Vance Joy, Australiasta

Nuorgamin lopetettua (RIP) sosiaalisessa musiikkimediassa on jäätävän kokoinen aukko, jonka täyttäminen ei ole helppoa. Onneksi Rosvot kokosi aiemmin tänä vuonna yhteen nipun hyviä, ja suurimman osan jopa itselle aiemmin tuntemattomia musiikkiblogeja.

Olen aiemminkin löytänyt tämän syksyn aikana sitä kautta paljon kiinnostavia uusia musiikkilöytöjä, mutta vasta reilu viikko sitten Echoes -blogista bongaamani minulle uusi tuttavuus Vance Joy onnistui nostamaan fiilikset sille tasolle, mitä se parhaimmillaan on Nuorgamin aikana ollut.

Aivan mielettömän upeaa folkpoppia joka ei juurikaan kalpene Of Monsters and Menin, Mumford & Sonsin tai The Tallest Man On Earthin rinnalla. Sen sijaan mielestäni Vance on jopa parempaa kuin artikkelissa verratut The Lumineers tai Passenger, ja toisaalta ei aivan pääse vaikkapa Huskyn tasolle. Mutta Australiastahan tämäkin James Keogh syntymänimellä kulkeva nuorimies on kotoisin. Tsekkaa EP alta.

Festivaalipärinöissä

No huh huh. Vähän tulee jälkijunassa, mutta Flow on juhlittu tältä vuodelta ja kotiinkin on päästy. Onnibus kuljetti jälleen väsyneet festarivieraat eilen illalla Tampereelle. Yksi ylimääräinen yö siis tuli vielä perillä vietettyä, ja vähän sisustusshoppailtuakin, Helsingissä kun oltiin. Siitä vielä myöhemmin erikseen, mutta tässä tunnelmia, kokemuksia ja fiiliksiä vielä viikonlopulta.

Kuten vähän jo etukäteen epäilin, kaikkea ohjelmasta katsomaani ei kuitenkaan perjantainakaan tullut tsekattua, vaikka varsin hyvä määrä keikkoja tulikin katsottua. Päivän ylivoimainen yllättäjä oli Takapihalla levyjä soittanut skotlantilainen Jackmaster, joka veivasi sellaista selektiota nykypäivän housea ja 80-luvun italohittejä, että meno äityi kovaksi ja itsekin tanssin menemään nurmella tukka putkella. Myös Champagne Bar & Loungessa tuli viihdyttyä ja Cat Poweria käytiin myöskin katsomassa. Jälkimmäinen ei kuitenkaan sitten livenä iskenytkään aivan samaan malliin kuin levyltä.

Illan ehdoton kohokohta oli tietenkin Alicia Keysin keikka. Voi hemmetti miten upea oli katsoa ja kuunnella tuota upeaäänistä soulkuningatarta, joka silminnähden nautti esiintymisestä ja laulamisesta. Harva artisti vaikuttaa lavalla niin nöyrältä ja kiitolliselta saamistaan suosionosoituksista, kuin jatkuvasti hymyillyt Alicia. Ja miten se hymy tarttuikaan! Maya Jane Coles jäi hiukan varjoon, sillä keskityin mieluummin Alician keikkaan, ja lopulta suuntasin vielä katsomaan Huoratronia.















Lauantaina alueelle lähtö hiukan venähti, ja ehdin vasta viime metreille katsomaan Colan & Jimmun liveä Takapihalle. Siinä vaiheessa piti kuitenkin tehdä nopeita ratkaisuita jo aiemmin mainitsemani tiukan aikataulun vuoksi, ja niinpä menin katsomaan Pää Kii:n muutamia ensimmäisiä kappaleita. Keikka ei kuitenkaan oikeastaan sitten tuossa tilassa, suuressa teltassa ja Flow Festivaaleilla vakuuttanut mua. Olisi pitänyt käydä joko keväällä Klubilla tai Tammerfestien aikaan Yo-Talolla, ja niinpä menin jälleen shampanjabaariin, jossa tuli takuumatskua omaan makuun.

Siellä Kristiina ja Tero Männikkö luukuttivat mitä mielenkiintoisimpia levyharvinaisuuksia konediscon kultavuosilta 80-luvulta. Otettiin hyvä asento säkkituoleilta, joita baarin tunneliin oli roudattu, ja nautiskeltiin jälleen yhdestä festivaalien parhaista parituntisista shampanjaa siemaillen, melko elitististä :)

Illan viimeiseksi esiintyi Beach House, joka lunasti myös täysin odotukset ollen yksi festivaalien parhaista bändeistä, ja etenkin lauantain paras live-esitys. Uninen poppis alkoi väsyttää nopeasti ja niinpä jatkot jäivät tälläkin kertaa kokematta, vaikka alueen lähistöllä Kalliossa Kaiussa olisikin ollut Jori Hulkkosen Mies ja Elämä -pseudonyymin eksklusiivinen, ensimmäinen ja viimeinen live-keikka. Vähän jäi harmittamaan, mutta uni vei voiton.











Sunnuntain esiintyjätarjonta olikin sitten aivan omaa luokkaansa, nimittäin maailmanluokkaa lähes alusta loppuun. Ensin aloitettiin varovasti suomalaisella Husky Rescuella, mutta sen jälkeen Public Enemy tuli ja voitti. Ensimmäistä kertaa koko festivaalien aikana yleisö lähti sellaiseen vyörytykseen mukaan mitä en ole Flow-historiani aikana nähty. Itse luonnollisesti olin pähkinöinä vanhojen suosikkieni näkemisestä vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Vaikka Public Enemyä ei enää nykyisellään tule niin paljon kuunneltua, 90-luvun taitteessa se oli bändi, joka vaikutti lähtemättömästi nuoreen Joonakseen, ja muokkasi myös varmasti musiikkimakuani kohti tätä hetkeä. Toinen samanlainen artisti oli tietenkin loppuillan Kraftwerk, jota ilman koko konemusiikki ei nykyisellään olisi sellaista kuin se on. Niin suuri vaikutus tällä yhdellä bändillä on ollut koko genreen, ei pelkästään allekirjoittaneeseen.

Sitä ennen kuitenkin nähtiin vielä Of Monsters And Menin loistava keikka, olkoonkin, että myös se olisi toiminut hieman pienemmällä stagella, kuten vaikkapa Blue Tentissä paremmin. Oli silti mukava kuunnella ja katsella islantilaisten hittikimaraa. Haim veti Black Tentin täyteen, joten jouduin tyytymään vain kuuntelemaan sitä ulkopuolelta muutaman biisin ajan. Suosio taisi yllättää järjestäjätkin, koska ihan kaikkien keikkojen yleisömäärää ei oltu osattu arvioida, ja tämäkin oli pienimpään telttaan laitettu.

















Ja ennen Kraftwerkiä koettiin myös ehkäkin koko festivaalien huikein esitys, eli Bat For Lashesin keikka. Pohdiskellessa viikonlopun parasta esitystä, sellaisen valitseminen olisi vaikeaa, etenkin Alicia Keysin valovoimaisesta showsta johtuen. Koska pidän kuitenkin Natashan musiikista itsessään enemmän, oli aika selvää että tämä vei voiton. Miten mielettömän kaunis nainen hän onkaan, ja kun hän lipui lavalla tanssien ja hyppien, välillä koskettimiston taakse itse rauhoittuen laulaen seireeninomaisella äänellään, sydämeni oli sulaa laavaa :) Mielestäni esitys ei jäänyt heikommaksi kuin viime vuoden Björkin keikka, vaikka eivät täysin verrannollisia olekaan, paljon samaa fiilistä kuitenkin itse koin. Pääpaino Bat For Lashesilla oli luonnollisesti viime vuoden 'The Haunted Man' -albumissa, mutta muita vanhempiakin biisejä kultiin. Kylmät väreet vain menivät lävitseni läpi keikan.















Viikonloppuun mahtui myös monenlaista festariruokaa, joista Fafa'sin falafel ja hummuspita oli aivan mieletön kokemus. Jälleen kerran tuli surku siitä, että Tampereelta ei kaiketi mistään saa mitään vastaavaa. Hummuskin oli lähes yhtä hyvää kuin Budapestissä, joskaan ei aivan. Ainoa miinus ravintolalle siitä, että festareilla ei yllättäen saanutkaan kaikkea sitä ruokaa, mitä etukäteen oli ilmoitettu netissä ja mobiiliaplikaatiossa. Kaikkein edullisimmat tuotteet oli yllättäen karsittu, onneksi sain kuitenkin lopulta hyvän mielen käytyäni viikonlopun aikana ja vielä maanantainakin Fafa'sissa yhteensä kolmesti :)

Upea viikonloppu takana ja toipumiseen menee varmasti hetki. On nuo vaan aina kokemisen arvoiset festivaalit! Palaan vielä viikonlopun tapahtumiin seuraavissa postauksissani, nyt kutsuvat taas työt.

Flow 2013 artistikatsaus

Nimittäin mun näkökulmastani katsottuna. Flow alkaa virallisesti jo ylihuomenna, mutta munkin osalta on enää neljä yötä Helsinkiin. Tajusin, että en oikeastaan oo kunnolla edes kirjoitellut täällä siitä, mitä kaikkia deejiitä, bändejä ja artisteja mä ainakin teoriassa haluan nähdä tän vuoden festareilla. Tosin viime vuonnakin kävi niin, että Champagne Barissa oli niin hyvä meininki, että jäi jopa ennakkoon suunniteltu The Black Keys katsomatta tyystin. Mieli ja suunnitelmat kun saattavat muuttua nopeastikin päivän aikana, joten liian otsa rypyssä tuonne ei siis kannata suunnata.

Oon kuitenkin tehnyt Oma Flow-aikataulun, ja ilokseni huomasin, että tänä vuonna juuri mikään niistä aivan must-see artisteista ei mee ainakaan täysin päällekkäin. Se on tietysti mahtavaa, koska tällöin on olemassa mahdollisuus nähdä kaikkia seuraavia artisteja, edes osan keikoista. Ainoastaan alun perin Bat For Lashes ja Disclosure olivat täysin samassa slotissa, mutta viime viikolla tiedotettiin Disclosuren keikan aikaistuneen puolella tunnilla. Hyvä näin, sillä viimeaikaisesta hurjasta vetovoimasta huolimatta valinta ei olisi tuottanut minkäänlaista ongelmaa. Kahden poikasen todennäköisesti deejiivetoinen live kun ei Natasha Khanin valovoimalle ja musiikille pärjää millään mittarilla. Nyt näen kuitenkin molempia! Olen kasannut myös Spotifyyn Flow-soittolistaa, kuvaa klikkaamalla pääset sinne.



Koko perjantai-ilta on luvassa pelkästään laadukasta deejiisettiä Champagne Bar & Loungessa, joten sinne on mukava palailla keikoilta takaisin chillailemaan. Tänä vuonna Tamperekin on edustettuna, kun Hang The DJ:n pojat ottavat tahtipuikot heti alkuillasta. Muita kiinnostavia kollaboraatioita on Paska Sohva DJ's, jota todennäköisesti parkkeeraan heti alkuun fiilistelemäänkin, ellen sitten päädy katsomaan Noah Kiniä Open Source Stagelle.

Shampanjabaarissa muita deejiipoppoita perjantaille ovat Sounds Like Kotibileet sekä Tavastian Lauantaidiskon jäbät. Aikaisempina vuosina säätkin on suosineet, eikä sateita hirveästi ole festivaalien ajalle osunut. Jos kuitenkin vettä tulee, on shampanjabaarin ja Tiivistämön välinen tila ollut jo viime vuodesta saakka katettua tilaa, joten sekään ei haittaa.

Perjantaina ei muita isoja mulle merkittäviä esiintyjiä ollut listalla Cat Poweria lukuunottamatta, mutta kun Alicia Keysin ilmoitettiin tulevan Flow'hun, oli selvää, että se show pitää nähdä. Alician tuotantoon en oo perehtyny koskaan kokonaisvaltaisesti, mutta pidän lähestulkoon kaikista hiteistä ja hänen äänensä on aivan omaa luokkaansa, upeampaa kuin Beyoncén, Rihannan tai kenenkään muunkaan kilpasiskonsa. Olen puhunut aiemminkin kylmiä väreitä aiheuttavista laulajista ja näihin Alicia kuuluu. Oikeastaan odotan tuota showta nyt jo kohtuullisen paljon. Suurin osa mun suosikkibiiseistä löytyy tuolta yllä mainitulta Spotify-soittolistalta. Muita perjantai-illan tsekkauksen arvoisia esiintyjiä on ainakin Satellite Stories, Minä ja Ville Ahonen, Kendrick Lamar, K-X-P ja Maya Jane Coles. Maya esiintyy Alician jälkeen lempistagellani Takapihalla, joten hämärtyvä elokuun ilta ei voisi paremmin päättyä.









Lauantailta odotin tietysti eniten alkuun Beach Housea, Azealia Banksia ja Tensnakea. Harmillisesti juuri Azealia peruutti, mutta eipä hätä enää mitään. Flow räjäytti täysin potin ilmoittamalla, että toinenkin artisti Kraftwerkin lisäksi, jota olen diggaillut 25 vuotta, ei yhtään vähempää kuin kulttihiphopbändi Public Enemy saapuu esiintymään sunnuntaina. Meinasi revetä housut jalassa kun perjantaina tämän luin! Uutinen kaatoi myös Flow'n nettisivut. Mutta takaisin lauantain esiintyjiin :)

Nicole Willisin molemmat projektit, Cola & Jimmu, sekä The Soul Investigators esiintyvät Flow'n lauantaissa. Nämä olisi myös tarkoitus ainakin enimmäkseen katsoa. Austra, Pää Kii ja jo viime vuonnakin parhaan deejiisetin vetänyt Kristiina Männikkö esiintyvät kaikki suurin piirtein samaan aikaan, joten alkuillasta joutuu hiukan tinkimään osasta kiinnostavia juttuja.











Päivänselvää on, että Pää Kii pitää ainakin nähdä, vaikka suoraan sanottuna oudoksunkin sen buukkaamista Flow Festivaleille. Tosin silloin kun musiikki myy enemmän kuin perus seiskatuumaiset ja manageroinnin ottaa haltuunsa jokin kaupallinen instanssi, alkaa keikkaliksatkin nousta. Enää ei tarvi punkkarinkaan tyytyä Sorbukseen ;) Esimerkiksi Puntala Rockin järjestäjät kertoivat juuri Aamulehdessä, että Pertti Kurikan Nimipäivien liksat ovat sitä luokkaa, että heillä ei bändiin ole yksinkertaisesti varaa. Pää Kii -tasoisen bändin buukkaaminen taas ei onnistuisi senkään vuoksi, että heillä ei ole tilaakaan sille määrälle ihmisiä, joita bändin esiintyminen houkuttelisi alueelle.

Punkkikeikat nyt eivät kovin pitkiä tuppaa olemaan, joten sieltä ehtii kyllä vielä Disco Obscurankin tanssitettavaksi. Austra täytyy ehkä unohtaa, eikä se isoimpia suosikkejani festivaalin esiintyjistä ollutkaan. Myös lauantain alkuilta Champagne Bar & Loungessa ja Takapihalla ennen Tensnakea kiinnostaa vahvasti, erityisesti Hannulelaurin ja Lil Tonyn setit.





Sunnuntaina koko päivä olikin jo entuudestaan täynnä toinen toistaan kiinnostavampia esiintyjiä. Antero Lindgren, Husky Rescue, Haim, Disclosure ja Grimes kiinnostavat kaikki ja kaikkia myös näyttäisi onnistua ainakin osan keikasta katsoa. Jo ennen Public Enemyn julkistamista aivan ylivoimaisesti eniten koko festareilta odotin kuitenkin Of Monsters And Meniä ja Bat For Lashesia, jotka molemmat pääsivät mun viime vuoden suosikkilevyjen listalle, sekä tietysti Kraftwerkin 3D show:ta. Suurinta osaa näistä bändeistä oon jo hehkuttanutkin pitkin vuotta, mutta todellakin kahden mun nuoruuden kovimmista kulttibändeistä näkeminen tulee takamaan sen, että sunnuntai tulee olemaan mulle yksi huikeimmista päivistä pitkiin aikoihin. Public Enemyn ohella kaikki nämä tykittävät festarit sellaiseen ilotulitusmaiseen päätökseen, että kun Suvilahti hiljenee, saattaa hetkellinen tyhjyys vallata mielen.

Flow on perinteisesti päättänyt multa kesän. Elokuun puoliväli lähestulkoon aina alkaa olemaan jo kolea ja illat ainakin hämäriä. Mutta Suomen parhaat festarit ovatkin oiva tapa heittää kesälle hyvästit ja alkaa valmistelemaan syksyyn asennoitumista. Onneksi on aina ensi vuosi :)

Chvrcheshan se vasta rokkaa!

En muistanutkaan kirjoitella tästä aivan loistavasta bändilöydöstä, kun sitä viime viikolla ensi kertaa kuulin. Osa on tietysti taas, että "vitsi mikä n00b kun ei tienny Chvrchesia", mutta eihän sitä kaikkea voi aina tietää :) Pääasia että nyt tiedän, ja eipä bändiltä huonoa biisiä ole vielä vastaan tullut.

Kyseessä on siis skotlantilainen elektropop-pumppu, joka on jo ollut pari vuotta olemassa. Albumia ei vielä kuitenkaan ole ilmestynyt, mutta Spotifystä löytyy kokonainen 'Recover EP', jolta osa näistä biiseistä on tähänkin postaukseenkin peräisin. Biisit lupaavat tulevaisuudesta kyllä todella hyvää. Ehkä eniten mulle tulee Chvrchesista mieleen yksi toinen suurista suosikeistani, The Naked And Famous.

Eräs toinen viime aikoina paljon soineita artisteja on Passenger, johon olen vasta uusimman 'All The Little Lights' -levyn myötä tutustunut. Artistina Mike Rosenberg on kuitenkin tehnyt tätä folksoundia huomattavasti pidempään, kuin monet viimeisen vuoden aikana bongaamani uudet löydöt. Tavallaan kai hänet voisi siis nostaa jonkinlaiseen pioneerin asemaankin, ja onhan noissa biiseissä paljon samaa tunnelmaa kuin monissa aiemminkin hehkuttamissani folksuosikeissani. Kuten vaikkapa nyt Husky, Of Monsters And Men, Mumford & Sons tai The Tallest Man On Earth. Ja kyllä vanhemmatkin levyt hyviä ovat, etenkin 'Flight Of The Crow', joka on ehkä jopa miehen paras. Uusimmalta täytyy silti nostaa esiin biiseinä suosikkini 'Circles', nimiraita 'All The Little Lights' ja se tunnetuin radiohitti 'Let Her Go'.

Viime aikaisista Flow Festivalin uusista bändikiinnityksistä Austra oli yksi mieleisimpiä lisäyksiä. Vaikka tuossa on pieni katkos ollutkin, niin 'Feel It Break' -levyä tuli kuunneltua pari vuotta sitten aika paljon.

The Tallest Man On Earth

Voisin kutsua itseäni vähän myöhäisherännäiseksi, sillä vasta tänään tutustuin tähän itselleni uuteen artistiin, ja vieläpä aika perustavanlaatuisesti. Pari yksittäistä biisiä olin Herra Matssonilta jo ennenkin kuullut, mutta sattumalta huomioni kiinnittyi vasta tänään erityisesti tuohon 'Wind And Walls' kappaleeseen, ja sitä myöten nälkä kasvoi nopeasti.

Tämän jälkeen kuuntelin putkeen miehen jokaikisen levyn ja EP:n, jotka muuten kaikki löytyvät Spotifystäkin, ja sain todellisen superannoksen indiefolkia. Hemmetin hyvältähän tuo kuulostaa, jaa karheasta äänestä tuli hetkittäin mieleen (ja tämä ei ole negatiivista mun tapauksessani) kotimaisittain J. Karjalaisen mies ja kitara-combot. Matssonin musiikki sopi täydellisesti torstain työaamuun ja rauhoitti hektisessä työkiireessä mielen. Nyt kun olen lopultakin päässyt folksaundin maailmaan sisälle (Mumford & Sons, Of Monsters And Men, Husky, Wake Owl, The Lighthouse And The Whaler jne.), tulen palaamaan The Tallest Man On Earthiinkin vielä uudelleen ja uudelleen.

Ajetaan me tandemilla!

Viime vuosien kovimpia indiebändejä, tai yksi niistä, on ruotsalainen Bye Bye Bicycle.

Näin heidät livenä reilu kaksi vuotta sitten Monsters of Popissa ja ihastuin bändin kevyeen ja ilmavaan saundiin välittömästi. Etenkin juuri debyyttilevy 'Compass' iski todella kovaa omaan musiikkihermooni. Tästä tiistaista tulikin taas näemmä vahvasti postauspainotteinen :)

Viime vuonna kuitenkin ehti tulla niin paljon hyvää musiikkia kuunneltavaksi, että en muutamaan kuukauteen ole tätä bändiä kuunnellut. Niinpä oli suorastaan iloinen yllätys, kun huomasin tänään että he ovat julkaisseet loppuvuodesta uuden levyn. 'Nature' toki löytyy jo Spotifystäkin. Kokonaisuutena se ei aivan ensilevyn tasolle päässyt ainakaan ensikuuntelemalta, mutta aika lähelle kyllä. Eikä se ehkä ole myöskään sitä parasta talvimusiikkia, vaikka koko levyä leimaa hieman tummempi äänimaailma kuin aiempaa. Aivan tosi tosi miellyttävää ja oivallista matskua tämäkin kuitenkin on, edelleen äänimailmassa pysytään oman kuuloisella linjalla.



Itselleni levyltä toimivat parhaiten ensilevyn saundia tavoitelleet 'Porto' sekä 'Emotions', nelosraita 'Falling', konepainotteinen 'Mountains & Hills' ja mahtavaa ysärikesäfiilistä julistanut '1990'. Kesää tuli juuri kova ikävä.

A wise man said to me
We can make it work so easily
And how did I reply?
By building up a cage inside my mind
But away to stay behind

I heard it from a friend
Oh you can build a dream within yourself
And how did I reply?
By tearing down the walls inside my mind
Blown away to stay on ground

We keep on falling
To where we once belonged
We keep on falling
To where we once belonged
We were home

EDIT: Ja Flow Festival on julkaissut ekat artistikiinnitykset tälle vuodelle. Of Monsters And Men (ui jumalauta!) ja Azealia Banks! Joitain varmasti myös The Knife ja Nick Cave kiinnostavat.

Musiikin vuosi 2012

Palataanpa vielä yhden postauksen ajaksi viime vuoteen, koska mä en ehtinyt toteuttaa tätä katsausta ajoissa, kun oli muutenkin niin kiirettä. Melkeinpä jokaisesta näistä olen jo aiemmin linkannut tänne, mutta niputan kaikki siis vielä yhteen pinoon.

Kehuin jo aiemmin että löysin viime vuonna todella paljon aivan mielettömän hyvää musiikkia, joista vielä suurin osa oli itselle tuoreita artistilöytöjä. Musiikillisesti vuosi 2012 oli siis todella mainio. Nämä albumit iskivät yleensä jo heti kertakuuntelulta ja ainoastaan vahvistuivat useamman kerran soitettuna. Paljon jäi myös hyviä levyjä pois, mutta mulle tärkeämpää oli näiden levyjen vaikutus ja se fiilis mikä mulle on jäänyt kokonaisuudesta.

Samaan tapaan kuin taannoisissa konemusapostauksissa, levy aukeaa kansikuvaa klikkaamalla.



Lana Del Reyn albumi ei enempää esittelyjä kaipaa, sillä kirjoitin siitä vuolaan postauksen jo marraskuulla. Ehdottomasti viime vuoden kärkialbumeita, ja omassa genressään parasta kuuntelumusiikkia mitä julkaistiin.



Emelin levy oli odotettu, kokonaisuutena monenlaisia genrejä yhdistelevä albumi toimii sekä yhdessä että erikseen. Levy on täynnä upeita balladeja ja menevämpiä tanssiraitoja, mutta kaikkea yhdistää suuri ja lämmin saundi. 'Heaven' räjäytti tajunnan ensimmäisenä, sitten 'Daddy' ja lopulta useampi biisi levyltä veivät täysin mut mennessään. Auraalista kauneutta parhaimmillaan.

Arvostelin levyn tuoreeltaan helmikuussa, postaus löytyy täältä. Tälle listalle valitsin muutaman ekstrabiisin sisältävän Special Editionin.



Vuoden ensimmäisellä neljänneksellä tuli ulos siis myös Paloma Faithin kakkoslevy. Alkuvuosi toi mukanaan siis hurjan määrän toinen toistaan parempia naisartistien levyjä. Jos Paloman debyytti oli perinteisempää r&b:tä, oli tälle albumille saatu aikaan paljon monipuolisempi äänimaailma joka vahvoine melodioineen ja konesaundeineen puri meikäläiseen kuin häkä päähän.

Lisäksi sanoitukset purivat luihin ja ytimiin, omia suosikkiraitojani levyltä ylitse muiden ovat 'Blood Sweat & Tears', 'When You're Gone' ja 'Streets Of Glory'.



Vuoden kovin uuden naisartistin löytö on kuitenkin Jessie Waren debyytti. Aivan mieletön albumi alusta loppuun, rakastan. Tarkempi arvostelu löytyy täältä.



Myös Bat For Lashes on näitä uusia tuttavuuksia mulle, vaikka Natasha onkin ehtinyt julkaista useamman albumin.

Uusin 'The Haunted Man' on kuitenkin siinä määrin merkittävästi parempi kuin edeltäjänsä, että sen yhteinäinen linja on todella kaunista kuunneltavaa. Albumi muistuttaa parhaimmillaan monilta hetkin sitä, miltä toivoisi Björkin edelleen kuulostavan. Kuin paluu 90-luvulle. Löydän tältä levyltä myös klassiselle Twin peaks-tunnusmusiikille ominaisia piirteitä.



Antero Lindgrenin 'Mother' on ehdottomasti varmasti viime vuoden kansainvälisimmän kuuloinen suomalainen rocklevy. Artisti on jäänyt multa vähän taka-alalle, kuultuani lähinnä vain yhtä biisiä aiemmin, mutta koko albumin kuuntelin vasta hiljattain ja hämmennyin sen vahvasta ja aikuismaisesta saundista. Mies äänestettiin YleX:in ja Rumban Tulevaisuuden Tusina-kilpailun voittajaksi, ja kilpailua tai ei, uskon vahvasti että tällä musiikilla vielä saavutetaan mainetta ulkomaisissa musiikkipiireissä.

Anteron ääni on jäätävän upea ja biisien kevyet syntikkamatot akustisilla kitaroilla sävytettynä vetoavat muhun todella vahvasti. Äänestä ja saundista löydän selkeitä viitteitä 90-luvun grungeaikakauden kappaleisiin, vaikka tämä paljon kevyempää onkin. Levy on purettu osiin seuraavassa mielenkiintoisessa paikallislehden haastattelussa.



Toinen vuoden suomalainen albumi on tietenkin jo aiemmin kehumani Eva & Manun nimikkolevy. Ihanan kepeää ja herkän orgaanista soulia ja folkia joka kuulostaa aivan omanlaiseltaan. Tämä pariskunta ei esittelyjä enempää kaipaa, olivathan he aika vahvasti esillä julkisuudessa viime syksynä.



Myös The Hives julkaisi tiukkaakin tiukemman, ja kovasti odotetun albuminsa viime vuonna. 'Lex Hives' palaa saundissaan bändin suosituimpien vuosien tasolle ja etenkin avausraitaa 'Come On!':ia soisi kuuntelevansa useamman minuutin verran. Usein olenkin luupannut sitä vähintään viisi kertaa putkeen fiiliksen nostatusmielessä.

Levyltä on helppo nostaa energisiä raitoja esiin enemmänkin, niin 'Go Right Ahead', 'I Want More' tai 'Wait A Minute' ovat kaikki parasta rokissa yhtä lailla juuri nyt kuin on aina ollut. Sen sijaan 'Patrolling Days' muistuttaa räkäisyydessään jo kunnon klassista vanhaa rehellistä punkkia. Mun mielestä tää bändi ei enempää kaipaa kehuja, yksi parhaista rokkibändeistä kautta aikojen. Tämän kun näkisi vastaavalla pienellä klubilla, kuin tämä New Yorkin Webster Hallin keikka, kusisin hunajaa.



Metricin 'Synthetica' on soinut kesästä lähtien säännöllisen epäsäännöllisesti mulla Spotifyssä. Kuten kesällä vertasin, on yhtymäkohtia mun mielestä The Soundsiin paljon. Emily Hainesin heleä laulu, biisien melodisuus ja kauneus yhdistettynä reippaaseen poljentoon vain toimii täydellisesti itseen.



Zulu Winterin debyyttilevy on tämän postauksen levyistä Lana Del Reyn ohella soinut takuuvarmasti tänä vuonna eniten. Erityisesti kesällä ja syksyllä kuuntelin tätä kymmeniä kertoja. Jälleen kerran melodisuus on se avain mun sydämeeni. Myös Will Dauntin ääni erottuu edukseen. Levy on lähes pelkästään hittimateriaalia ja toivonkin bändille vilpittömästi suurempaa menestystä.



Yksi viime vuoden mahtavimpia levyjä on myöskin ihan viimeisiä löytöjäni, ja itse asiassa ehti vielä parahultaisesti mukaan, vaikka oikeasti löysin sen vasta tämän vuoden ensimmäisenä päivänä.

Levy on kuitenkin viime vuodelta, joten halusin sen tähän lisätä. Kuten mainitsin vuoden ensimmäisessä postauksessani, tässä on kyseessä australialainen Husky, jonka levy on nyt ehtinyt soida lähes kymmenen kertaa ympäri jo parin päivän aikana. Tämäkin vakuuttaa mut ennen kaikkea melodioillaan.



Of Monsters And Men oli ensimmäinen näistä indiefolk-jutuista jotka vei mut pikkuhiljaa mennessään. Mä en tosiaan folkista oo liiemmin perustanut, mutta niin Of Monsters Of Meniä, Mumford & Sonsia kuin aiemmin tällä viikolla postaamiani Huskyä ja The Lighthouse and the Whaleria yhdistää huikeat melodiat. Ylitse muiden on kuitenkin tämä bändi, jonka debyytillä jokainen kappale kelpaisi sinkkujulkaisuksi. Tälläisiä albumeita julkaistaan nykypäivänä yhä harvemmin.

Kun löytää tälläisiä levyjä, on vaikea yrittääkään perustella että kaikki viime vuonna olisi ollut pelkkää paskaa. Hyvät biisit ja musiikki onneksi säilyy, ja niiden pariin voi palata koska vain. Jokainen tämän postauksen levyistä tulee soimaan ahkerasti myös vuonna 2013.

Ja tänään alkaa vihdoin Nelosella Voice of Finlandin 2. tuotantokausi, jota tietenkin olen odottanut kovasti. Ensimmäisesta kaudesta kuoriutui toistaiseksi paras musiikkiformaattiohjelma mitä olen koskaan nähnyt. Ylivoimaisesti parhaita laulajia joita telkkarissa on tullut vastaan, joten luonnollisesti odotukset ovat tästäkin korkealla. Tapitan telkkaria, otan ehkä lasin tai kaksi viiniä, mutta muuten tästä onkin tulossa ihan rauhallinen koti-ilta, sillä huomenna on tarkoitus taas raahata perse kuudeksi työpaikalle ylitöihin! Huomenna alkaa myös Maikkarilla Putouksen 4. kausi! Mukavaa viikonloppua kaikille.

Ei uudenvuoden lupauksia

...tai voisin kai mä luvata kuuntelevani vain hyvää musiikkia tänä vuonna, mutta sitä lupausta olis tosi vaikea pitää :)

Vuosi vaihtui kosteissa tunnelmissa, laulaen ja hyvin syöden. Tarjolla oli tosi hyviä kotitekoisia burgereita. Tequilaa kyllä kului paljon ja myöhään tuli valvottua, pahoittelut kaverin naapureille. Vuoden vaihtuessa juotiin skumppaa parvekkeella ja yritettiin nähdä jotain ilotulituksesta. Tiistai menikin vaan lepäillessä, joka olikin kyllä tarpeen. Uh huh, Scorpion tequilasta ei kuitenkaan tule niin paha krapula, kuin voisi luulla. On se ihme ainetta :)

Kaikille tamperelaisille kuuma ravintolavinkki. Ruby and Fellasissa saa koko tammikuun ajan ruokalistalta kaksi pääruokaa yhden hinnalla. Itse pitää mennä käymään vähintään kerran, sillä tykkään paikasta ja heidän ruuistaan todella paljon. Erityisesti Fish & Chipsit ovat aivan mielettömän hyviä.

Tässä taas muutama ihan mahtava artisti ja biisi jotka olen viime päivinä bongannut. Kaksi ensimmäistä löysin loistavasta Skipped Heartbeats-blogista, loput ihan Spotifyn kautta. Jälkimmäisestä löytyy kokonaiset Huskyn ja The Lighthouse and the Whalerin levytkin. Molemmat on mulle uusia tuttavuuksia ja erityisesti (yllättäen australialainen ;) ) Husky tuo hyvällä tavalla mieleen esimerkiksi Of Monsters And Menin tai Mumford & Sonsin. Voi hitto että meikäläinen onkin hurahtanut kaikkien odotusten vastaisesti folkpoppiin, mutta minkäs teet kun tulee liikaa hyviä biisejä ;)

The winner takes it all...

...and the winner is Canon EOS 1100D!

Tässä aiemmin lupaamani kuvapostaus viime viikonlopun ylimääräisestä kuvasaldosta. Näistä löytyy enemmän yksityiskohtaisia lähikuvia kohteista jotka eivät päätyneet varsinaisiin päiväpostauksiin.

Lopussa luvassa musiikillinen yllätysmuna-kimara :)

































Tässä vielä yllätysmunia kansalle.

Yksi mahtava biisi Of Monsters And Meniltä, joka jäi edellisestä postauksesta mainitsematta. Kyseinen albumi on ollut jo usean viikon ajan kestosoitossa soittolistallani ja jatkaa vain porskuttamistaan. Käsittämättömän hieno albumi.



Syy miksi se tuli mieleen, oli Mumford & Sonsin uusi albumi joka on soinut Spotifyssä tällä viikolla ahkerasti. Tiedän että kyseessä on hipsteriystävällistä musiikkia, mutta en kuitenkaan missään vaiheessa syttynyt debyyttilevylle hittibiisiä 'Little Lion Mania' enempää.



Koko uusi levy on kuitenkin huomattava parannus aiempaan. Todella melodista ja reipasta, tarttuvaa folkpoppia. Kannattaa kuunnella koko levy ajan kanssa. Levyltä löytyy lukuisa määrä hittipotentiaalia omaavaa materiaalia, tämä vielä toinen vahva ehdokas sillä saralla.



Adelen uusi James Bond-biisi on herättänyt myös suuria tunteita mussa viime päivinä. Kyseinen biisi meni kertaheitolla vähintäänkin kaikkien aikojen Bond-tunnarien TOP3:n, ellei kärkeen. Rakastuin enkä malttaisi odottaa elokuvaa enää kolmea viikkoa!