Eräänä syyspäivänä

Kaikenlaista on taas tullut osteltua viime viikkoina, aina vaatteista kodinelektroniikkaan. Levyjäkin olen tilaillut pari, mutta niistä toinen on tilaustuote ja toimitusaika liki kuukausi, toinen ilmestyykin vasta marraskuun lopulla. Jälkimmäinen näistä on Nightsatanin albumi, bändi, josta olen ennenkin kirjoittanut, ja jonka lyhytelokuvan 'Nightsatan and The Loops of Doom' kävin viime Tampere Film Festivaleillakin katsomassa. Tuon kyseisen elokuvan saa kyseisen kolmensadan vinyylin erikoispainoksen oheistuotteena, joten vinyyli ja loistoleffa, win=win.

Jo ennen levyn ilmestymistä ehdin kuitenkin tilata myös heidän uuden t-paitansa, joka saapui pari viikkoa sitten. Käytiin sunnuntaikävelyllä Tammerkosken liepeillä, koska oli nätti ja tyyni syksyinen päivä, keskusteltiin bloggauksesta ja otatin muutamat kuvat uusista paidoista. Toinen uusi hankinta nimittäin on tuo valkoinen villapaita, jonka ostin H&M:n alennusrekistä 15 eurolla. Lämmin juuri näille keleille, ja riittää tuon Varustelekan syystakin kanssa varmasti vielä pitkän aikaa, ainakin ennenkuin asteet miinukselle menevät.













Olen myös opetellut mm. tekemään jäätelöä kotona. Tai eihän siinä mitään opettelemista ole, helppoa kuin mikä, mutta ensimmäistä kertaa kokeillut, sillä ostin Tokmannin loppuunmyynnistä muutama viikko sitten jäätelökoneen. Ei mikään kovin laadukas ollut, mutta kulho on ajanut asiansa, jäätelökoneissa se kun on sellainen, jossa sisällä on jotakin jäähdyttävää nestettä, joka yhdessä kulhon pinnan kanssa jäädyttää massan nopeasti. Samasta alennusmyynnistä ostin uuden partakoneen, se, kuten jäätelökonekin olivat puoleen hintaan, eikä siitä siis kauheasti päässyt onneksi köyhtymään. Olen kokeillut nyt tehdä Da Capo -suklaajäätelöä, johon murskasin myös paahdettuja ja suolattuja manteleita, sekä mansikka-mustikkajäätelöä, joista jälkimmäinen oli aivan mielettömän herkullista. Jälkimmäiseen en laittanut lainkaan maitoa, pelkästään kermaa, joten sekin saattaa vaikuttaa :)

Sunnuntaikävelyn lopuksi mentiin istumaan Café Europaan, jonka ruokalista oli juuri kokenut uudistuksen. Entisiä lämpimiä leipiä saa nyt vapaavalintaisilla täytteillä, ja lisäksi uutena tuotteena on sekä suolaisia- että makeita creppejä. Makeissa vaihtoehdoissa saa joko mansikkahillon ja kermavaahdon, tai maapähkinävoin ja kermavaahdon. Suolaisista vaihtoehdoista valittavissa on nyhtöpossua, kylmäsavulohta, kanaa ja chorizoa, ei siis kasvista lainkaan. Lisäksi juuston voi valita aurajuuston, vuohenjuuston, halloumin ja mozzarellan väliltä.

Halusin lähteä tätä uutuutta testaamaan, ja otinkin kylmäsavulohta ja halloumia, joka osoittautui turhan suolaiseksi komboksi. Muutenkin annos jätti aika kylmäksi, sillä odotin mehevää ja runsaasti täytettyä creppiä. Lopputuloksena olikin kuiva paistettu lätty. Viime aikoina bloggareita on ruodittu ravintola-arvosteluista rankalla kädellä, kaikki alkoi tästä blogikirjoituksesta, johon ensimmäisenä isommin reagoi ravintoloitsija Arto Rastas.

Ja vaikka ruokaan petyin, ei minulla lempipaikastani pahaa sanottavaa muuten ole, tämän kokemuksen perusteella en vain noita creppejä toista kertaa tilaa. Annoin myös palautetta suoraan ravintolassa tarjoilijalle. Crepit voisi tehdä toisella tavalla, ja tuote olisi todella koukuttava. Mutta ensin pitäisi aloittaa siitä, että niitä ei kannata paistaa rutikuivaksi, ja täyte kannattaa kypsentää nopeasti ja lisätä vasta juuri ennen tarjoilua. Ja koska nuo voi tilata joko lisäkesalaatilla tai ilman, pitäisin parempana ideana, että salaatti olisi oletuksena raikastavana elementtinä rullan sisällä. Ajatelkaapa nyt vaikkapa juuri edellä mainitun Arto Rastaan Bar Burritoa. Europassa parhaita annoksia ovat kuitenkin edelleen salaatit, ja epäilemättä myös lämpimät leivät pitävät edelleen pintansa. Eniten kaipaan kuitenkin edelleenkin vanhan listan antipastolautasen juustovalikoimaa.

Ohranjyvässä

Kirjoittelin jo viime viikkoisten Tampere Film Festivalin aikaisista syömisistä yhden postauksen verran alkuviikosta, mutta ajattelin, että tämä ansaitsee ihan oman mainintansa.

Olen aiemminkin puhunut paljon siitä, että Tampereella on yksinkertaisesti niin paljon niin loistavaa ravintolatarjontaa, että kaikkia mielenkiintoisia paikkoja ei vain ehdi käydä kokeilemassa. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Legendaariseen Ohranjyväänkin olin jo miettinyt menemistä miltei pari vuotta, mutta niin se vain antoi odottaa vuoroaan. Kuitenkin reilu viikko sitten perjantaina esityksen jälkeen mentiin kunnon isolla köörillä vihdoinkin sinne syömään, ja kaikki odotukset todellakin palkittiin.

Ravintolasta on muodostunut täällä varsinainen instituutio, sillä se on sijainnut samassa paikassa Näsilinnankadulla jo lähes 50 vuotta, aina vuodesta 1965 saakka. Se on hurja ikä mille tahansa ravintolalle, mutta kertoo ennen kaikkea tinkimättömän laadukkaasta ruoka- ja juomatarjonnasta. Ei mikään paikka pysyisi pystyssä näin pitkään, ellei se tarjoaisi upeaa tunnelmaa ja vahvoja makuelämyksiä.

Meitä oli kuuden porukka, ja pöytävaraus perjantai-iltana oli tarpeen, tämä vinkkinä, sillä paikka on pienehkö ja nytkin täyteen pakattu. Mukaan liittyi vielä myöhemmin työkaverini tyttöystävä, mutta me pojat + yksi naispuolinen kaverini syötiin kuvut täyteen, ja yksimielisesti jokainen ruokailija kehui omaa annostaan hyväksi.







Pöytään tilattiin niin Talon pippuripihviä, Ohranjyvän pannua, Valkosipuliranskalaisia kuin Kana-vuohenjuustotoastiakin. Itse päädyin pitkän harkinnan tuloksena Makkarapannuun, joka pätki kyllä mennen tullen kaikki aiemmat Suomessa ravintolassa syömäni makkara-annokset. Ainoastaan Tallinnan Beer Housessa olen syönyt parempia makkaroita, eivätkä nekään tätä niin selvästi kuitenkaan peitonneet. Ohranjyvässä taas voiton vie esimerkiksi talon oma sinappi, sekä aivan käsittämättömän herkullinen smetanassa haudutettu hapankaali, joka ylitti kaikki odotukseni. Parasta hapankaalia ikinä!

Kaiken lisäksi musta tuntui, että olin pakotettu yhden lukijani suosituksesta itsekin kokeilemaan noita valkosipuliranskalaisia, vaikka en olisi jaksanutkaan enempää syödä. En toki missään nimessä joutunut niihin pettymään ja onneksi kaveri auttoi makkarapannun kanssa, niin täyttävä annos se oli. Voin tältä istumalta heti sanoa, että Ohranjyvän ranskalaiset ovat muutoin aivan Tampereen kärkeä, mitä yleensä ranskalaisiin perunoihin tulee, mutta jäin kaipaamaan niissä rapeutta. Mausta saattoi päätellä, että ne olivat myöskin itse tuoreesta perunasta tehtyjä, joka nostaa pisteet korkealle, mutta tuplapaisto olisi tehnyt niistä aivan täydellisiä. Lötköt ranskalaiset kun eivät koskaan ole olleet suosikkejani.

Kaikesta huolimatta, söin itse yhden parhaista ravintola-annoksistani ikinä, olut oli hyvää ja kohtuuhintaista ja maistoin myös paikan omaa Pale Ale olutta kaverilta, joka oli ehdottoman maukasta. Jos vain olisi ollut tarkoitus jäädä viettämään sinne iltaa, olisin tilannut sitä itsekin. Täytyy siis suunnata pian tänne uudelleen!

Festivaalisafkaa

Kun on paljon menossa, kuten nyt vaikkapa filkkareilla viime viikolla, ei kotona ehdi samalla tavalla panostaa ruuanlaittoon. Niinpä ulkona tulikin käytyä syömässä poikkeuksellisen paljon, jopa mun käyntimäärillä mitattuna. Joinain päivinä tuli ihan istuttua ravintolassa, joinain taas haettua mukaan.

La Famillessa ja Ravintola 931:ssä kävin ennen viime keskiviikon Short Mattersiin menoa. Nuo lyhärit pyörivätkin silloin viereisessä Niagarassa. Ensimmäisessä lähinnä vain pikaisesti kakkukahvilla, mutta jälkimmäisessä aivan kunnolla syömässäkin. Kävin siellä ensimmäistä kertaa testaamassa salaattia vajaa kuukausi sitten, ennen elokuviin menoa silloinkin. Positiivisen ensikokemuksen saattelemana listalle jäi vielä monta vaihtoehtoa kokeiltavaksi, ja niinpä valinta osuikin tällä kertaa paahtopaistisalaattiin.







Jälleen kerran olin aivan äimänkäkenä, miten salaatti voi olla niin hyvää kuin se tuolla on. Olihan jo ensimmäisellä kerralla kokeilemani savulohisalaattikin hyvää, mutta nyt lähti miltei taju. Muistin myös jälleen, miksi musta ei täysin kasvissyöjää voisi koskaan tulla. Paahtopaistisalaatin ohessa tullut majoneesi sopi salaatin kylkeen täydellisesti, ja olipa tainnut ravintolan työntekijä lukaista aiemman postaukseni, sillä sain kuittia tuosta vähäisestä kastikkeen määrästä :) Sitä kuulemma voi hakea lisääkin tiskiltä, jos se loppuu. Eikä tuo halloumisalaattikaan tiettävästi paljon pahempaa ollut.

Tältä pohjalta ja tällä kokemuksella on kuitenkin helppo julistaa Ravintola 931 Tampereen salaattitarjonnan ykköseksi. Ei mistään saa salaattia tälläisellä hinta-laatusuhteella. Tietenkin Grelissä saa hyvää salaattia, ja hyväksi kakkoseksi se pääseekin, mutta siellä valinta on hyvin paljon itsestä kiinni, ja ei sielläkään hinta-määräsuhde pääse lähellekään tätä tasoa. Jos et ole näitä kokeillut, et oikeasti tiedä, miten iso salaatti voi ollakaan. 10 euroa tuosta on todellakin kustannustehokasta asiakkaalle. Pienet sille!









Ja vaikka minusta ei kasvissyöjää tulisikaan, niin pidän kuitenkin myös kasvisruuasta erittäin paljon. Lauantaina päivällä mulla oli Hopper Storiesin ja Arkiston aarteiden välissä reilu pari tuntia aikaa kulutettavaksi kaupungilla, joten hain Café Gopalista kasvissafkaa mukaan ja voi taivas miten hyvää se olikaan.

Olen vain kerran aiemmin käynyt Gopalissa syömässä noutopöydästä, eikä siitä kerrasta jäänyt mieleen mitään erityistä, ehkä sen vuoksi siellä ei ole tullut useammin käytyäkään. Nyt kuitenkin varsinkin paikan falafelpyörykät, manteliriisi ja hummus veivät kielen mennessään. Falafel taisi mennä kertaheitolla parhaaksi koskaan syömäkseni, myöskin kasvis-perunapaistos oli todella maistuvaa.

Mikään edullinen paikka Gopal ei ole, annoksille tuli hintaa liki 12 euroa kappaleelta, eikä ruuan määrä kuitenkaan mikään valtava ollut. Maku vei silti voiton, joten varmasti menen nyt tämän kokemuksen perusteella sinne uudelleenkin syömään. Tai ainakin haen sieltä falafelia mukaan pian uudelleen :)

Kadonnutta historiaa ja taidetta

Onpa kyllä saanut kokea mahtavia elämyksiä tällä viikolla, kiitos Tampere Film Festivalin. En ollut muutamaan vuoteen käynyt filkkareilla lainkaan, mutta tällä kertaa päätin alun alkujaankin perehtyä tarjontaan paremmin, ja olen kyllä saanut paljon uusia hienoja kokemuksia tämän valintani ansiosta.

Mulla oli itse asiassa tästä aiheesta huomattavasti kattavampi postaus, mutta Blogger teki jälleen kusiset, eikä tallentanut mun luonnostani lainkaan, joten en jaksanut kirjoittaa aivan kaikkea uudelleen.

Eniten tässä kadonneessa postauksessa kuitenkin harmittaa se into ja panostus, jonka fiiliksissäni suolsin aiempaan yritykseeni. Tiedätte varmaan, että kun jostakin on innoissaan ja kirjoittaa sen heti ylös, tunne on aito. On vaikea yrittää väittää, että nyt, uudelleen lämmiteltynä pääsisin aivan samalle levelille.

Perjantaina Kotimainen kilpailu 11:sta Nightsatan and The Loops of Doom ei todellakaan tuottanut pettymystä. Tälläisen sci-fifantasian ystävänä homma toimi juuri niinkuin odotinkin, ja huumoria elokuvasta ei ainakaan puuttunut. Vaikka toisaalta olen realisti, ja tiedän oman makuni olevan aivan liian kiero valtavirtaan, toivon todellakin, että tämä filmi tullaan huomioimaan, kun parhaita elokuvia huomenna palkitaan.

Samassa slotissa nähtiin kuitenkin monta muutakin hyvää lyhytelokuvaa. Hätäkutsu oli erittäin mielenkiintoinen yhdistelmä kokeilevaa tietokonegrafiikkaa ja oikeita hätäkeskuspuheluita. Santra ja puhuvat puut puolestaan oli erikoinen kombinaatio dokumenttia ja kertojan ajatusten sekamelskaa. Electric Soul edusti näytöksen yhtä harvoista animaatioista, mutta oli täsmäosuma tälläiselle teknologiafriikille. Myös Jack the Monster oli vähintäänkin positiivisesti erilainen paperianimaatio, joskin hyvin synkkä sellainen.





Lauantaina taas aamu alkoi Kansainvälinen kilpailu 5:llä, ja aika yllättäen eniten odottamani elokuvat eivät olleetkaan niitä näytöksen parhaita. Niiden sijaan mm. positiivisesti yllätti Adelshingst - Jalo ori, joka ei niinkään ollut teknisesti mikään huikea animaatiosuoritus, mutta jonka juoni oli erittäin hauska. Enkä ollut todellakaan ainoa, jota tämä pätkä nauratti. Lähes koko teatteri nauroi ja supisi elokuvan aikana.

Myöskin Der Untermensch yllätti mut toden teolla. En yleensä oikein ymmärrä nykytanssia, eikä sellaista tule katsottua, mutta tämä teos oli erittäin tyylikästä sellaista. Koska tälläisissä sisältö menee yleensä itseltäni yli hilseen, en nytkään osannut katsoa sitä asiayhteyttä tarinalla ja tanssilla, mutta päivän mieleenpainuvin fiktiivinen tuotos tämä kuitenkin oli. Liikkeen, tanssitaiteen ja konemusiikin saumatonta yhteistyötä.

Vaikka esimerkiksi valokuvataiteessa monesti hyödynnetään jo toisen artistin, joiksi esimerkiksi luen arkkitehdit, aiemmin tekemä työ, niin harvoin sama toimii maalaustaiteen osalta. Niinpä tässäkin sarjassa nähtiin pari mielestäni turhaa teosta, joissa itse maalausta kuvattiin, ja uutta sisältöä yritettiin luoda äänien ja leikkauksen kautta. Pääsääntöisesti sellainen ei kuitenkaan koskaan tälläisissä töissä toimi, ja onneksi Hopper Storiesissa nähtiin aidosti innovatiivisiakin lyhytfilmejä.

Taiteilija Edward Hopperin katsotaan vaikuttaneen useiden elokuvantekijöiden visuaalisen näkemykseen Alfred Hitchcokista Jim Jarmuschiin. Lyhytelokuvasarja Hopper Stories syntyi, kun kahdeksan eurooppalaista ohjaajaa poimivat suosikkinsa taiteilijan maalauksista ja tekivät valitnansa innoittamana filmin vuonna 2012.

Se mitä odotin tältä sarjalta, oli tehdä jotain uutta ja omaa olemassa olevista teoksista. Niinpä suosikeiksini muodostuivatkin etenkin Hope - Toivo, jossa klovni hyvästelee katsojansa teatteriesityksen lopuksi ja pukuhuoneessa maskeerauksia poistaessaan paljastuu naiseksi. Elokuva päättyy siihen, että nainen katsoo ikkunasta ulos, ja alkuperäisen inspiraation lähteenä ollut taulu herää ikään kuin henkiin. Asetelma viimeisessä ruudussa on sama, kuin kanvaasilla.

Myös Conference at Night - Yöllinen kokous oli toimiva esimerkki teoksen tuomisesta elävään kuvaan. Pohjana toimi teos, jossa kolme henkilöä keskustelee yöllistä keskusteluaan huoneessa, kuun paistaessa sisälle. Elokuvassa maalauksen roolihahmot ovatkin yht' äkkiä eläviä henkilöistä, ja keskustelevat. Tässä vaiheessa on myöskin hyödynnetty erilaisia kuvakulmia yhdessä ja erikseen.

Ylivoimaisesti suosikikseni nousi kuitenkin The Muse - Muusa, jossa oli Toivon tapaan hyödynnetty ajatusta viedä tarina loppua kohti maalauksen asetelemaan. Se oli kuitenkin mielestäni taidokkaammin toteutettu, ja mikä erityisesti miellytti minua, oli se, että se lähti alussa eri teoksesta kuin mihin se päättyi. Väliin oli onnistuttu rakentamaan toimiva sisältö, siten että käsikirjoittaja oli käyttänyt työlleen myös enemmän ajatusta.





Berlin Night Window - Berliinin öinen ikkuna ei ehkä ollut elokuvallisesti parhaimmistoa, mutta halusin tuoda sen esiin, sillä siihen liittyi kuitenkin yksi olennainen itselleni toiminut puoli, musiikki. Alkuperäinen maalaus Night Window ei millään tavalla liity Berliiniin, mutta tämän teoksen käsikirjoittaja oli vienyt sen sinne, ja yhdistänyt kaupungille ominaisesti konemusiikin sen sydämeksi. Berliinihän on yksi maailman teknopääkaupungeista, kuten saattoi esimerkiksi havaita viime joulukuussa postaamani Sub Berlin - Story of Tresor dokumentin katsottuaan.

Tässä pätkässä nainen tulee kotiin yöllä, ja pistää musiikin soimaan. Elokuva on kuvattu asunnon ulkopuolelta, ja näkymä on kaiken aikaa ikkunoiden sisälle. Musiikiksi on valittu muuan Fritz Kalkbrennerin biisi, tosin isoveljen Paul Kalkbrennerin uudelleen miksaamana. Alkuperäinen biisi ei edes ole teknoa, mutta Paulin käsittelyssä se on saanut kaipaamansa tanssittavan viban. Paul on myöskin tulossa ensi elokuussa Suomeen Flow Festivalille soittamaan, ja myös yksi viime kesän Budapestin reissun mieleenpainuvimmista kappaleista oli hänen remiksaamansa Michel Cleisin 'La Mezcla'.

Näiden välissä oli hetki aikaa pyöriä kaupungilla syömässä, mutta siitä on myöhemmin tulossa ihan oma postauksensa. Niagarassa katsomani Arkistojen aarteita oli tavallaan surullista katsottavaa, sillä se näytti maailman, jota ei ole enää olemassa.



Tampereelta on tuhottu niin paljon merkittävää ja kaunista rakennustaidetta, että on aivan hirveä sääli, ettei sitä ole enää jäljellä, muuten kuin näissä dokumenteissa. Avauduin asiasta viimeksi viime kesänä yhdessä postauksessa, mutta tosiasia on se, että jos Tampere olisi samanlainen kuin 1960- tai 70-luvuilla, olisi tämä melko erilainen, mutta huomattavasti viihtyisämpi kaupunki.

Onneksi sentään jotakin on jätetty jäljelle, ja niin ympyrä sulkeutuu, kun mm. nimenomaan Finlaysonin tehdasalue on saanut lähestulkoon kokonaan jäädä henkiin sellaisenaan muutamia menetyksiä, kuten Kehräämön ja Makasiinien hävitystä lukuunottamatta. Nyt voisi ironisesti todeta, että kulttuuri on kuitenkin saapunut tähän upeaan ympäristöön, sillä samassa paikassa, jossa ennen oli hienoa teollisuutta, on nykyään mahdollisuus kokea elokuvallisia elämyksiä, kuten Tampere Film Festival.

Huomenna tarkoitus on tosiaan vielä lähteä nostalgisoimaan omia lapsuuden suosikkejani, ja käydä myöskin katsomassa voittaneet lyhytelokuvat kokonaisuutena.

Viikonlopun filkkaritärpit

Tulipa eilen nähtyä todella monia makeita animaatioita ja installaatioita filkkareilla. Till Nowak olikin paikalla jo eilisessä esityksessä, vaikka lauantaina on luvassa varsinainen masterclass -luento esityksen yhteydessä, jossa hän kertoo tarkemmin visuaalien tekoprosesseista. Lopuksi hän vastaili yleisön kysymyksiin, todella sympaattinen ja lahjakas kaveri.

Eniten jään odottamaan hänen tuoreinta, kevään aikana valmistuvaa lyhyelokuvaa Reality, jonka traileri vei kaikilla mittareilla voiton muista nähdyistä. Silti esimerkiksi jo aiemmin postaamani norjalaisen Pjuskin musiikkivideo oli yksi parhaista pätkistä, samoin kuin tämä The Centrifuge Brain Project. Täysin fiktiivinen dokumentin ja haastattelun maneereista lainaava lyhytelokuva. Tämän, ja muita Nowakin töitä on siis tosiaan mahdollista katsastaa näillä filmifestivaaleilla uusintana vielä lauantaina klo 16.





Tänään on tietysti se odotetuin hetki, ja päällä on tietysti asiaan kuuluva paita :) Viikonloppuna olisi myös aikaa istua katsomassa enemmänkin lyhäreitä, joten saa vielä nähdä, mitä kaikkea tulee katsottua. Varmuudella olen päättänyt kuitenkin Arkiston Aarteita Niagarassa, joka keskittyy paikallisesti Tampereen historiaan.

Ensimmäistä osaa en myöskään harmillisesti pääse töiden ja näytösten päällekäisyyksien vuoksi katsomaan, mutta lauantaina näytetään kuitenkin vielä Valentin Vaalan dokumentti Katoavaa Tamperetta vuodelta 1967. Dokumentti on kuvattu syksyllä 1966 ja kesällä 1967, ja siinä näytetään vielä vanhaa Puu-Amuria, hieman ennen, kuin sitä laettiin purkaa kokonaan. Nykyisinhän siitä on jäljellä muistuttamassa enää Amurin työläismuseokortteli.

Arvo Ahlroosin Super M - Konsertto murhaajalle vuodelta 1982. Se herätti aikanaan paljon keskustelua julkisuudessa analysoidessaan Tampereen kunnallispolitiikan mädännäisyyttä ja vaikutuksia kaupungin kehitykseen. Aarteiden joukkoon kuuluu myöskin Untamo Eerolan dokumentti Kekkosentie, päättäjän monumentti vuodelta 1990, joka kertoo uuden tien rakennuksesta ja asuinalueiden tuhoamisesta sen edeltä.



Lauantain ohjelmaan kuulunee myöskin taiteilija Edward Hopperin maalauksiin perustuvista lyhytelokuvista rakennettu kokonaisuus, Hopper Stories sekä Kansainvälinen kilpailu 5, joissa molemmissa on joitakin mielenkiintoisia pätkiä. Myös Kansainvälinen kilpailu 7 ja Short Matters! -sarjan toinen osa ovat vielä harkinnassa.

Kansainvälisessä kilpailu 5:ssä näytetään mm. etiopialaisen Fanta Ananasin (en todellakaan tiedä, voiko se olla oikea nimi! :D ) Chigger Ale, jossa Hitlerin näköinen mies saapuu Fendikaan – pieneen kapakkaan Addis Abebassa. Samassa näytöksessä nähdään myös etelä-korealaisen Jung-soo Kangin fiktiivinen tarina Matkalla armeijaan. Jälkimmäisessä elokuvan päähenkilö ei tahdo mennä armeijaan ja löytää internetistä kerhon, jonka nimi on ”Ihmiset, jotka eivät halua mennä armeijaan”. Kuulostaa ainakin hauskalta.

Sunnuntain osalta festivaalit jäänevät osaltani ainoastaan tuohon jo ensimmäisessä filkkaripostauksessani mainitsemaani klassisten 70- ja 80-lukujen lastenohjelmien näytökseen. Ellen sitten päädy jäämään katsomaan Mental Nordia tai Short Matters! -sarjan kolmattakin osaa.

Liian totta ollakseen hyvää?

Eilen näkemäni A Story for the Modlins oli todella kiehtova, ja mielenkiintoisella tavalla toteutettu, eläväinen tarina, jossa tekniikka ja kerronta kulkivat hienosti käsi kädessä. Suosittelen sen katsomaan. Sen sijaan odottamani Yaderni Wydhody jätti hieman kylmäksi. Samassa slotissa nähtiin kuitenkin muitakin mieliinpainuvia teoksia. Mm. hetkittäin jopa ällöttävä, lyhyistä elokuvaklipeistä koostettu Christoph Girardetin ja Matthias Mullerin Cut, sekä Jochen Kuhnin Sonntag 3, joka oli toteutettu erikoisella stillkuva-animaatiotekniikalla.

Tässä on vierähtänyt jo miltei pari viikkoa, kun mainostin Cymbalsin tuoreinta levyä, joka ilmestyi tammikuun lopussa. Samoihin aikoihin ilmestyi myös Dum Dum Girlsin viimeisin lätty, jonka toinen yhdistävä tekijä on se, että sekin on tekijöidensä kolmas albumi. On vain ollut niin paljon muuta tähdellisempää, että en ole tätäkään postausta saanut aiemmin ulos.

'Too True' on erittäin tarttuvaa ja pääosin reipasta, reilusti rosoista ja amerikkalaisen kuuloista tyttörokkia. Valtaosa levyn biiseistä on aivan loistavaa hittimateriaalia, joskin omiksi suosikeiksini ovat muodostuneet noista nopeampitempoisemmista raidoista 'Cult of Love', 'Rimbaud Eyes' ja 'Too True To Be Good' sekä rauhallisemmista 'Under These Hands', 'Trouble Is My Name' ja 'Are You Okay?'.









Dum Dum Girls levyttää kulttilafka Sub Popille, ja halusin tämän tuoda esiin ihan vain sen vuoksi, että kotimainen synkistelijä ja Lost In Musicin vakiovieras Mirel Wagner teki juuri hiljattain levytyssopimuksen kyseisen labelin kanssa. Melkoista, ensimmäinen "suomalainen" Sub Popilla.

Ja samalle levy-yhtiölle levyttää tämä toinenkin artisti. Yllätyin nimittäin vallan, kun bongasin sattumalta tällä viikolla tuon The Afghan Whigsin uuden musiikkivideon. 16 vuotta on kulunut edellisestä levystä, ja uutta on ilmeisesti tänä vuonna luvassa.

Bändin musiikki ei koskaan silloin 90-luvulla oikein iskenyt muhun, mutta nyt tämä uusi biisi on semmoista aikuisrockia, että pakkohan siitä on näin aikuisena digata. Puristit ovat varmasti kanssani eri mieltä, nyt on poppia jne. mutta hyvä biisi on hyvä. Fuck else.

Myös Flow Festival julkisti juuri ensimmäiset artistikiinnityksensä. Die Antwoord, Outkast, The National, Kavinsky, Bonobo ja monen monta muuta. Se siitä sitten, että tuota tänäkään vuonna voisi missata :)

Mutta tämän postauksen piti olla omistettu Dee Dee Pennylle ja kumppaneille, lisäsin vain tuon 'Algiersin' tähän jälkikäteen, joten nauttikaapa levystä. Se löytyy tietenkin Spotifystä. Liian hyvää ollakseen totta? Eiku.

Tampere Film Festival alkaa

Tänään alkaa siis Tampere Film Festival, ja kestää sunnuntaihin saakka. Viisi päivää huimaa lyhytelokuvien kavalkaadia. Jos nyt vain olisin jo lomalla, menisin joka päivä useampaankin näytökseen. Vaan työ sanelee ehdot, joten olen joutunut tekemään raakaa karsintaa niiden pätkien suhteen, jotka pääsen katsomaan.

Ehkä eniten harmittaa, että en pääse katsomaan Amir Escandarin Tuulensieppaajat dokumenttia, joka kertoo brasilialaisista nuorista graffititaiteilijoista, tai pixador-maalareista, joiksi he itseään kutsuvat. Iranilaissyntyinen Escandar kilpailee kotimaisessa sarjassa, sillä hän on asunut Suomessa jo pidemmän aikaa. Jostain kumman syystä dokumenttia tai Kotimainen kilpailu 1:stä ei kuitenkaan filkkareilla nähdä uusintana.



Edellä mainitun dokumentin ohella avajaisillan kiinnostavinta antia ovat ukrainalaisen Myroslav Slaboshpytskiyn fiktiivinen Yaderni Wydhody - Ydinjätettä, sekä espanjalaisen Sergio Oksmanin kymmeniä palkintoja saanut dokumentti A Story for the Modlins - Tarina Modlineille.

Yaderni Wydhody kertoo Tšernobylissä asuvista Sergiystä ja Svetasta. Sergiy on siellä rekkakuskina radioaktiivisen jätteen käsittelylaitoksessa ja Sveta työskentelee puhdistusasemalla. A Story for the Modlins puolestaan kertoo siitä, kun ohjaaja Sergio Oksman löytää madridilaiselta kadulta jäteastiasta Modlinin perheen jäämistön - valokuvia, kirjeitä ja videonauhan, josta selviää perheen outo tarina. Elmer Modlin esitti pienen roolin Roman Polanskin elokuvassa Rosemaryn painajainen, mutta ei koskaan noussut toivomaansa tähteyteen. Tästä suivaantuneena hän muutti perheineen Espanjaan ja he sulkeutuivat asuntoonsa loppuelämäkseen, kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Nämä lyhytelokuvat näytetään European Film Academyn Short Matters! -sarjassa. Ensiesitys on tänään Niagarassa klo 20 ja toinen katselumahdollisuus on vielä perjantaina klo 22 Plevnassa.





Torstaina onkin sitten yksi festareiden kiinnostavimpia esityksiä, nimittäin mahdollisuus katsastaa jo aiemmin mainitsemiani Till Nowakin töitä Plevnassa.

Samaan aikaan alkaisi myös TAMK:in media-alan opiskelijoiden lyhytelokuvia, jossa mukana on kiinnostava dokumentti tamperelaisesta kebabkuninkaasta Abu Fuadista. Joudun kuitenkin tuon itse skippaamaan, sillä lauantainakin on muuta ohjelmaa silloin kun Nowak saa uusintansa. Hiukan harmillista, että myös Kino-TAMK esitetään vain kerran. Myöskin Kotimainen kilpailu 6 on vielä torstaille harkinnassa.

Perjantaina onkin sitten se filkkareiden odotetuin hetki, kun Nightsatan and The Loops of Doom saa Tampereen ensiesityksensä. Toki samassa kotimaisen kilpailun esityksessä on monta muutakin mielenkiintoista lyhytelokuvaa. Juurikaan muita esityksiä en ehdikään käydä katsomassa, mutta Kotimainen kilpailu 9 voisi sellainen olla, jonka menisin ennen tuota myöhempää esitystä tsekkaamaan jos vain ehdin ajoissa kaupunkiin.

Elokuvien kuvaukset on pääosin lainattu joko Tampere Film Festivalin nettisivuilta tai esitteistä.

Mahtava maaliskuu

Se on sitten maaliskuu! Ja kun pikkuhiljaa alan päästä yli eilisestä shokista, kun ensimmäinen omista Voice of Finland -suosikeistani tippui kisasta, pystyy alkaa taas fiilistelemään tulevia juttuja. Kerttu Suonpää ei saanut tarpeeksi mahdollisuuksia, vaikka mimmin ensiesitys muutama viikko sitten oli huikea. Hän sai luvan olla ensimmäinen Elastisen superjoukkueen uhri. Toki eilisillan esitys ei häneltä mennyt aivan putkeen, mutta olin ollut aivan varma, että hänet kaapattaisiin silti johonkin toiseen tiimiin, sääli sinänsä.

Kisassa jatkaneella Erik Niemellä on kyllä kieltämättä todella hieno ääni, ja laulaessaan Passengerin 'Let Her Go':n, kuulosti hän melkein itse Mike Rosenbergiltä. Mutta illassa muhi kyllä todellinen yllätyskin. Niin minulta kuin Elastiseltakin oli jotenkin täysin mennyt ohi Siru Airistolan ensimmäinen esitys, mutta VAU mikä veret seisauttava esitys häneltä ja Kazumi Tanakalta kuultiin! Ja voi jestas noita stemmoja.

Tästä on tosiaan tulossa melkoinen huippukuukausi meidän kulttuurinnälkäisten tamperelaisten näkökulmasta. Ensi viikolla alkavat jälleen Tampere Film Festivalit ja heti niiden perään aukeaa Sara Hildénin taidemuseossa Andy Warholin näyttely. Mitä jälkimmäiseen tulee, Tampereella ei tämän mittaluokan juttua ole mielestäni koettu sitten vuoden 2010 H.R. Gigerin näyttelyn, joka oli todella päräyttävä.





YLE uutisoi, että nyt nähtävä An American Story -näyttely tarkastelee amerikkalaista tarinaa. Kulutuskulttuuria, tähtikultti-ilmiön syntymistä, massakulttuuria, politiikkaa ja ensimmäisiä maailmanlaajuisia mediatapahtumia Warholin ikonisten teosaiheiden, kuten Campbellin säilykepurkkien, julkkismuotokuvien, Mao Zedongin, Kennedyn surevan lesken tai kuolemantuomioon liittyvän kuvaston välittämänä. Näyttelyyn on tulossa yli 200 teosta jotka ovat pääosin uran keskeisiltä vuosilta 1961–86 ja sen pääsee näkemään aina 28. toukokuuta saakka.

Filkkareilla aivan ylivoimaisesti eniten kiinnostaa suomalainen lyhytelokuva Nightsatan and the Loops of Doom ja Kotimainen kilpailu 11 muutenkin. Trailerin perusteella luvassa on aivan älyttömän roisia B-luokan sci-firoinaa, sellaista mitä ei vielä ole koskaan Suomessa aiemmin tehty. Mahtavaa!

Olen nähnyt Nightsatanin pari kertaa Tampereella livenä, ja kerran Flow:ssa, ja toimii kyllä. Nyt vain on ylitetty kaikki aiemmat maneerit ja viety homma isommalle. Toivon vilpittömästi bändille voittoa kotimaisessa kilpailussa! Juuri tämän elokuvan pääsee katsomaan Plevnaan perjantaina 7.3 ja lauantaina 8.3 klo 20.





Aion muutenkin pyhittää vähintään seuraavan viikonlopun, ja jokusen illankin näille elokuvafestivaaleille. Tarkoitus on kirjoittaa tänne niin monesta elokuvasta kuin vain pystyn. Harmi vain, että arkena olen päivisin töissä, enkä pääse kovin moneen esitykseen, mutta onneksi on kuitenkin vielä viikonloppu.

Tulen luultavasti tsekkaamaan kyllä enemmänkin tuota kotimaista osastoa, kiitos Tampere Film Festivalin tarjoamien lippujen. Yksi itseäni eniten kiinnostavia lyhytelokuvia edellä mainitun lisäksi ovat torstaina ja lauantaina esitettävät saksalaisen elokuvatuottaja ja taiteilija Till Nowakin digitaaliset taideteokset.

Ja kyllähän filkkareilla näytetään myös mm. omia lapsuuden suosikkejani. Valkokankaalle pääsevät mm. 80-luvun alun Pikku Kakkosesta tutut Pelle Hermanni, Timo Taikuri, Kössi Kenguru, Käytöskukka, Karvakuonot ja nykyään erittäin arveluttavalta kuulostava Sormileikki. Nämä esitykset näkee torstaina Plevnassa ja sunnuntaina Niagarassa. Kyllähän niitä voisi YouTubestakin katsoa, mutta nyt tuntuu siltä, että nostalgiamielessä on pakko mennä katsomaan hommaa isolta screeniltä :)