Betoniviidakon lait

It's like a jungle sometimes, it makes me wonder how I keep from going under.

-Grandmaster Flash

Vanhankoulun räppärin kulttilainaus sopii tähän kohtaan erityisen hyvin, sillä brittiläisen Junglen musiikissa on jotain hyvin samaa, mitä mustassa musiikissa kautta aikojen. Siinä kuuluu koko se bluesin, soulin ja hiphopin historia, kuitenkin kuulostaen aivan omaltaan, ikäänkuin modernilta soulilta. Tunnelma kaikissa biiseissä on hieman surumielinen, joka varmasti onkin yksi isoimmista syistä, miksi tämä juuri tuokin mieleen bluesin.

Kuulin tätä ensimmäisen kerran yhden biisin verran viime vuoden puolella. Kun sitten Flow Festival alkuvuodesta ilmoitti bändin tulevan Helsinkiin ensi elokuussa, aloin tutustua siihen hieman paremmin. Koko ohjelmisto täydentyy vielä kesään saakka, mutta jo nyt tiedän, että Jungle on itselleni yksi niitä bändejä, joita en halua Suvilahdessa tänä vuonna missata. Uskoisin, että levykin ilmestyy pian.

Mitään tajunnan räjäyttäviä artisteja Flow ei kuitenkaan vielä ole tänä vuonna itselleni julkaissut, vaikka keskitaso onkin ehkä viime vuotta kovempi, ja pienempiä kiinnostavia artisteja on enemmän, jo pelkästään suomalaisten bändien joukosta. Niitä en tässä nyt kuitenkaan erikseen tuo esiin, katsottavaa siis kuitenkin riittää.











Tietenkin varmasti yksi kovin show koko Flow:ssa on Die Antwoordin live. Sitä odotan lähinnä viihdemielessä, ja jos Outkastin kanssa ei päällekkäin mikään kiinnostavampi mene, ehkä sekin tulee katsottua. Itse en kuitenkaan ole siitä niin liekeissä kuin useimmat, sillä hiphop-taustastani huolimatta en ole sitä koskaan varsinaisesti kuunnellut. Tokihan 'Ms. Jackson' ja 'Hey Ya!' ovat kelpo raitoja. Ja Kavinsky kiinnostaa, koska mies soittaa 'Outrun' -levynsä livenä. Alkuun luulin sen olevan dj-setti. Kuitenkin epäilyttää näiden isojen nimien osalta juuri se, että miten niiden ominaistyyli saadaan tuoduksi festarilavalle. Kavinskykin kuulostaa parhaalta tanssilattialla tai kotona musiikkivideoita katsomalla. Visuaaleilla ja lavasteilla on tämän artistin kohdalla iso merkitys.

Myös Bonobo ja Little Dragon menevät tuolle katsotaan ellei ole päällekkäisyyksiä -linjalle. Itselleni Simon Greenin musiikki oli lähempänä sydäntä joskus reilu 10 vuotta sitten parin ekan levyn aikaan, eikä uudempi matsku enää ole niin erityistä kuin joskus. Ehkäpä sitä voisi ottaa yhdet vanhoille hyville ajoille kuitenkin :) Jälkimmäiseltä puolestaan tuli pari vuotta sitten kuunneltua tuota 'Ritual Union' -levyä useampaankin kertaan. Ja tietenkin myös Real Estate jonka uudesta levystä kirjoittelin vasta muutama viikko sitten kiinnostaa jokseenkin.

Paul Kalkbrenner, kuten jo muutamaan kertaan on täällä blogissakin tullut mainittua, kuitenkin kuuluu niihin kärki dj-artisteihin, joita odotan sillä saralle tulevilta Flow festareilta eniten.

Aloitin myös keräämään jälleen traditioksi muodostunutta omaa Flow-soittolistaani Spotifyyn. Se päivittyy varmaankin ihan vielä loppukesään saakka, samoin kuin festivaalien virallinen soittolista. Hotellikin tuli buukattua vihdoin tällä viikolla, vaikka edes festarilippua en vielä ole hankkinut :) Oli vain pakko tarttua Omenahotelsin tarjoukseen, kun huoneen hinnasta saa nyt FLOW2014 -koodilla -10% pois.

Kadonnutta historiaa ja taidetta

Onpa kyllä saanut kokea mahtavia elämyksiä tällä viikolla, kiitos Tampere Film Festivalin. En ollut muutamaan vuoteen käynyt filkkareilla lainkaan, mutta tällä kertaa päätin alun alkujaankin perehtyä tarjontaan paremmin, ja olen kyllä saanut paljon uusia hienoja kokemuksia tämän valintani ansiosta.

Mulla oli itse asiassa tästä aiheesta huomattavasti kattavampi postaus, mutta Blogger teki jälleen kusiset, eikä tallentanut mun luonnostani lainkaan, joten en jaksanut kirjoittaa aivan kaikkea uudelleen.

Eniten tässä kadonneessa postauksessa kuitenkin harmittaa se into ja panostus, jonka fiiliksissäni suolsin aiempaan yritykseeni. Tiedätte varmaan, että kun jostakin on innoissaan ja kirjoittaa sen heti ylös, tunne on aito. On vaikea yrittää väittää, että nyt, uudelleen lämmiteltynä pääsisin aivan samalle levelille.

Perjantaina Kotimainen kilpailu 11:sta Nightsatan and The Loops of Doom ei todellakaan tuottanut pettymystä. Tälläisen sci-fifantasian ystävänä homma toimi juuri niinkuin odotinkin, ja huumoria elokuvasta ei ainakaan puuttunut. Vaikka toisaalta olen realisti, ja tiedän oman makuni olevan aivan liian kiero valtavirtaan, toivon todellakin, että tämä filmi tullaan huomioimaan, kun parhaita elokuvia huomenna palkitaan.

Samassa slotissa nähtiin kuitenkin monta muutakin hyvää lyhytelokuvaa. Hätäkutsu oli erittäin mielenkiintoinen yhdistelmä kokeilevaa tietokonegrafiikkaa ja oikeita hätäkeskuspuheluita. Santra ja puhuvat puut puolestaan oli erikoinen kombinaatio dokumenttia ja kertojan ajatusten sekamelskaa. Electric Soul edusti näytöksen yhtä harvoista animaatioista, mutta oli täsmäosuma tälläiselle teknologiafriikille. Myös Jack the Monster oli vähintäänkin positiivisesti erilainen paperianimaatio, joskin hyvin synkkä sellainen.





Lauantaina taas aamu alkoi Kansainvälinen kilpailu 5:llä, ja aika yllättäen eniten odottamani elokuvat eivät olleetkaan niitä näytöksen parhaita. Niiden sijaan mm. positiivisesti yllätti Adelshingst - Jalo ori, joka ei niinkään ollut teknisesti mikään huikea animaatiosuoritus, mutta jonka juoni oli erittäin hauska. Enkä ollut todellakaan ainoa, jota tämä pätkä nauratti. Lähes koko teatteri nauroi ja supisi elokuvan aikana.

Myöskin Der Untermensch yllätti mut toden teolla. En yleensä oikein ymmärrä nykytanssia, eikä sellaista tule katsottua, mutta tämä teos oli erittäin tyylikästä sellaista. Koska tälläisissä sisältö menee yleensä itseltäni yli hilseen, en nytkään osannut katsoa sitä asiayhteyttä tarinalla ja tanssilla, mutta päivän mieleenpainuvin fiktiivinen tuotos tämä kuitenkin oli. Liikkeen, tanssitaiteen ja konemusiikin saumatonta yhteistyötä.

Vaikka esimerkiksi valokuvataiteessa monesti hyödynnetään jo toisen artistin, joiksi esimerkiksi luen arkkitehdit, aiemmin tekemä työ, niin harvoin sama toimii maalaustaiteen osalta. Niinpä tässäkin sarjassa nähtiin pari mielestäni turhaa teosta, joissa itse maalausta kuvattiin, ja uutta sisältöä yritettiin luoda äänien ja leikkauksen kautta. Pääsääntöisesti sellainen ei kuitenkaan koskaan tälläisissä töissä toimi, ja onneksi Hopper Storiesissa nähtiin aidosti innovatiivisiakin lyhytfilmejä.

Taiteilija Edward Hopperin katsotaan vaikuttaneen useiden elokuvantekijöiden visuaalisen näkemykseen Alfred Hitchcokista Jim Jarmuschiin. Lyhytelokuvasarja Hopper Stories syntyi, kun kahdeksan eurooppalaista ohjaajaa poimivat suosikkinsa taiteilijan maalauksista ja tekivät valitnansa innoittamana filmin vuonna 2012.

Se mitä odotin tältä sarjalta, oli tehdä jotain uutta ja omaa olemassa olevista teoksista. Niinpä suosikeiksini muodostuivatkin etenkin Hope - Toivo, jossa klovni hyvästelee katsojansa teatteriesityksen lopuksi ja pukuhuoneessa maskeerauksia poistaessaan paljastuu naiseksi. Elokuva päättyy siihen, että nainen katsoo ikkunasta ulos, ja alkuperäisen inspiraation lähteenä ollut taulu herää ikään kuin henkiin. Asetelma viimeisessä ruudussa on sama, kuin kanvaasilla.

Myös Conference at Night - Yöllinen kokous oli toimiva esimerkki teoksen tuomisesta elävään kuvaan. Pohjana toimi teos, jossa kolme henkilöä keskustelee yöllistä keskusteluaan huoneessa, kuun paistaessa sisälle. Elokuvassa maalauksen roolihahmot ovatkin yht' äkkiä eläviä henkilöistä, ja keskustelevat. Tässä vaiheessa on myöskin hyödynnetty erilaisia kuvakulmia yhdessä ja erikseen.

Ylivoimaisesti suosikikseni nousi kuitenkin The Muse - Muusa, jossa oli Toivon tapaan hyödynnetty ajatusta viedä tarina loppua kohti maalauksen asetelemaan. Se oli kuitenkin mielestäni taidokkaammin toteutettu, ja mikä erityisesti miellytti minua, oli se, että se lähti alussa eri teoksesta kuin mihin se päättyi. Väliin oli onnistuttu rakentamaan toimiva sisältö, siten että käsikirjoittaja oli käyttänyt työlleen myös enemmän ajatusta.





Berlin Night Window - Berliinin öinen ikkuna ei ehkä ollut elokuvallisesti parhaimmistoa, mutta halusin tuoda sen esiin, sillä siihen liittyi kuitenkin yksi olennainen itselleni toiminut puoli, musiikki. Alkuperäinen maalaus Night Window ei millään tavalla liity Berliiniin, mutta tämän teoksen käsikirjoittaja oli vienyt sen sinne, ja yhdistänyt kaupungille ominaisesti konemusiikin sen sydämeksi. Berliinihän on yksi maailman teknopääkaupungeista, kuten saattoi esimerkiksi havaita viime joulukuussa postaamani Sub Berlin - Story of Tresor dokumentin katsottuaan.

Tässä pätkässä nainen tulee kotiin yöllä, ja pistää musiikin soimaan. Elokuva on kuvattu asunnon ulkopuolelta, ja näkymä on kaiken aikaa ikkunoiden sisälle. Musiikiksi on valittu muuan Fritz Kalkbrennerin biisi, tosin isoveljen Paul Kalkbrennerin uudelleen miksaamana. Alkuperäinen biisi ei edes ole teknoa, mutta Paulin käsittelyssä se on saanut kaipaamansa tanssittavan viban. Paul on myöskin tulossa ensi elokuussa Suomeen Flow Festivalille soittamaan, ja myös yksi viime kesän Budapestin reissun mieleenpainuvimmista kappaleista oli hänen remiksaamansa Michel Cleisin 'La Mezcla'.

Näiden välissä oli hetki aikaa pyöriä kaupungilla syömässä, mutta siitä on myöhemmin tulossa ihan oma postauksensa. Niagarassa katsomani Arkistojen aarteita oli tavallaan surullista katsottavaa, sillä se näytti maailman, jota ei ole enää olemassa.



Tampereelta on tuhottu niin paljon merkittävää ja kaunista rakennustaidetta, että on aivan hirveä sääli, ettei sitä ole enää jäljellä, muuten kuin näissä dokumenteissa. Avauduin asiasta viimeksi viime kesänä yhdessä postauksessa, mutta tosiasia on se, että jos Tampere olisi samanlainen kuin 1960- tai 70-luvuilla, olisi tämä melko erilainen, mutta huomattavasti viihtyisämpi kaupunki.

Onneksi sentään jotakin on jätetty jäljelle, ja niin ympyrä sulkeutuu, kun mm. nimenomaan Finlaysonin tehdasalue on saanut lähestulkoon kokonaan jäädä henkiin sellaisenaan muutamia menetyksiä, kuten Kehräämön ja Makasiinien hävitystä lukuunottamatta. Nyt voisi ironisesti todeta, että kulttuuri on kuitenkin saapunut tähän upeaan ympäristöön, sillä samassa paikassa, jossa ennen oli hienoa teollisuutta, on nykyään mahdollisuus kokea elokuvallisia elämyksiä, kuten Tampere Film Festival.

Huomenna tarkoitus on tosiaan vielä lähteä nostalgisoimaan omia lapsuuden suosikkejani, ja käydä myöskin katsomassa voittaneet lyhytelokuvat kokonaisuutena.

Budapestin baariskenestä osa 2

Rauniopubeja tuli kierreltyä siis useita, mutta vielä enemmän jäi kokematta. Näiden paikkojen lisäksi, joista olen kirjoittanut, käytiin ensimmäisenä iltana suositulla Kazinczy utcalla Mika Kertissä, joka on Mika Tivadar Mulató baarin sisäpihalla, ja joka oli oikein viihtyisä ja myös suosittu. Nopea visiitti tuli tehtyä myös toiseen sisäpihalle perustettuun pubiin, Kuplungiin Király utcalla, mutta käynti siellä jäi lyhyeksi, sillä hanoissa oli ainoastaan Tuborgia ja Carlsbergiä. Itse haluan Unkarissa juoda unkarilaisia oluita, jotka tosiaan ovat mielestäni parempia kuin vaikkapa tanskalaiset merkit.



Suomalaisittain suosittu paikka on vilkkaimman baarialueen reunalla lähellä Erzsébet körútia sijaitseva Klub Vittula. Seinäkirjoituksista päätellen emme ilmeisesti olleet ensimmäisiä suomalaisia, jotka ovat menneet Vittulaan varta vasten nimen vuoksi. Näyttäisi olevan varsinainen pyhiinvaelluskohde tämäkin :)

Baarin historiallinen nimi sai alkunsa siitä, kun alun perin Englannista kotoisin oleva nykyinen omistaja, joka asui tuolloin Budapestissä, oli nähnyt elokuvan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja tykästynyt siihen kovasti. Niinpä hän päätti perustaa baarin nimeltään Vittula, loppu onkin historiaa. Walls don't lie.

Ruinpubs.comissa tätä paikkaa ei ole jostakin syystä listattu, vaikka sen sijainti vanhan ja ränsistyneen talon kellarissa täyttäisi täysin kriteerit. Myös sisustus on rauniopubien tyyliin räävitty kasaan mistä onkin satuttu saamaan. Tännekin päädyimme iltapäivällä, kun paikka oli vasta avattu, joten asiakkaita ei liiemmin ollut. Päällimmäiseksi tästä paikasta jäi kuitenkin mieleen ahtaus ja niin paksu homeen haju, että päätä alkoi särkeä jo kymmenen minuutin jälkeen. Illalla voisin kuvitella tunnelman olevan melko tiivis, ja tupakansavun peittävän kyllä homeenhajun alleen. Sen verran pieni luukku on kyseessä.



















Kannattaa suunnitella baarikäynnit siten, että jos jokin paikka ei olekaan auki, on vaihtoehto olemassa valmiiksi. Esimerkiksi itse käytiin katsastamassa Filterin sijainti, mutta paikka oli vielä kiinni. Samoin kiinni oli myös Instant, vaikka se netistä katsottujen ennakkotietojen mukaan olisi pitänyt olla auki. Onneksi muita vaihtoehtoja on kosolti, jopa liikaa muutaman päivän reissulle. Seuraavan kerran ehkä kannattaa harkita viikon matkaa, jos silloinkaan ehtii näissä kaikissa juhlia.

Mutta kaikista kokemistamme baareista ylivoimaisesti voiton vei Corvintető, joka sijaitsee Blaha Lujza térillä parin metropysäkin päässä päämetroasemalta, ja seitsemännen kaupunginosan reunalla (virallisesti kai jo kahdeksatta). Blaha Lujza tér on kuitenkin hyvin lyhyen kävelymatkan päässä keskusta-alueella, eikä sinne kulkemiseen metroa välttämättä tarvitse. Se sijaitsee myös melko lähellä aiemmin mainittuja Klub Vittulaa ja New York Caféa.

Blaha Lujza térillä oli keskivertoa enemmän kodittomia, narkomaaneja ja pultsareita hengailemassa ja nukkumassa milloin missäkin, mutta muuten Budapestissä ei satunnaisia turistialueella vastaan tulleita kerjäläisiä lukuunottamatta epämääräistä jengiä liiemmin tullut vastaan.









Aukion laidalla on vanha, lähestulkoon kokonaan hylätty kerrostalo, jonka katutasossa on supermarketti, ja kahdessa ylimmässä kerroksessa Corvintető. Kesäaikaan parasta on juurikin se ylin kerros, eli kattoterassi, jossa nytkin oli deejii soittamassa mitä mahtavimpia housebiisejä. Fiilis Budapestin kattojen tasalla hämärtyvässä illassa oli upea, ja täällä oli myöskin 300 forintin Happy Hour koko alkuillan.

Kattoterassin ollessa suljettuna, on paikan sydän ylimmän sisäkerroksen varastomaiset baarit ja tanssilattiat. Itse asiassa kiipeäminen viisi kerrosta katutasosta hylätyn talon rappukäytävässä toi mieleen vahvoja muistoja 90-luvun laittomista teknobileistä Tampereella. Tietenkin silloin tilat olivat paljon siistimmässä kunnossa, mutta yhtymäkohtia oli runsaasti. Myös Corvintetőn sisätilat toivat vahvasti mieleen ne vastaavat, joissa täällä Finlaysonilla, Suomen Trikoolla ja Pienteollisuustalossa tuli vietettyä iso osa omasta nuoruudesta.















Paikan sisäänkäynti sijaitsee hauskasti toisella puolella kerrostaloa, ja uloskäynti toisella. Portsarit puhuivat hyvää englantia, ja englanti kuulosti miltei olevan valtakieli myös Corvinin terassin asiakkaiden keskuudessa. Seitsemäs kaupunginosa on baarien lisäksi myös täynnä hostelleja ja budjettihotelleja, joten baariin haluavien turistien majoitus läheltä parhaita sijainteja on helposti taattu.

Sen lisäksi että Corvintető oli aivan mieletön kokemus paikkana, soi siellä myös ylivoimaisesti matkan paras baarimusiikki. Valitsin tähän loppuun vielä muutamia perjantai-illan parhaita raitoja. Varmaa on ainakin se, että paikkojen määrästä juhliminen ei jää Budapestissä kiinni. Itsekin kävin näin monessa, mutta silti yli puolet pelkästään Ruinpubs.comissa listatuista jäi katsastamatta. Tästä matkasta päällimmäiseksi jäi kaipaus ja ikävä sinne takaisin, ei täällä ole mitään edes etäisesti noihin verrattavaa baaria. Ainoastaan eilen Café Europassa käynti hieman lievitti kaipuutani. Haluan Budapestiin :)