Fucked my way up to the top

Kuten mainitsin aiemmin viime viikolla, niin Lana Del Reyn 'Ultraviolence' ilmestyi maanantaina. En kuitenkaan ehtinyt levyä reissun päällä vielä kuunnella, joten olen hieman myöhässä tällä kertaa tämän arvion kanssa.

On se silti vain ihme mimmi. Koko levy on taattua Lanaa alusta loppuun, vaikka tietenkin hajontaa biisien välillä on. Arvostelussa on jälleen Deluxe -versio levystä, jolta löytyy yhteensä neljä raitaa normaaliversiota enemmän.

Jo ennakkoon kovasti diggailemani levyn nimiraita, sekä 'Shades of Cool' ovat kyllä ehdottomasti yksiä levyn parhaista, biiseistä toki myös hyvin tavanomaisen kuuloista Lanaa, mutta siitähän mä juuri tykkään. Ainoastaan jälkimmäisen sähkökitarasoolo on epätavallista, mutta toimii niinkuin kirsikka kermavaahdon päällä ja nostaa biisin mielettömiin sfääreihin. Muutoinhan se on hyvin 50-lukulaista päiväunelmointimatskua.

Uusista biiseistä yksi kiinnostavimmista on 'Old Money', joka on poikkeuksellisen riisuttu ja tunnelmallinen jopa näillä standardeilla. Aiemmasta tuotannosta se etenkin eroaa melkoisesti, sillä siinä ei ole lainkaan rumpuja. Sama konsepti, samoin kuin kitarat toistuvat tällä levyllä muutenkin entistä enemmän. Näiden lisäksi eniten korvaa miellyttivät 'Sad Girl', 'Money Power Glory', 'Fucked My Way Up To The Top' ja 'Black Beauty'.

Mutta vaikka niitä täsmähittejä ei enempää ole, niin kuten jo aiemmin todettua, ei tältä albumilta silti huonoja biisejä löydy. Kaikessa lanamaisessa keskinkertaisuudessaan ns. täytebiisitkin ovat paljon yleistä keskitasoa korkeammalla. Aivan tämä ei silti pääse 'Born To Die - The Paradise Editionin' tasolle, mutta siinä onkin levy jota olisi todella vaikea ylittää, yksi kaikkien aikojen parhaista.

Toivottelen kaikille mukavaa juhannusta!

Musiikkia, ei videoita

Lana Del Reyn kolmannen albumin 'Ultraviolencen' julkaisupäivä lähestyy. Ennakkotiedot ovat poikenneet toisistaan paljonkin, ensimmäinen muistikuva oli 16.6, uusin tieto oli, että eilen, mutta alkuviikon aikana sen pitäisi siis viimeistään ilmestyä. Muutamia biisejä tuon jo aiemmin postailemani 'West Coastin' lisäksi tipahteli tältä uutukaiselta pikku hiljaa kevään mittaan myös YouTubeen. Niitä tarjoilen tässä odotellessa.

'Brooklyn Baby' samoin kuin 'West Coast'kin olivat biiseinä ihan hyviä, mutta hieman erilaisempaa Lanaa, johon olen tottunut. Niinpä kuitenkin muista näistä ennakkoon kuulemistani 'Shades of Cool' ja 'Ultraviolence' vetivät selkeästi pidemmän korren, itseasiassa molemmat ovat aivan huikeita kappaleita! Ja keskinkertaisemmatkin biisit tältä jumalattarelta ovat parempia kuin suurin osa muiden artistien parhaista biiseistä.

Kuva on lainattu Lana Del Reyn Facebook -sivulta.

Taivaan uimarit

Kirjoitin ensimmäisen kerran brittiläisestä Elephantista tämän vuoden tammikuussa, jolloin olin aivan vasta tutustunut bändiin ensimmäisen kerran. Tuolloin ihastelin kuulaan kauniita ja elokuvamaisia sävellyksiä, mutta tässä kevätkiireissä unohtui tyystin seurata tulossa olevaa albumia. 'Sky Swimming' julkaistiinkin jo huhtikuun puolella, mutta itselleni se päätyi kuunteluun vasta viime viikolla.

Mukana levyllä on tietysti kaikki nuo jo aiemmin fiilistelemäni kappaleet, mutta myös paljon eri tyylisiäkin kappaleita. Levyn ensimmäinen raita 'Assembly', joka onkin poikkeuksellisen reipaspoljentoinen tanssiraita, kuulostaakin bändi aiempiin biiseihin tottuneelta erikoiselta. Tuosta biisistä tulee hieman mieleen parin vuoden takainen löytöni Chairlift, vertaus siihen on tosin pelkästään positiivinen.

Sen lisäksi ainoastaan jo edellisessä postauksessani postaamani 'Elusive Youth' edustaa nopeampaa tempoa. Parhaimmillaan Elephant on kuitenkin juuri niissä rauhallisemmissa kappaleissa, joista hyvänä esimerkkinä heti alkupään 'Allured', joka miellytti omaa korvaani enemmän, ja sopii edellisen 'Skyscraperin' perään sopuisammin. 'Ants', 'Torn Tonques' ja 'Come To Me' pääsevät kaikki indiepopin parhaiden joukkoon kertaheitolla.

'Shipwrecked' tuo mieleen jonkin verran jälleen Lana Del Reyn, 50-luvun ja kesäunelmat. Yksi levyn parhaita kappaleita sekin. Kesäinen tunnelma on läpi levyn hyvin fiilisteltävissä.

Kokonaisuus on ensimmäistä raitaa lukuunottamatta hallussa, ja pääosa levyn kappaleista on sitä tuttua ja hidastempoisempaa settiä, jota jo tammikuussa fiilistelin. Niinpä tuntuukin oudolta, että 'Assembly' on päätetty levylle laittaa, se kun on aivan turhaa täytettä, vaikka biisinä hyvä onkin. Samalla kertaa se tekee kokonaisuudesta hieman irrallisen ja rakenteellisesti harkitsemattoman, muun levy ollessa niin hyvin balanssissa.

Levy on täynnä toinen toistaan loistavampia ja heleämpiä kappaleita, täydellistä musiikkia kesähaaveiluun.

Ultraviolence

Oli muuten lähellä, että eilisestä olisi tullut entistäkin ankeampi päivä. Suomen pelit jääkiekon MM-kisoissa ovat olleet pääsääntöisesti aivan karmeaa katsottavaa, ja hetken näytti siltä, että edes pelistä Kazakstania vastaan ei tule mitään. Ja vaikka se voitti sieltä tuli, niin silti aivan liian huonosti on pelattu, että edes parhaalla skenaariolla voitaisiin kuvitella tälläisen pelitavan riittävän mitalipeleihin saakka. Muutenkin sijoitus on vielä auki. Jos taas pelit päättyivät eiliseen, on se Suomen huonoin sijoitus 59 vuoteen. Se on käsittämättömän huono lopputulos!

Huonon kiekkomenestyksen lisäksi eilinen huikea hellepäivä vaihtui lyhyeen ukkosmyrskyyn, jonka hetken luulin jo estävän ensimmäisen Reggaeta & Makkaraa illan, mutta onneksi kyseessä oli vain lyhyt kuuro. Ulkona oli sateen jälkeenkin lämmintä, ja lähdettiin heti Jack The Roosteriin pelin jälkeen. Makkara maistui, ja kylkeen oli tarjolla tietysti Poppamiehen kastikkeita sekä coleslawta. Koska kuitenkin työaamu oli tiedossa, Raappanaa ei tullut jäätyä katsomaan, ja kylläpä miehen keikan pääsee sitten halutessaan Blockfestilläkin tsekkaamaan.

Perjantaina sitten vietetään perinteisesti taas Roosterin synttäreitä, viisi vuotta tulee täyteen!



Mutta tarkoitus oli postailla myös hieman musiikkia. Nimittäin Lana Del Reyn tulevalta albumilta julkaistiin ensimmäinen sinkku 'West Coast' jo hyvän aikaa sitten, mutta musiikkivideo siihen tuli vasta toissaviikolla.

Ehkä kaikkein kutkuttavimpia ovat kuitenkin huhut albumin julkaisusta. 'Ultraviolencen' on sanottu nimittäin tulevan ulos jo kuukauden päästä. On lähes selvää jo etukäteen, että nyt kilpaillaan niistä vuoden levyjen kärkisijoista. Mutta vuoden loppuunhan on vielä aikaa, ja paljon voi vielä tapahtua.

Myös Sia Furlerin levy on tulossa viimein kesäkuussa. Sen, samoin kuin Foxesin levyn alkuperäinen julkaisu oli ilmoitettu jo maaliskuulle, kuten vuoden ensimmäisessä postauksessakin mainitsin, mutta niinpä vain molemmat siirtyivät näin pitkälle. Sian ensimmäiseen singleen 'Chandelieriin' on myöskin tullut jokseenkin häiritsevä musiikkivideo, joka itsessään on moderni tanssiesitys. En tiedä hämääkö mua enemmän esityksen erikoisuus, vai se, että sillä tanssiva Maddie Ziegler on vain 11-vuotias. Jokatapauksessa video sopisi paremmin vaikkapa Aphex Twinille, mutta kaikki kunnia on myönnettävä ainakin erikoisuuden tavoittelusta.

Populäärimusiikkia Tanskanmaalta

Pari päivää sitten kirjoitin postauksessani Lykke Li:stä. Tanskan oma "Lykke Li" MØ, eli Karen Marie Ørsted taas ehti saada oman debyyttilevynsä 'No Mythologies to Follow' ulos jo aiemmin. Virallinen julkaisupäivä oli maanantaina, ja isommilla artisteilla levyt yleensä saa heti jo Spotifystä, kuten nytkin.

Itselleni artisti on suhteellisen tuore löytö, kuulin tuon 'Say You'll Be There' kappaleesta tehdyn coverin ensimmäisenä vasta muutama viikko sitten. Aika jäätävä veto ajatustasolla, mutta lopputulos onkin varsin mainio. Itse asiassa tämä uusioversio on aivan he-le-ve-tin hyvä, ja piti jopa luntata, että oliko se todella Spice Girlsiä :)

Tuota coveria ei tosin levyltä löydy, mutta hyviä ovat muutkin biisit. Olen ehtinyt kuunnella uunituoreen levyn nyt kolmesti, ja vaikka nimitinkin Karenia leikkimielisesti Lykke Liksi, niin kyllä tuolta levyltä itseasiassa jopa hieman yhtäläisyyksiäkin löytyy :) MØ:n musiikkigenre liikkuu pääpiirteittäin juuri mun mukavuusalueellani, ja muutamasta biisistä tulee itseasiassa hieman mieleen myös Mr Little Jeans sekä Lana Del Rey, tullee soimaan paljon indiediskoissa. Tälläisellä musiikilla mua on helppo miellyttää, tykkään lähes varauksetta! Levyn kantta klikkaamalla Spotifyyn, ja Spotifyttömille muutama musiikkivideo.

Relevanttia Elephanttia

Lontoolaisten Amelia Rivasin ja Christian Pinchbeckin Elephant on yksi mun tuoreimmista viimeaikaisista musiikkilöydöistäni. En ollut lähestulkoon uskoa korviani, kun kuulin koko 'Shapeshifterin' sinkun ja 'Elusive Youthin' ensimmäistä kertaa. Taas kerran jotain näin huikeaa musiikkia, upeaa!

'Skyscraper' taas tuo jollain tavalla mieleen Julee Cruisen Twin Peaksin soundtrackillä, ainakin jotakin samalla tavalla vahvasti elokuvamaista siinä on. Luin jostakin arviosta, että duon musiikkia verrattiin mm. Lana Del Reyhin, mutta itse en kyllä yhtäläisyyksiä juurikaan löydä.

Näiden parin musiikkivideon lisäksi bändillä on muutamia muitakin huiman hyviä biisejä. Niitä löytyy lisää esimerkiksi Spotifystä ('Skyscraper' / 'Shapeshifter' / 'Elusive Youth' ).

Ilmeisesti kyseessä on ennemmin yhdessä ollut pariskunta, nyt kaiketi vain musiikkia tekevät ex-kumppanit. Hyvä että saivat välinsä kuntoon ja kanavoivat yhteiset intressinsä musiikkiin! Sellaista tutinaa vähän on, että Elephant vielä tänä vuonna saa debyyttilevynsä julkaistuksi. Odotan (mielenki)innolla!

Tropico

Juumalauda! Kaurismäkien lisäksi katoin tän ensimmäistä kertaa (kahdesti), ja olin vähintään yhtä vaikuttunut, kuin kaikista aiemmistakin Lana Del Reyn videoista. Täysilaatuisen version saa iTunesista femmalla.

Kuka muu nykypäivänä tekee enää tarinapohjaisia musiikkivideoita?

Lanan aiemmatkin videot ovat olleet upeita, mutta tämä lyhytelokuva, kuten artisti itse haluaa sitä kutsua, on kyllä ylitse muiden. Elokuva alkaa sillä, että samassa kohtauksessa on Elvis, Marilyn Monroe, Jeesus ja yksisarvinen. Myöhemmin siteerataan Allen Ginsbergiä, siis nyt vittu oikeasti! :) Mutta kaikki tämä tyydyttää mun auraalisia ja visuaalisia aisteja ja kiinnostusta alakulttuureihin, tabuja ei ole. Samaan aikaan käsitellään raamatullisia teemoja, mutta kuitenkin myös niitä nykymaailman todellisia puolia täältä normaalimiehen näkökulmasta.

Aivan mielettömän huikeaa. Tropico on siis kuvituksen osalta täysin uusi kokonaisuus, mutta sisältää viime vuonna ilmestyneeltä 'Born To Die' -levyn Paradise Editionilta, jonka itsekin nimesin yhden vuoden parhaiksi levyiksi, kolme tuttua ja loistavaa biisiä, 'Body Electric', 'Gods And Monsters' sekä 'Bel Air'.

Raikkaita kesäralleja

Tulipa sitten vihdoin lyötyä lukkoon ainakin osa kesälomasuunnitelmista. Lennot on jo varattu, mutta enpäs paljasta vielä enempää, häh häh hää! :) Tänään mä oon parhaillaan viettämässä Tyky-päivää Pajulahdessa Lahden kupeessa, mutta illalla tietysti kutsuu Jack The Rooster!

Tää on taas vähän tällänen täytepostaus, mutta ei turha! Nimittäin alempana muutamia ylivoimaisen loistavia indieraitoja alkaneeseen kesään. Osa on uusia, osa vähän vanhempia. Varsinkin nuo Mr Little Jeans ja Trails and Ways ovat viime päivinä soineet ahkeraan. Ei ollenkaan tunkkasta, raikasta!

Lana Del Rey:n 'Young and Beautiful' oli tiistaina 'The Great Gatsby':ssä yksi sen upeimmista biiseistä. Eli ei kaikki musiikki siinä ollut huonoa.

Musiikin vuosi 2012

Palataanpa vielä yhden postauksen ajaksi viime vuoteen, koska mä en ehtinyt toteuttaa tätä katsausta ajoissa, kun oli muutenkin niin kiirettä. Melkeinpä jokaisesta näistä olen jo aiemmin linkannut tänne, mutta niputan kaikki siis vielä yhteen pinoon.

Kehuin jo aiemmin että löysin viime vuonna todella paljon aivan mielettömän hyvää musiikkia, joista vielä suurin osa oli itselle tuoreita artistilöytöjä. Musiikillisesti vuosi 2012 oli siis todella mainio. Nämä albumit iskivät yleensä jo heti kertakuuntelulta ja ainoastaan vahvistuivat useamman kerran soitettuna. Paljon jäi myös hyviä levyjä pois, mutta mulle tärkeämpää oli näiden levyjen vaikutus ja se fiilis mikä mulle on jäänyt kokonaisuudesta.

Samaan tapaan kuin taannoisissa konemusapostauksissa, levy aukeaa kansikuvaa klikkaamalla.



Lana Del Reyn albumi ei enempää esittelyjä kaipaa, sillä kirjoitin siitä vuolaan postauksen jo marraskuulla. Ehdottomasti viime vuoden kärkialbumeita, ja omassa genressään parasta kuuntelumusiikkia mitä julkaistiin.



Emelin levy oli odotettu, kokonaisuutena monenlaisia genrejä yhdistelevä albumi toimii sekä yhdessä että erikseen. Levy on täynnä upeita balladeja ja menevämpiä tanssiraitoja, mutta kaikkea yhdistää suuri ja lämmin saundi. 'Heaven' räjäytti tajunnan ensimmäisenä, sitten 'Daddy' ja lopulta useampi biisi levyltä veivät täysin mut mennessään. Auraalista kauneutta parhaimmillaan.

Arvostelin levyn tuoreeltaan helmikuussa, postaus löytyy täältä. Tälle listalle valitsin muutaman ekstrabiisin sisältävän Special Editionin.



Vuoden ensimmäisellä neljänneksellä tuli ulos siis myös Paloma Faithin kakkoslevy. Alkuvuosi toi mukanaan siis hurjan määrän toinen toistaan parempia naisartistien levyjä. Jos Paloman debyytti oli perinteisempää r&b:tä, oli tälle albumille saatu aikaan paljon monipuolisempi äänimaailma joka vahvoine melodioineen ja konesaundeineen puri meikäläiseen kuin häkä päähän.

Lisäksi sanoitukset purivat luihin ja ytimiin, omia suosikkiraitojani levyltä ylitse muiden ovat 'Blood Sweat & Tears', 'When You're Gone' ja 'Streets Of Glory'.



Vuoden kovin uuden naisartistin löytö on kuitenkin Jessie Waren debyytti. Aivan mieletön albumi alusta loppuun, rakastan. Tarkempi arvostelu löytyy täältä.



Myös Bat For Lashes on näitä uusia tuttavuuksia mulle, vaikka Natasha onkin ehtinyt julkaista useamman albumin.

Uusin 'The Haunted Man' on kuitenkin siinä määrin merkittävästi parempi kuin edeltäjänsä, että sen yhteinäinen linja on todella kaunista kuunneltavaa. Albumi muistuttaa parhaimmillaan monilta hetkin sitä, miltä toivoisi Björkin edelleen kuulostavan. Kuin paluu 90-luvulle. Löydän tältä levyltä myös klassiselle Twin peaks-tunnusmusiikille ominaisia piirteitä.



Antero Lindgrenin 'Mother' on ehdottomasti varmasti viime vuoden kansainvälisimmän kuuloinen suomalainen rocklevy. Artisti on jäänyt multa vähän taka-alalle, kuultuani lähinnä vain yhtä biisiä aiemmin, mutta koko albumin kuuntelin vasta hiljattain ja hämmennyin sen vahvasta ja aikuismaisesta saundista. Mies äänestettiin YleX:in ja Rumban Tulevaisuuden Tusina-kilpailun voittajaksi, ja kilpailua tai ei, uskon vahvasti että tällä musiikilla vielä saavutetaan mainetta ulkomaisissa musiikkipiireissä.

Anteron ääni on jäätävän upea ja biisien kevyet syntikkamatot akustisilla kitaroilla sävytettynä vetoavat muhun todella vahvasti. Äänestä ja saundista löydän selkeitä viitteitä 90-luvun grungeaikakauden kappaleisiin, vaikka tämä paljon kevyempää onkin. Levy on purettu osiin seuraavassa mielenkiintoisessa paikallislehden haastattelussa.



Toinen vuoden suomalainen albumi on tietenkin jo aiemmin kehumani Eva & Manun nimikkolevy. Ihanan kepeää ja herkän orgaanista soulia ja folkia joka kuulostaa aivan omanlaiseltaan. Tämä pariskunta ei esittelyjä enempää kaipaa, olivathan he aika vahvasti esillä julkisuudessa viime syksynä.



Myös The Hives julkaisi tiukkaakin tiukemman, ja kovasti odotetun albuminsa viime vuonna. 'Lex Hives' palaa saundissaan bändin suosituimpien vuosien tasolle ja etenkin avausraitaa 'Come On!':ia soisi kuuntelevansa useamman minuutin verran. Usein olenkin luupannut sitä vähintään viisi kertaa putkeen fiiliksen nostatusmielessä.

Levyltä on helppo nostaa energisiä raitoja esiin enemmänkin, niin 'Go Right Ahead', 'I Want More' tai 'Wait A Minute' ovat kaikki parasta rokissa yhtä lailla juuri nyt kuin on aina ollut. Sen sijaan 'Patrolling Days' muistuttaa räkäisyydessään jo kunnon klassista vanhaa rehellistä punkkia. Mun mielestä tää bändi ei enempää kaipaa kehuja, yksi parhaista rokkibändeistä kautta aikojen. Tämän kun näkisi vastaavalla pienellä klubilla, kuin tämä New Yorkin Webster Hallin keikka, kusisin hunajaa.



Metricin 'Synthetica' on soinut kesästä lähtien säännöllisen epäsäännöllisesti mulla Spotifyssä. Kuten kesällä vertasin, on yhtymäkohtia mun mielestä The Soundsiin paljon. Emily Hainesin heleä laulu, biisien melodisuus ja kauneus yhdistettynä reippaaseen poljentoon vain toimii täydellisesti itseen.



Zulu Winterin debyyttilevy on tämän postauksen levyistä Lana Del Reyn ohella soinut takuuvarmasti tänä vuonna eniten. Erityisesti kesällä ja syksyllä kuuntelin tätä kymmeniä kertoja. Jälleen kerran melodisuus on se avain mun sydämeeni. Myös Will Dauntin ääni erottuu edukseen. Levy on lähes pelkästään hittimateriaalia ja toivonkin bändille vilpittömästi suurempaa menestystä.



Yksi viime vuoden mahtavimpia levyjä on myöskin ihan viimeisiä löytöjäni, ja itse asiassa ehti vielä parahultaisesti mukaan, vaikka oikeasti löysin sen vasta tämän vuoden ensimmäisenä päivänä.

Levy on kuitenkin viime vuodelta, joten halusin sen tähän lisätä. Kuten mainitsin vuoden ensimmäisessä postauksessani, tässä on kyseessä australialainen Husky, jonka levy on nyt ehtinyt soida lähes kymmenen kertaa ympäri jo parin päivän aikana. Tämäkin vakuuttaa mut ennen kaikkea melodioillaan.



Of Monsters And Men oli ensimmäinen näistä indiefolk-jutuista jotka vei mut pikkuhiljaa mennessään. Mä en tosiaan folkista oo liiemmin perustanut, mutta niin Of Monsters Of Meniä, Mumford & Sonsia kuin aiemmin tällä viikolla postaamiani Huskyä ja The Lighthouse and the Whaleria yhdistää huikeat melodiat. Ylitse muiden on kuitenkin tämä bändi, jonka debyytillä jokainen kappale kelpaisi sinkkujulkaisuksi. Tälläisiä albumeita julkaistaan nykypäivänä yhä harvemmin.

Kun löytää tälläisiä levyjä, on vaikea yrittääkään perustella että kaikki viime vuonna olisi ollut pelkkää paskaa. Hyvät biisit ja musiikki onneksi säilyy, ja niiden pariin voi palata koska vain. Jokainen tämän postauksen levyistä tulee soimaan ahkerasti myös vuonna 2013.

Ja tänään alkaa vihdoin Nelosella Voice of Finlandin 2. tuotantokausi, jota tietenkin olen odottanut kovasti. Ensimmäisesta kaudesta kuoriutui toistaiseksi paras musiikkiformaattiohjelma mitä olen koskaan nähnyt. Ylivoimaisesti parhaita laulajia joita telkkarissa on tullut vastaan, joten luonnollisesti odotukset ovat tästäkin korkealla. Tapitan telkkaria, otan ehkä lasin tai kaksi viiniä, mutta muuten tästä onkin tulossa ihan rauhallinen koti-ilta, sillä huomenna on tarkoitus taas raahata perse kuudeksi työpaikalle ylitöihin! Huomenna alkaa myös Maikkarilla Putouksen 4. kausi! Mukavaa viikonloppua kaikille.

Maailmanlopun meininki!

Eipä tullut maailmanloppua sittenkään, vaikka tänä päivänä eräs muu pitkään mua jo vaivannut juttu tulikin matkansa päähän. Joululomakin alkoi, ja pääsee vihdoin lepuuttamaan aivoja. Todennäköisesti pikkuhiljaa mustakin tulee onnellisempi ihminen kun kerran saatiin uusi mahdollisuus jatkaa tätä maailmanlopun meininkiä ;)

He-le-mi musavideo muuten!



Elämä viime aikoina on ollut niin raskasta, että oli ihan tosi kiva kun pääsin kavereiden kanssa pitämään vähän hauskaa keskellä työviikkoakin. Keskiviikkona tosiaan lauleskeltiin kaverin kanssa Singstaria, ja tein hyviä tonnikalalämppäreitä, parhaita ehkä ikinä! Eilen taas lähdin toisen ystäväni kanssa Europaan syömään ja pelailemaan, tietenkin lempipelejäni Yatzya ja Trivial Pursuitia. Uutena vuotena pääsee sitten vetämään Singstaria vähän isommalla porukalla! Aion tänäkin vuonna vetää tequilakännit!





Arvoin pitkään antipastolautasen ja lämpimän prosciutto-mozzarella leivän välillä, mutta päädyin lopulta jälkimmäiseen, ja onneksi näin. En ollut ennen maistanut tuota makuyhdistelmää Europan leivistä, ja hemmetin hyvää oli. Mun suosikkeja kyllä silti on kana-vuohenjuusto ja mozzarella-pesto. Muutenkin oon ajatellut jouluna taas herkutella juustoilla ihan kotona, joten ajattelin malttaa vielä vähän aikaa.





My pussy tastes like Pepsi Cola...

Tulin vasta töistä, enkä oo vielä päässy ihan täysin lomamoodiin. Tarkoitus on lähteä vielä kaupungille hakemaan joulun viinit ja jonkin verran muutakin ruokapuolta kaupasta, kauppahalliin meen sitten vasta sunnuntaina. Ja huomisaamuna musta tulee kissan hoitosetä \o/

Rentoa joulun odotusta kaikille!

Vittu mä rakastan Lanaa!

...siis Lana Del Reytä.

Tietenkään tää ei oo mikään uus juttu mutta on kasvanut koko ajan ja pikkuhiljaa mussa tän vuoden aikana. Varmaan joskus reilu vuosi sitten kuulin radiossa ensimmäisen kerran 'Video Games' biisin joka ei mitenkään erityisesti iskenyt. Siinä oli jotain tarpeetonta synkkyyttä mitä en silloin kaivannut elämääni. Kuitenkin myöhemmin myös se kaikkien muidenkin biisien ohella on auennut aika väkevästi.



Sitten ilmestyi sinkku joka edelleen sanoituksiensa puolesta kuvasti sellaisia sävyjä elämän varjopuolilta jotka eivät omaan ideologiaan soveltuneet, joten kesti hetken päästä musiikkiin sisälle. Lopulta levyn ilmestyessä tammikuussa sieltä alkoi löytyä melko mielenkiintoisia raitoja.

Itselle musiikissa kuin musiikissa aina melodiat ja fiilis on se tärkein asia mikä sytyttää. Lanan albumia piti kuunnella useita kertoja ennen kuin se aukesi kukkaan täydellisesti, mutta tämä matka viime vuodesta lähtien on ollut kuitenkin antoisa. Harvoin joku musiikki myöskään kasvaa ajan saatossa näihin mittoihin ja vie tällä tavalla mukanaan.



Kun aiemman tammikuussa julkaistun albumin lisäksi Lana teki "Lady Gagat" ja julkaisi Born To Die:n 'The Paradise Edition':in muutama viikko sitten, ruusuilla vuorattu polku oli pedattu mulle valmiiksi. Paluuta ei yksinkertaisesti vain ollut. Mainitsin jo uuden levyn sinkkubiisistä 'The Ride':sta tässä aiemmassa postauksessani.

Kaiken lisäksi en ole mitenkään koskaan ollut suuri 50- tai 60-lukujen fani, mutta Lana Del Reyn videot ovat kuin mitä parhaimpia elokuvia itsessään. Pukeutumistyyli ja videoiden maailma on kaikki suoraa lainausta vanhanajan amerikkalaisesta elämästä ja kiehtoo aivan suunnattomasti. Lanan videot ovat äärimmäisen upeita ja ennen kaikkea seksikkäitä!



Janne Siironen kirjoitti katkeran ja tulikivenkatkuisen kirjoituksen Normihomolehdessä ja teilasi Lanan imagon vain yhtenä monista popkulttuurin keinotekoisista ilmiöistä. Se oli aika synkkää tekstiä lukea, mutta kaikesta diggailustani huolimatta sai mut ajattelemaan asiaa.

Olen aina uinut enimmäkseen valtavirtaa vastaan ja hyvin harvoin löytänyt popkulttuurista tai sen musiikista itseäni aivan tosissaan kiehtovaa musiikkia. Siirosen kirjoituksessa hän leimaa Lanan suhteellisen merkityksettömäksi, yhdeksi monista niistä levy-yhtiöiden keinotekoisista tuotteista mitä juuri olen aina halveksinut. Kuitenkin pohdin tämän vaihtoehdon mahdollisuutta ja mietin ensimmäistä kertaa kenenkään artistin kohdalla sitä mahdollisuutta että vihdoin olisi keksitty tuote joka vie myös täysin itseltäni jalat alta.



Voihan olla että Lana Del Rey on tuote, mutta kokonaisuus ratkaisee. Ja mikäli näin on, niin kiitos kuuluu sille kuka hänet on luonut. Audiovisuaalinen kokonaisuus toimii tämän artistin kohdalla niin hienosti että ei ole kysymystäkään kuka on tehnyt vuoden 2012 parhaan albumin!

Mutta minä olen ja elän ja hengitän...

Kopioin tämän postauksen idean Supervainilta, kuvat löytyvät osoitteesta andthatswhoiam.com. Tätä kirjoitellessa on soinut Spotifyssä mm. SBTRKT, Beirut, Lana Del Rey, Paloma Faith ja Adele.

No one’s gonna take my soul away,
I'm living like Jim Morrison.
Headed towards a fucked up holiday.
Motel, squeeze, squeeze, and I’m singing...
Fuck yeah, give it to me, this is heaven, what I truly want.
It's innocence lost.
Innocence lost.