa mainita että kun joulun aikaan katselin mun ensimmäisen The Invaders-boksin alta, tilasin sen puuttuvan kakkoskaudenkin netistä ja se tuli myös eilen postissa. Tietääpä mitä katsoo Putouksen ohella tänä viikonloppuna ;)

Tässä vielä kuluneen viikon pipomuotia keskiviikolta eteenpäin :) Näillä keleillä, niinkun nytkin kun on melkein -15 astetta, pipo on ihan must.

Putouksen suosikit

Osaa teistä kiinnostaa kuitenkin mun bloggaus aiheesta, vaikka joukossa olis niitäkin jotka katsoo nenänvartta pitkin tuollaisia ohjelmia. Itse en lämmennyt sarjaan heti alkuun, sillä improteatteri ei ole onnistunut oikein koskaan vakuuttamaan mua, mutta toisesta kaudesta eteenpäin aloin kuitenkin sitä katsomaan ihan noiden sketsihahmojen kautta. Lopulta muutkin jutut alkoivat naurattaa ja esimerkiksi eilinen jakso oli ihan kautta linjan todella kovaa tuuletusta.

Parhaimmillaan insertit ja välisketsit tuovat mieleen vanhan kunnon Studio Julmahuvin, joka ei varsinaisesti ole yllätys, onhan käsikirjoittajien joukossa aiemmin nähty mm. Jani Volanen ja Petteri Summanenkin. Tällä kaudella päävastuu on toisella hauskalla miehellä, Hyvät ja huonot uutiset-ohjelmastakin tutulla kirjailija Miika Nousiaisella.



Tää viikonloppu on kyllä ollu sellasta telkkarin (ja systeemin? :) ) orjuuttamaa menoo, kotona löhöilyä ja töitä. Lauantaina sai kuitenkin toistaiseksi viimeisen ylityörupeaman alta pois, joten tulevina viikonloppuina ei tarvitse ihan noin aikaisin herätä. Jotain univelkaakin selvästi oli, sillä eilen menin puolilta öin nukkuun ja heräsin hetki sitten ennen yhtätoista. Sitä ennen tuli kuitenkin saunottua, tehtyä pitsaa ja kaverikin tuli katsomaan mun luo Putousta. Tosi jees koti-ilta.





Tältä kaudelta on jälleen todella helppo nimetä oma tai omat suosikit. Toivasen Armi, joka voitti Putouksen viime kauden hahmollaan Leena Hefner o.s. Herppeenluoma iski tiskiin tamperelaisen opiskelijan suoraan kasarilta, Sanna-Raipe Helmisen! :D Siis totta kai tamperelaisuus toimii aina, vaikka nyt on Sanna-Raipella väärän joukkueen värit huivissa. Hahmon hauskuus tulee kuitenkin muustakin kuin vain murrehokemista. Liikkeet, eleet, asut, sisääntulomusiikki... ja mitä nyt jakson jälkeen seurasi somessa, tälle hahmolle kyllä voi varmaan povata menestystä jatkossakin.



Mitä sosiaaliseen mediaan tulee, oli toinen suosikkini porilainen liikemies Karim Z.Yskowicz. Vatasen Jussin hahmossakin hauskuus tietenkin haetaan murteen kautta, tämä tuntuu olevan taitolaji johon kaikki eivät vain pysty. Hyvänä esimerkkinä Jukka Rasilan Hänman-hahmo, jossa hauskuus yritetään tehdä eestinkielellä siinä onnistumatta. Karimin nörtti-liikemies-maahanmuuttaja-habitus tekee tästä kovan suosikin kauden edetessä.



Kisassa aiempina vuosina hyvin pärjänneen Aku Hirviniemen hahmo olikin sitten tänä vuonna lievä pettymys, mutta ehkä tuossa on hieman annettu tilaa muille näyttelijöille tarkoituksellisestikin.

Muita mainitsemisen arvoisia hahmoja on Krista Kososen Kristofer Taxfree, näitähän näkee laivasatamissa kasapäin. Varmasti juuri se tavallisuus tekee tästä hahmosta hauskan, mutta ei kuitenkaan kanna loppuun saakka. Risteilyturisti Taxfree on hiukan väkisin väännetyn oloinen vaikka nimi onkin kekseliäästi johdettu tämän entisen poliitikon nimestä. Myös ulkoisesti ottaen Riku Niemisen hahmo, siamilaisista Sikiön kaksosista tuo goottiveli nauratti, mutta ei oikein sitten kuitenkaan iskenyt juttujen tasolla. Tuon näköisestä tyypistä olis saanut irti paljon enemmänkin. No, kausi alkoi vasta, joten katsotaan miten homma etenee!



Pitsa onnistui loistavasti, osittain varmaan kolmen varman juuston, Oltermannin, mozzarellan ja Aura-juuston ansiosta. Osansa teki myös kokeilu käyttää Poppamiehen Jalosavu-aromia mausteena. Onneksi sitä jäi vielä jäljelle täksikin päiväksi, om nom!

Kaikki Putous-kuvat ovat MTV3:n omaisuutta.

Musiikin vuosi 2012

Palataanpa vielä yhden postauksen ajaksi viime vuoteen, koska mä en ehtinyt toteuttaa tätä katsausta ajoissa, kun oli muutenkin niin kiirettä. Melkeinpä jokaisesta näistä olen jo aiemmin linkannut tänne, mutta niputan kaikki siis vielä yhteen pinoon.

Kehuin jo aiemmin että löysin viime vuonna todella paljon aivan mielettömän hyvää musiikkia, joista vielä suurin osa oli itselle tuoreita artistilöytöjä. Musiikillisesti vuosi 2012 oli siis todella mainio. Nämä albumit iskivät yleensä jo heti kertakuuntelulta ja ainoastaan vahvistuivat useamman kerran soitettuna. Paljon jäi myös hyviä levyjä pois, mutta mulle tärkeämpää oli näiden levyjen vaikutus ja se fiilis mikä mulle on jäänyt kokonaisuudesta.

Samaan tapaan kuin taannoisissa konemusapostauksissa, levy aukeaa kansikuvaa klikkaamalla.



Lana Del Reyn albumi ei enempää esittelyjä kaipaa, sillä kirjoitin siitä vuolaan postauksen jo marraskuulla. Ehdottomasti viime vuoden kärkialbumeita, ja omassa genressään parasta kuuntelumusiikkia mitä julkaistiin.



Emelin levy oli odotettu, kokonaisuutena monenlaisia genrejä yhdistelevä albumi toimii sekä yhdessä että erikseen. Levy on täynnä upeita balladeja ja menevämpiä tanssiraitoja, mutta kaikkea yhdistää suuri ja lämmin saundi. 'Heaven' räjäytti tajunnan ensimmäisenä, sitten 'Daddy' ja lopulta useampi biisi levyltä veivät täysin mut mennessään. Auraalista kauneutta parhaimmillaan.

Arvostelin levyn tuoreeltaan helmikuussa, postaus löytyy täältä. Tälle listalle valitsin muutaman ekstrabiisin sisältävän Special Editionin.



Vuoden ensimmäisellä neljänneksellä tuli ulos siis myös Paloma Faithin kakkoslevy. Alkuvuosi toi mukanaan siis hurjan määrän toinen toistaan parempia naisartistien levyjä. Jos Paloman debyytti oli perinteisempää r&b:tä, oli tälle albumille saatu aikaan paljon monipuolisempi äänimaailma joka vahvoine melodioineen ja konesaundeineen puri meikäläiseen kuin häkä päähän.

Lisäksi sanoitukset purivat luihin ja ytimiin, omia suosikkiraitojani levyltä ylitse muiden ovat 'Blood Sweat & Tears', 'When You're Gone' ja 'Streets Of Glory'.



Vuoden kovin uuden naisartistin löytö on kuitenkin Jessie Waren debyytti. Aivan mieletön albumi alusta loppuun, rakastan. Tarkempi arvostelu löytyy täältä.



Myös Bat For Lashes on näitä uusia tuttavuuksia mulle, vaikka Natasha onkin ehtinyt julkaista useamman albumin.

Uusin 'The Haunted Man' on kuitenkin siinä määrin merkittävästi parempi kuin edeltäjänsä, että sen yhteinäinen linja on todella kaunista kuunneltavaa. Albumi muistuttaa parhaimmillaan monilta hetkin sitä, miltä toivoisi Björkin edelleen kuulostavan. Kuin paluu 90-luvulle. Löydän tältä levyltä myös klassiselle Twin peaks-tunnusmusiikille ominaisia piirteitä.



Antero Lindgrenin 'Mother' on ehdottomasti varmasti viime vuoden kansainvälisimmän kuuloinen suomalainen rocklevy. Artisti on jäänyt multa vähän taka-alalle, kuultuani lähinnä vain yhtä biisiä aiemmin, mutta koko albumin kuuntelin vasta hiljattain ja hämmennyin sen vahvasta ja aikuismaisesta saundista. Mies äänestettiin YleX:in ja Rumban Tulevaisuuden Tusina-kilpailun voittajaksi, ja kilpailua tai ei, uskon vahvasti että tällä musiikilla vielä saavutetaan mainetta ulkomaisissa musiikkipiireissä.

Anteron ääni on jäätävän upea ja biisien kevyet syntikkamatot akustisilla kitaroilla sävytettynä vetoavat muhun todella vahvasti. Äänestä ja saundista löydän selkeitä viitteitä 90-luvun grungeaikakauden kappaleisiin, vaikka tämä paljon kevyempää onkin. Levy on purettu osiin seuraavassa mielenkiintoisessa paikallislehden haastattelussa.



Toinen vuoden suomalainen albumi on tietenkin jo aiemmin kehumani Eva & Manun nimikkolevy. Ihanan kepeää ja herkän orgaanista soulia ja folkia joka kuulostaa aivan omanlaiseltaan. Tämä pariskunta ei esittelyjä enempää kaipaa, olivathan he aika vahvasti esillä julkisuudessa viime syksynä.



Myös The Hives julkaisi tiukkaakin tiukemman, ja kovasti odotetun albuminsa viime vuonna. 'Lex Hives' palaa saundissaan bändin suosituimpien vuosien tasolle ja etenkin avausraitaa 'Come On!':ia soisi kuuntelevansa useamman minuutin verran. Usein olenkin luupannut sitä vähintään viisi kertaa putkeen fiiliksen nostatusmielessä.

Levyltä on helppo nostaa energisiä raitoja esiin enemmänkin, niin 'Go Right Ahead', 'I Want More' tai 'Wait A Minute' ovat kaikki parasta rokissa yhtä lailla juuri nyt kuin on aina ollut. Sen sijaan 'Patrolling Days' muistuttaa räkäisyydessään jo kunnon klassista vanhaa rehellistä punkkia. Mun mielestä tää bändi ei enempää kaipaa kehuja, yksi parhaista rokkibändeistä kautta aikojen. Tämän kun näkisi vastaavalla pienellä klubilla, kuin tämä New Yorkin Webster Hallin keikka, kusisin hunajaa.



Metricin 'Synthetica' on soinut kesästä lähtien säännöllisen epäsäännöllisesti mulla Spotifyssä. Kuten kesällä vertasin, on yhtymäkohtia mun mielestä The Soundsiin paljon. Emily Hainesin heleä laulu, biisien melodisuus ja kauneus yhdistettynä reippaaseen poljentoon vain toimii täydellisesti itseen.



Zulu Winterin debyyttilevy on tämän postauksen levyistä Lana Del Reyn ohella soinut takuuvarmasti tänä vuonna eniten. Erityisesti kesällä ja syksyllä kuuntelin tätä kymmeniä kertoja. Jälleen kerran melodisuus on se avain mun sydämeeni. Myös Will Dauntin ääni erottuu edukseen. Levy on lähes pelkästään hittimateriaalia ja toivonkin bändille vilpittömästi suurempaa menestystä.



Yksi viime vuoden mahtavimpia levyjä on myöskin ihan viimeisiä löytöjäni, ja itse asiassa ehti vielä parahultaisesti mukaan, vaikka oikeasti löysin sen vasta tämän vuoden ensimmäisenä päivänä.

Levy on kuitenkin viime vuodelta, joten halusin sen tähän lisätä. Kuten mainitsin vuoden ensimmäisessä postauksessani, tässä on kyseessä australialainen Husky, jonka levy on nyt ehtinyt soida lähes kymmenen kertaa ympäri jo parin päivän aikana. Tämäkin vakuuttaa mut ennen kaikkea melodioillaan.



Of Monsters And Men oli ensimmäinen näistä indiefolk-jutuista jotka vei mut pikkuhiljaa mennessään. Mä en tosiaan folkista oo liiemmin perustanut, mutta niin Of Monsters Of Meniä, Mumford & Sonsia kuin aiemmin tällä viikolla postaamiani Huskyä ja The Lighthouse and the Whaleria yhdistää huikeat melodiat. Ylitse muiden on kuitenkin tämä bändi, jonka debyytillä jokainen kappale kelpaisi sinkkujulkaisuksi. Tälläisiä albumeita julkaistaan nykypäivänä yhä harvemmin.

Kun löytää tälläisiä levyjä, on vaikea yrittääkään perustella että kaikki viime vuonna olisi ollut pelkkää paskaa. Hyvät biisit ja musiikki onneksi säilyy, ja niiden pariin voi palata koska vain. Jokainen tämän postauksen levyistä tulee soimaan ahkerasti myös vuonna 2013.

Ja tänään alkaa vihdoin Nelosella Voice of Finlandin 2. tuotantokausi, jota tietenkin olen odottanut kovasti. Ensimmäisesta kaudesta kuoriutui toistaiseksi paras musiikkiformaattiohjelma mitä olen koskaan nähnyt. Ylivoimaisesti parhaita laulajia joita telkkarissa on tullut vastaan, joten luonnollisesti odotukset ovat tästäkin korkealla. Tapitan telkkaria, otan ehkä lasin tai kaksi viiniä, mutta muuten tästä onkin tulossa ihan rauhallinen koti-ilta, sillä huomenna on tarkoitus taas raahata perse kuudeksi työpaikalle ylitöihin! Huomenna alkaa myös Maikkarilla Putouksen 4. kausi! Mukavaa viikonloppua kaikille.