Leffateattereissa on nimittäin tänään Superpäivä, ja ennakkonäytöksessä Quentin Tarantinon uusin, Django Unchained. Varasin heti liput jo viime viikolla, kun huomasin tämän. Perjantaista eteenpäin sen pääsee sitten näkemään ihan normaalisti useammassakin näytöksessä.
Otin vapauden tehdä tälläisen lyhyen vasemman käden käännöksen Peter Traversin leffa-arvostelusta Rolling Stone-lehdessä.
Kuka muu kuin Tarantino tekisi elokuvan ihmissalakuljetuksesta 1800-luvun etelävaltioissa, ajassa ennen sisällissotaa, ja verhoilisi sen spagettiwesterniksi?
Elokuvan juoni liittyy olennaisesti Djangon orjaksi viedyn vaimon pelastamiseen. Tähän hän tarvitsee saksalaissyntyistä hammaslääkäri/palkkionmetsästäjä Dr. King Schultzia avukseen, jota esittää jo Kunniattomat Paskiaiset-elokuvasta tuttu pääpahis Christoph Waltz. Tarantino on luonut Kingistä loistavan roolihahmon (ja Waltz voittikin roolistaan jo Golden Globe-palkinnon ja on myös ehdolla Oscareille, toim. huom.).
Yhdessä he lähtevät metsästämään ensin pahamaineisia Brittlen veljeksiä, joiden perässä Schultz jo on, mutta tuloksetta. Kostoretki ei pääty tähän, sillä vaimoa ei löydy vaan jatkuu edelleen Leonardo DiCaprion esittämän Calvin Candien 'Candyland'-plantaasille, jossa vahvan roolin tekee myös Samuel L. Jackson Candlen hovimestarina.
Django Unchained kiemurtelee ja kääntyilee ympäriinsä lähes kolmituntisen kestonsa ajan, kirjoittaen samalla historiaa uudelleen. Se sihisee ja paukkuu, sisältää räjähtävää väkivaltaa ja Tarantinon tuotemerkiksi muodostunutta loistavaa dialogia toistaen itseään. Mutta elokuva on aivan liian viihdyttävää ja roisia katseltavaa, jotta ehtisit sitä murehtia. Tulet nauramaan itsesti tärviölle Ku Klux Klan-kohtauksessa, jossa klaanilaiset pyörivät hevosten selässä kuin sokeat kanat koska säkkien silmänreiät on leikattu pieleen.
Useinhan käy niin, että kun odotukset on etukäteen jotakin elokuvaa kohtaan näin korkealla, siihen pettyy. Mutta niin kuin työkaverini sanoi, ei Tarantinon elokuviin oikeastaan voi pettyä. Niissä on oma tyylinsä ja ne toimivat aina, huonoimmillaankin ne ovat parempia kuin keskivertoelokuvat. Tämän pystyn tietysti itsekin allekirjoittamaan Death Proofia lukuunottamatta. Trailerit lupaavat silti aivan liian hyvää, että samanlainen floppi olisi edes näennäisesti mahdollinen.
Erityisesti odotan taas itselleni yhtä Tarantinon elokuvien tärkeintä asiaa, eli audiovisuaalisen kokonaisuuden huikean hienoa saumattomuutta. Tarantino sijoittaa elokuviensa musiikit aina niin leikkuuterän tarkasti oikeisiin kohtiin, ja suuri osa näiden leffojen hienoudesta tulee jo siitä. Tässäkin elokuvassa klassinen musiikki sekä soul ja funk kättelevät toisiaan epäilemättä koko lailla täydellisesti.
Ainoa miinus tässä myöhäisnäytöksessä on keskellä viikkoa tämän takia todella lyhyeksi jäävät yöunet, mutta just nyt ei pysty paljoo välittään! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on hyväksyttävänä. Pidätän oikeuden julkaista ainoastaan asiallisia kommentteja.