Vuoden 2014 parhaat levyt

Vielä viime viikolla kirjoittelin, että tänä vuonna ei kovin montaa mainitsemisen arvoista albumia ole julkaistu. En tiedä, missä mielenhäiriössä tuon sanoin, sillä kun todella rupesin miettimään kulunutta 12 kuukautta, on tänäkin vuonna pelkästään jo omasta mielestäni kovia levyjä julkaistu niin paljon, että suurin osa noista lähes itsestäänselvistäkin listamenestyjistä jäi tämän TOP 10 ulkopuolelle.

Tapananihan on ollut listata vuoden kymmenen parasta albumia, ja tällä kertaa niiden joukosta tippui mm. sellaisia artisteja kuten Lana Del Rey, Röyksopp, Mø, Passenger, Sin Cos Tan ja Jungle. Monta muutakin vuoden mittaan kehumaani, mutta silti ei niin tärkeää julkaisua toki jäi parhaiden hännille, kuten esimerkiksi Azealia Banks, Metrik ja Klangkarussel. Jopa Basement Jaxx, jota Spotify väittää minun kuunnelleen tänä vuonna eniten, joutui väistymään listalta. Niinpä jouduinkin todenteolla miettimään muutamien merkitystä itselleni. Aika kaukana siis on ollut se tilanne, että vain muutamia hyviä levykokonaisuuksia olisi ilmestynyt.

Esimerkiksi noista edellä mainituista vielä kesällä suuresti suitsuttamani Röyksopp, joka heitti elämäni kovimman keikan Flow Festivalilla, Lana Del Rey, joka on jo useamman vuoden ajan kuulunut lempinaislaulajiini, joutui tekemään tänä vuonna tilaa Lykke Li:lle, ja jo ensin Flow'ssa skippaamani ja nyt vielä kärjestä tiputtamani Jungle ovat jokainen tehneet todella kovat levyt, mutta silti niitäkin parempia vain löytyi kymmenen edestä. Mukana on tietysti oma osansa konemusiikkia, joten myös siltä osin vuosi on siis ollut hyvä. Erityisen paljon sillä saralla sydäntä lämmittävät tuon saksalaisen kulttiduo Hardfloorin alkuvuodesta julkaisema yhdestoista levy 'The Art of Acid', joka on bändiltä ensimmäinen neljään vuoteen, sekä tietysti Aphex Twinin 'Syro'.

Tässä kuitenkin siis tulevat ne muutkin kaikista parhaimmat, TOP 10 olkaa hyvä.

Tarinoita rakkaudesta ja pohjoisesta

Pari vuotta ilmestynyt Jessie Waren debyyttilevy oli kaikilla mittareilla mitattuna huikea avaus lontoolaislaulajan uralle. Odotukset jatkolle ovat luonnollisesti olleet korkealla, vaikka viime Flow'ssa näkemäni pätkä keikkaa ei aivan huippuunsa päässytkään, ja hän vaikutti lavalla väsyneeltä.

Jo noihin aikoihin ensimmäinen sinkku 'Tough Love', jonka nimeä tämä tuore albumikin kantaa, oli kuitenkin ilmestynyt, ja se kuulosti erilaiselta, päivitetyltä Jessieltä. Ja päivitetty myös on koko levy. Se on selkeästi vielä tanssilattioita kosiskelevampi, ja samalla osittain vähemmän luomua, elektronisempaa saundia. Tässä arvostelussa on muuten käytetty ja promottu jälleen levyn Deluxe -versiota, jolla on neljä biisiä enemmän.

Jos tuo biisi ei itseäni aivan vielä vakuuttanut, niin huoli kakkoslevyn hyvyydestä oli sikäli aivan turha, että kyllä tämä nyt vain pirun loistava albumi on. Ehkä tällä ei aivan samanlaista hittipotentiaalia ole kuin ensilevyllä, mutta se paras puoli, eli Jessien upea ääni ja laulutaito ovat edelleen kuitenkin keskiössä. Eivätkä tuon edellämainitun ensisinkun lisäksi lempikappaleikseni muutaman kuuntelun jälkeen osoittautuneet 'You & I (Forever)', 'Cruel', 'Say You Love Me', 'Sweetest Song', 'Want Your Feeling' ja 'Champagne Kisses' edes oikeastaan jää noista debyytin parhaista biiseistä jälkeen. Niitä yhtä hyviä tai parempia on itse asiassa tällä levyllä määrällisesti jopa enemmän, ja aika kutkuttavia ovat myöskin nuo Deluxe -version neljä ekstraraitaa.









Myös Zola Jesus nimellä musiikkia tekevältä Nika Danilovalta on ilmestynyt hiljattain uusi levy. Kirjoitin hänestä reilu vuosi sitten ensimmäisen kerran täällä blogissa, tuolloin kuitenkin kyseessä oli uudelleensovituksia omista vanhemmista biiseistä. Nyt ilmestyneellä 'Taiga' levyllä on vain ja ainoastaan uutta materiaalia.

Olen kuunnellut tätä levyä yhtä paljon Jessie Waren kanssa, ja on hauska kuunnella kahta jotain niin erilaista levyä peräkkäin. Jo laulajan äänissä on selkeä ero, vaikka todella monipuolinen ja taitava Danilova onkin, silti sellaista samaa lämpöä siinä ei ole, mitä Jessiellä. Ja kylmän pohjoisen fiilis tältä 'Taigalta' välittyykin, sillä myös konesaundit ovat huomattavasti kolkommat ja karummat. Hetkittäin mieleen tulevat jopa Björkin 'Homogenic' levyn aikaiset konemusiikkikokeilut kaikessa erikoisuudessaan. Niilläkin on kuitenkin paikkansa, ja ainakin allekirjoittaneen tämä uusi Zola Jesus vakuutti, vaikka ei toki Guðmundsdóttirin tasolle pääsekään.

Levy toimii hyvin kokonaisuutena, mutta paranee erityisesti loppua kohti, ja toki sieltä on nostettava esille sellaisia kappaleita kuten tuo ensimmäisenä musiikkivideonakin julkaistu 'Dangerous Days'. Kärkibiisien joukkoon lukeutuvat myöskin 'Dust', 'Go (Blank Sea)', 'Ego', 'Nail', 'Long Way Down', 'Hollow' ja 'It's Not Over'.

Piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion

Kyllähän tätä levyä onkin odotettu! Kyseessä on siis brittiläisen Junglen debyytti, huikeaa valkoista nykysoulia, jonka kokemista livetilanteessa odotan tulevilta Flow Festivaleilta todella kovasti.

Menin täysin vipuun bändin videoita nähtyäni, ja kuvittelin kyseessä olevan mustaa musiikkia, miltä se toki kuulostaakin. Alkukesästä kuitenkin nettiin alkoi päätyä livetaltiointeja, jotka paljastivat kyseessä olevan hyvinkin valkoiset kaverukset. Koko seitsemänhenkisessä livekokoonpanoossa toki onkin jo sitten enemmän väriä.

Bändin mukaan nimetty albumi oli jo pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien Nyt -liitteen ja Radio Helsingin viikon levynä, mutta Spotifyyn se ilmestyi vasta reissuni aikana viime viikolla. Levyltä löytyvät tietysti jo kaikki ennakkoon ilmestyneet sinkut, mutta myös monta loistavaa ennenkuulematonta biisiä. Olin siis todella positiivisesti yllättynyt, että huippuraidat eivät jääneet vain näiden kuultujen hittien varaan. Povaan Junglelle vielä väkevää suosiota, sen verran omintakeista juttua he ovat nyt toteuttamassa. Kuuntele ihmeessä itse!





Viimeisistä Flow Festival julkistuksista nyt myös pari vuotta sitten suitsuttamani Jessie Ware, jonka debyyttialbumi 'Devotion' kuului mun vuoden 2012 10 suosikkilevyn joukkoon, on kiinnitetty mukaan. Upeaa, tämä keikka täytyy yrittää nähdä, vaikka päällekkäisyyksiä on aika ikävästi tiedossa. Samoin pari vuotta sitten löytämäni ihastuttavan 80-lukulainen St. Lucia on myös suosittelemisen arvoinen festaritärppi! Heidän vuoden takaisesta debyyttilevystään 'When The Night':ista on tullut aivan hiljattain nyt myös Deluxe -versio.

Myös 'Devotionista' on tullut ensimmäisen julkaisun jälkeen 'The Gold Edition', jossa on reilusti enemmän biisejä, ja eri versioita mitä alkuperäisellä levyllä. Nyt on myöskin uusi biisi 'Tough Love' tulevalta kakkoslevyltä ulkona.









Sin Cos Tankin on julkaissut tässä hiljattain pari sinkkua, 'Colombian' ja 'Heart of American' festareilla julkaistavalta kolmoslevyltään. Näistä erityisesti jälkimmäinen lämmittää Pet Shop Boys -henkisyydellään. Kuulin sen ensimmäisen kerran viime talvena Valoa Festivalilla Yo-talolla, ja se oli yksi keikan lempibiiseistäni.

Festari ei muuten vahvistanut Sia Furlerin tuloa sittenkään, vaikka lähtikin pientä vihjailua aiemmin esittämään. Siitä aika moni mun lisäkseni päätteli nyt artistin olevan tulossa Suomeen. Tässä kun useampi viikko vierähti, ja lopullinen line-up selvisi, ei Sia siihen kuitenkaan kuulu. Flow ei ole koskaan julkaissut mitään omaan tapahtumaansa liittymätöntä linkkiä aiemmin, joten tälläisen vihjeen heittäminen tuntuu todella erikoiselta, ja vähän ärsyttävältäkin. Onneksi nämä pari muuta uutta julkistusta paikkaavat tilannetta edes hieman, vaikka kaikkien niidenkin näkeminen on vielä hieman epävarmaa.

Tarkemmat esiintymisaikataulut julkaistiin nimittäin myös tällä viikolla, ja Oman Flow'n voi jälleen rastitella menemään kotisivuilla. Muutama todella ikävä päällekkäisyys näille festareille nyt tosiaan sattuu, ja eritoten perjantai-illalle, kun Jenny Wilson ja I-F soittavat päällekkäin. Myös juurikin Jessie Waren, Ballet Schoolin ja Ceephax Acid Crew'n keikat menevät lomittain, tai mitään niistä ei ainakaan ehdi kokonaan tsekata.

Sen sijaan lauantaina ei pahoja päällekkäisyyksiä omien diggailemieni artistien osalta ole, ainoastaan MØ ja Neneh Cherry menevät lomittain. Mutta sunnuntaina itken jälleen verta, koska joudun valitsemaan juurikin näiden St. Lucian ja Junglen, sekä Röyksoppin ja Action Bronsonin väliltä. Kyllä mä melkein silti tiedän jo nyt, mitkä näistä tulevat voiton viemään. Silti harmillisen monta juttua joutuu missaamaan taas tänä vuonna!

Kunnollisia kuviahan sieltä ei kuitenkaan taaskaan ole tulossa, sillä vaikka pistin akkreditointipyynnön jo toista vuotta peräjälkeen vetämään, on järkkärin vienti alueelle muuten evätty, eikä mullekaan siihen lupaa myönnetty. Onneksi sentään on nyt tuo uusi iPhone, mutta väistämättäkin kuvien laatu tulee olemaan sen puitteissa etenkin hämärässä melko olematonta. Muuten aion kyllä nauttia festareista täysipainoisesti.

Musiikin vuosi 2012

Palataanpa vielä yhden postauksen ajaksi viime vuoteen, koska mä en ehtinyt toteuttaa tätä katsausta ajoissa, kun oli muutenkin niin kiirettä. Melkeinpä jokaisesta näistä olen jo aiemmin linkannut tänne, mutta niputan kaikki siis vielä yhteen pinoon.

Kehuin jo aiemmin että löysin viime vuonna todella paljon aivan mielettömän hyvää musiikkia, joista vielä suurin osa oli itselle tuoreita artistilöytöjä. Musiikillisesti vuosi 2012 oli siis todella mainio. Nämä albumit iskivät yleensä jo heti kertakuuntelulta ja ainoastaan vahvistuivat useamman kerran soitettuna. Paljon jäi myös hyviä levyjä pois, mutta mulle tärkeämpää oli näiden levyjen vaikutus ja se fiilis mikä mulle on jäänyt kokonaisuudesta.

Samaan tapaan kuin taannoisissa konemusapostauksissa, levy aukeaa kansikuvaa klikkaamalla.



Lana Del Reyn albumi ei enempää esittelyjä kaipaa, sillä kirjoitin siitä vuolaan postauksen jo marraskuulla. Ehdottomasti viime vuoden kärkialbumeita, ja omassa genressään parasta kuuntelumusiikkia mitä julkaistiin.



Emelin levy oli odotettu, kokonaisuutena monenlaisia genrejä yhdistelevä albumi toimii sekä yhdessä että erikseen. Levy on täynnä upeita balladeja ja menevämpiä tanssiraitoja, mutta kaikkea yhdistää suuri ja lämmin saundi. 'Heaven' räjäytti tajunnan ensimmäisenä, sitten 'Daddy' ja lopulta useampi biisi levyltä veivät täysin mut mennessään. Auraalista kauneutta parhaimmillaan.

Arvostelin levyn tuoreeltaan helmikuussa, postaus löytyy täältä. Tälle listalle valitsin muutaman ekstrabiisin sisältävän Special Editionin.



Vuoden ensimmäisellä neljänneksellä tuli ulos siis myös Paloma Faithin kakkoslevy. Alkuvuosi toi mukanaan siis hurjan määrän toinen toistaan parempia naisartistien levyjä. Jos Paloman debyytti oli perinteisempää r&b:tä, oli tälle albumille saatu aikaan paljon monipuolisempi äänimaailma joka vahvoine melodioineen ja konesaundeineen puri meikäläiseen kuin häkä päähän.

Lisäksi sanoitukset purivat luihin ja ytimiin, omia suosikkiraitojani levyltä ylitse muiden ovat 'Blood Sweat & Tears', 'When You're Gone' ja 'Streets Of Glory'.



Vuoden kovin uuden naisartistin löytö on kuitenkin Jessie Waren debyytti. Aivan mieletön albumi alusta loppuun, rakastan. Tarkempi arvostelu löytyy täältä.



Myös Bat For Lashes on näitä uusia tuttavuuksia mulle, vaikka Natasha onkin ehtinyt julkaista useamman albumin.

Uusin 'The Haunted Man' on kuitenkin siinä määrin merkittävästi parempi kuin edeltäjänsä, että sen yhteinäinen linja on todella kaunista kuunneltavaa. Albumi muistuttaa parhaimmillaan monilta hetkin sitä, miltä toivoisi Björkin edelleen kuulostavan. Kuin paluu 90-luvulle. Löydän tältä levyltä myös klassiselle Twin peaks-tunnusmusiikille ominaisia piirteitä.



Antero Lindgrenin 'Mother' on ehdottomasti varmasti viime vuoden kansainvälisimmän kuuloinen suomalainen rocklevy. Artisti on jäänyt multa vähän taka-alalle, kuultuani lähinnä vain yhtä biisiä aiemmin, mutta koko albumin kuuntelin vasta hiljattain ja hämmennyin sen vahvasta ja aikuismaisesta saundista. Mies äänestettiin YleX:in ja Rumban Tulevaisuuden Tusina-kilpailun voittajaksi, ja kilpailua tai ei, uskon vahvasti että tällä musiikilla vielä saavutetaan mainetta ulkomaisissa musiikkipiireissä.

Anteron ääni on jäätävän upea ja biisien kevyet syntikkamatot akustisilla kitaroilla sävytettynä vetoavat muhun todella vahvasti. Äänestä ja saundista löydän selkeitä viitteitä 90-luvun grungeaikakauden kappaleisiin, vaikka tämä paljon kevyempää onkin. Levy on purettu osiin seuraavassa mielenkiintoisessa paikallislehden haastattelussa.



Toinen vuoden suomalainen albumi on tietenkin jo aiemmin kehumani Eva & Manun nimikkolevy. Ihanan kepeää ja herkän orgaanista soulia ja folkia joka kuulostaa aivan omanlaiseltaan. Tämä pariskunta ei esittelyjä enempää kaipaa, olivathan he aika vahvasti esillä julkisuudessa viime syksynä.



Myös The Hives julkaisi tiukkaakin tiukemman, ja kovasti odotetun albuminsa viime vuonna. 'Lex Hives' palaa saundissaan bändin suosituimpien vuosien tasolle ja etenkin avausraitaa 'Come On!':ia soisi kuuntelevansa useamman minuutin verran. Usein olenkin luupannut sitä vähintään viisi kertaa putkeen fiiliksen nostatusmielessä.

Levyltä on helppo nostaa energisiä raitoja esiin enemmänkin, niin 'Go Right Ahead', 'I Want More' tai 'Wait A Minute' ovat kaikki parasta rokissa yhtä lailla juuri nyt kuin on aina ollut. Sen sijaan 'Patrolling Days' muistuttaa räkäisyydessään jo kunnon klassista vanhaa rehellistä punkkia. Mun mielestä tää bändi ei enempää kaipaa kehuja, yksi parhaista rokkibändeistä kautta aikojen. Tämän kun näkisi vastaavalla pienellä klubilla, kuin tämä New Yorkin Webster Hallin keikka, kusisin hunajaa.



Metricin 'Synthetica' on soinut kesästä lähtien säännöllisen epäsäännöllisesti mulla Spotifyssä. Kuten kesällä vertasin, on yhtymäkohtia mun mielestä The Soundsiin paljon. Emily Hainesin heleä laulu, biisien melodisuus ja kauneus yhdistettynä reippaaseen poljentoon vain toimii täydellisesti itseen.



Zulu Winterin debyyttilevy on tämän postauksen levyistä Lana Del Reyn ohella soinut takuuvarmasti tänä vuonna eniten. Erityisesti kesällä ja syksyllä kuuntelin tätä kymmeniä kertoja. Jälleen kerran melodisuus on se avain mun sydämeeni. Myös Will Dauntin ääni erottuu edukseen. Levy on lähes pelkästään hittimateriaalia ja toivonkin bändille vilpittömästi suurempaa menestystä.



Yksi viime vuoden mahtavimpia levyjä on myöskin ihan viimeisiä löytöjäni, ja itse asiassa ehti vielä parahultaisesti mukaan, vaikka oikeasti löysin sen vasta tämän vuoden ensimmäisenä päivänä.

Levy on kuitenkin viime vuodelta, joten halusin sen tähän lisätä. Kuten mainitsin vuoden ensimmäisessä postauksessani, tässä on kyseessä australialainen Husky, jonka levy on nyt ehtinyt soida lähes kymmenen kertaa ympäri jo parin päivän aikana. Tämäkin vakuuttaa mut ennen kaikkea melodioillaan.



Of Monsters And Men oli ensimmäinen näistä indiefolk-jutuista jotka vei mut pikkuhiljaa mennessään. Mä en tosiaan folkista oo liiemmin perustanut, mutta niin Of Monsters Of Meniä, Mumford & Sonsia kuin aiemmin tällä viikolla postaamiani Huskyä ja The Lighthouse and the Whaleria yhdistää huikeat melodiat. Ylitse muiden on kuitenkin tämä bändi, jonka debyytillä jokainen kappale kelpaisi sinkkujulkaisuksi. Tälläisiä albumeita julkaistaan nykypäivänä yhä harvemmin.

Kun löytää tälläisiä levyjä, on vaikea yrittääkään perustella että kaikki viime vuonna olisi ollut pelkkää paskaa. Hyvät biisit ja musiikki onneksi säilyy, ja niiden pariin voi palata koska vain. Jokainen tämän postauksen levyistä tulee soimaan ahkerasti myös vuonna 2013.

Ja tänään alkaa vihdoin Nelosella Voice of Finlandin 2. tuotantokausi, jota tietenkin olen odottanut kovasti. Ensimmäisesta kaudesta kuoriutui toistaiseksi paras musiikkiformaattiohjelma mitä olen koskaan nähnyt. Ylivoimaisesti parhaita laulajia joita telkkarissa on tullut vastaan, joten luonnollisesti odotukset ovat tästäkin korkealla. Tapitan telkkaria, otan ehkä lasin tai kaksi viiniä, mutta muuten tästä onkin tulossa ihan rauhallinen koti-ilta, sillä huomenna on tarkoitus taas raahata perse kuudeksi työpaikalle ylitöihin! Huomenna alkaa myös Maikkarilla Putouksen 4. kausi! Mukavaa viikonloppua kaikille.

Jessie Ware - Devotion

Nyt on kyllä tiuha päivitysväli :)

Syynä tähän hehkutukseen on se, että juuri postattuani edellisen, Nuorgam kirjoitti vuolaan artikkelin Jessie Waren uudesta albumista. Siis juuri tuo yksi itseäni eniten kiehtonut uusi löytöni, josta ohimennen postasin yhden biisinkin reilu kuukausi takaperin.

En tiedä mistä se johtuu, mutta mulla on koko ikäni ollut jonkinlainen fiksaatio naisartistien suuntaan. Olisi vissiin asiaa herra Freudille :)



Uusi levy löytyy tietenkin Spotifystä, mutta tässä pari suosikkiani jo aiemmin postatun 'Wildest Moments':in lisäksi Spotifyttömille. Aivan huikeaa musiikkia. Nuorgam tosin kirjoitti jo sen verran tyhjentävästi, ja allekirjoitan suuren osan siitä, että ei tässä paljoa sanottavaa jää. Itse asiassa levy veti mut jo itsessään sanattomaksi.

Tämän vuoden kolme täydellisintä ja hienointa naisartistien levyä on ehdottomasti Jessie Waren lisäksi Emeli Sandén 'Our Version Of Events' sekä Paloma Faithin 'Fall To Grace'. Vuoden lopussa saattaa tulla kovasti toistoa, mikäli teen jälleen koosteen vuoden 2012 levyistä, sillä olen näistä ehtinyt hehkuttaa niin paljon jo pitkin vuotta.



Kuten Nuorgaminkin artikkelissa, Jessietä verrataan 80- ja 90-lukujen naisartisteihin, allekirjoitan tämän täysin. En pidä tätä mitenkään negatiivisena asiana, ja tuskin tässä edes erityisen tahallisesta ryöstöyrityksestä on kysymys. Jessie on kuitenkin 80-luvun lapsi itsekin ja kasvanut näiden kahden vuosikymmenen musiikin parissa.

Etenkin juuri näissä valitsemissani YouTube-linkeissä, erityisesti Runningissa on jopa jotain Sademaista. Yksinkertaisesti laitettuna, sairaan kaunista!

You’ll be my night light, there when I go to sleep.
You’ll be my night light, baby when I dream.
Under the moonlight, shining on the sea,
You’ll be my night light, watching over me.

All Hail The Great Spotify

Oonpas ollu aika tuottelias viime päivinä :D

Mutta musiikkia on hyvä postailla aina kun mieleen tulee. Suuri osa näistä on aina työmatkamusiikkia joita olen kerännyt listoille Spotifystä. Paljon uusia löytöjä on sieltä tämän vuoden puolella tullut ja tiputtelenkin niitä aina sitä mukaa kun mieleen tulee.

Ilman Spotifyä olisi todellakin jäänyt useita kiehtovia uusia artisteja biiseistä puhumattakaan, löytämättä. Erityisesti kiitettävää on sinne lisääntynyt indiemusiikin määrä ja illalla pääsee fiilistelemään lisää ihan tanssilattiallekin.

Olen näitä aiemminkin tänne postaillut ja pistelen jatkossakin hyviä biisilöytöjä mutta itselle nämä Jessien ja Jescan raidat kolahtaa ja kovaa. JES!

Slowdance myös iski heti ekalla kuuntelulla. Olen tosin heiltä kuullut vasta kaksi biisiä, sillä enempää ei löydy. Voihan tietysti olla, että moni näistä bändeistä on sen verran tuoreita ja vasta breikkaamassa että niitä ei sen vuoksi niin paljon olekaan tullut vastaan.

Sam Sparro taas oli uusi löytö myöskin, nimenomaan tämän kyseisen biisin kautta. Spotifyn yksi parhaita ominaisuuksia ovat samankaltaiset artistiehdotukset ja muiden julkiset soittolistat. Kuin aivan yllättäen, bongasin myös että Sparro esiintyy tänään Pori Jazzeilla.

Ei sillä että olisin ollut menossakaan vaikka Emeli Sandé ja Paloma Faith mua kiinnostivatkin, ja jälkimmäinenkin peruutti konserttinsa, mutta mielenkiintoista. Samista kuullaan varmasti vielä pitkään ja tietty kaimalle pitää nostaa hattua ;)