Mulla oli itse asiassa tästä aiheesta huomattavasti kattavampi postaus, mutta Blogger teki jälleen kusiset, eikä tallentanut mun luonnostani lainkaan, joten en jaksanut kirjoittaa aivan kaikkea uudelleen.
Eniten tässä kadonneessa postauksessa kuitenkin harmittaa se into ja panostus, jonka fiiliksissäni suolsin aiempaan yritykseeni. Tiedätte varmaan, että kun jostakin on innoissaan ja kirjoittaa sen heti ylös, tunne on aito. On vaikea yrittää väittää, että nyt, uudelleen lämmiteltynä pääsisin aivan samalle levelille.
Perjantaina Kotimainen kilpailu 11:sta Nightsatan and The Loops of Doom ei todellakaan tuottanut pettymystä. Tälläisen sci-fifantasian ystävänä homma toimi juuri niinkuin odotinkin, ja huumoria elokuvasta ei ainakaan puuttunut. Vaikka toisaalta olen realisti, ja tiedän oman makuni olevan aivan liian kiero valtavirtaan, toivon todellakin, että tämä filmi tullaan huomioimaan, kun parhaita elokuvia huomenna palkitaan.
Samassa slotissa nähtiin kuitenkin monta muutakin hyvää lyhytelokuvaa. Hätäkutsu oli erittäin mielenkiintoinen yhdistelmä kokeilevaa tietokonegrafiikkaa ja oikeita hätäkeskuspuheluita. Santra ja puhuvat puut puolestaan oli erikoinen kombinaatio dokumenttia ja kertojan ajatusten sekamelskaa. Electric Soul edusti näytöksen yhtä harvoista animaatioista, mutta oli täsmäosuma tälläiselle teknologiafriikille. Myös Jack the Monster oli vähintäänkin positiivisesti erilainen paperianimaatio, joskin hyvin synkkä sellainen.
Lauantaina taas aamu alkoi Kansainvälinen kilpailu 5:llä, ja aika yllättäen eniten odottamani elokuvat eivät olleetkaan niitä näytöksen parhaita. Niiden sijaan mm. positiivisesti yllätti Adelshingst - Jalo ori, joka ei niinkään ollut teknisesti mikään huikea animaatiosuoritus, mutta jonka juoni oli erittäin hauska. Enkä ollut todellakaan ainoa, jota tämä pätkä nauratti. Lähes koko teatteri nauroi ja supisi elokuvan aikana.
Myöskin Der Untermensch yllätti mut toden teolla. En yleensä oikein ymmärrä nykytanssia, eikä sellaista tule katsottua, mutta tämä teos oli erittäin tyylikästä sellaista. Koska tälläisissä sisältö menee yleensä itseltäni yli hilseen, en nytkään osannut katsoa sitä asiayhteyttä tarinalla ja tanssilla, mutta päivän mieleenpainuvin fiktiivinen tuotos tämä kuitenkin oli. Liikkeen, tanssitaiteen ja konemusiikin saumatonta yhteistyötä.
Vaikka esimerkiksi valokuvataiteessa monesti hyödynnetään jo toisen artistin, joiksi esimerkiksi luen arkkitehdit, aiemmin tekemä työ, niin harvoin sama toimii maalaustaiteen osalta. Niinpä tässäkin sarjassa nähtiin pari mielestäni turhaa teosta, joissa itse maalausta kuvattiin, ja uutta sisältöä yritettiin luoda äänien ja leikkauksen kautta. Pääsääntöisesti sellainen ei kuitenkaan koskaan tälläisissä töissä toimi, ja onneksi Hopper Storiesissa nähtiin aidosti innovatiivisiakin lyhytfilmejä.
Taiteilija Edward Hopperin katsotaan vaikuttaneen useiden elokuvantekijöiden visuaalisen näkemykseen Alfred Hitchcokista Jim Jarmuschiin. Lyhytelokuvasarja Hopper Stories syntyi, kun kahdeksan eurooppalaista ohjaajaa poimivat suosikkinsa taiteilijan maalauksista ja tekivät valitnansa innoittamana filmin vuonna 2012.
Se mitä odotin tältä sarjalta, oli tehdä jotain uutta ja omaa olemassa olevista teoksista. Niinpä suosikeiksini muodostuivatkin etenkin Hope - Toivo, jossa klovni hyvästelee katsojansa teatteriesityksen lopuksi ja pukuhuoneessa maskeerauksia poistaessaan paljastuu naiseksi. Elokuva päättyy siihen, että nainen katsoo ikkunasta ulos, ja alkuperäisen inspiraation lähteenä ollut taulu herää ikään kuin henkiin. Asetelma viimeisessä ruudussa on sama, kuin kanvaasilla.
Myös Conference at Night - Yöllinen kokous oli toimiva esimerkki teoksen tuomisesta elävään kuvaan. Pohjana toimi teos, jossa kolme henkilöä keskustelee yöllistä keskusteluaan huoneessa, kuun paistaessa sisälle. Elokuvassa maalauksen roolihahmot ovatkin yht' äkkiä eläviä henkilöistä, ja keskustelevat. Tässä vaiheessa on myöskin hyödynnetty erilaisia kuvakulmia yhdessä ja erikseen.
Ylivoimaisesti suosikikseni nousi kuitenkin The Muse - Muusa, jossa oli Toivon tapaan hyödynnetty ajatusta viedä tarina loppua kohti maalauksen asetelemaan. Se oli kuitenkin mielestäni taidokkaammin toteutettu, ja mikä erityisesti miellytti minua, oli se, että se lähti alussa eri teoksesta kuin mihin se päättyi. Väliin oli onnistuttu rakentamaan toimiva sisältö, siten että käsikirjoittaja oli käyttänyt työlleen myös enemmän ajatusta.
Berlin Night Window - Berliinin öinen ikkuna ei ehkä ollut elokuvallisesti parhaimmistoa, mutta halusin tuoda sen esiin, sillä siihen liittyi kuitenkin yksi olennainen itselleni toiminut puoli, musiikki. Alkuperäinen maalaus Night Window ei millään tavalla liity Berliiniin, mutta tämän teoksen käsikirjoittaja oli vienyt sen sinne, ja yhdistänyt kaupungille ominaisesti konemusiikin sen sydämeksi. Berliinihän on yksi maailman teknopääkaupungeista, kuten saattoi esimerkiksi havaita viime joulukuussa postaamani Sub Berlin - Story of Tresor dokumentin katsottuaan.
Tässä pätkässä nainen tulee kotiin yöllä, ja pistää musiikin soimaan. Elokuva on kuvattu asunnon ulkopuolelta, ja näkymä on kaiken aikaa ikkunoiden sisälle. Musiikiksi on valittu muuan Fritz Kalkbrennerin biisi, tosin isoveljen Paul Kalkbrennerin uudelleen miksaamana. Alkuperäinen biisi ei edes ole teknoa, mutta Paulin käsittelyssä se on saanut kaipaamansa tanssittavan viban. Paul on myöskin tulossa ensi elokuussa Suomeen Flow Festivalille soittamaan, ja myös yksi viime kesän Budapestin reissun mieleenpainuvimmista kappaleista oli hänen remiksaamansa Michel Cleisin 'La Mezcla'.
Näiden välissä oli hetki aikaa pyöriä kaupungilla syömässä, mutta siitä on myöhemmin tulossa ihan oma postauksensa. Niagarassa katsomani Arkistojen aarteita oli tavallaan surullista katsottavaa, sillä se näytti maailman, jota ei ole enää olemassa.
Tampereelta on tuhottu niin paljon merkittävää ja kaunista rakennustaidetta, että on aivan hirveä sääli, ettei sitä ole enää jäljellä, muuten kuin näissä dokumenteissa. Avauduin asiasta viimeksi viime kesänä yhdessä postauksessa, mutta tosiasia on se, että jos Tampere olisi samanlainen kuin 1960- tai 70-luvuilla, olisi tämä melko erilainen, mutta huomattavasti viihtyisämpi kaupunki.
Onneksi sentään jotakin on jätetty jäljelle, ja niin ympyrä sulkeutuu, kun mm. nimenomaan Finlaysonin tehdasalue on saanut lähestulkoon kokonaan jäädä henkiin sellaisenaan muutamia menetyksiä, kuten Kehräämön ja Makasiinien hävitystä lukuunottamatta. Nyt voisi ironisesti todeta, että kulttuuri on kuitenkin saapunut tähän upeaan ympäristöön, sillä samassa paikassa, jossa ennen oli hienoa teollisuutta, on nykyään mahdollisuus kokea elokuvallisia elämyksiä, kuten Tampere Film Festival.
Huomenna tarkoitus on tosiaan vielä lähteä nostalgisoimaan omia lapsuuden suosikkejani, ja käydä myöskin katsomassa voittaneet lyhytelokuvat kokonaisuutena.
