Seitsemän sunnuntaita

Viime sunnuntaina aukesi Ravintola 931:ssä Kehräsaaressa kiinnostava taidenäyttely. Kyseisessä paikassa on muutenkin ollut vaihtuvien artistien töitä esillä, mutta tällä kertaa se koskettaa itseäni hieman lähempää.

Seitsemän sunnuntaita nimellä kulkevan näyttelyn sisällöstä vastaa nimittäin tunnettu, ja usein blogissanikin mainitsemani tamperelainen keittiömestari Santeri Vuosaran alias Chef Santerin, sekä hänen vaimonsa Hannele. Esillä olevat teokset ovat heidän yhteisenä parisuhdetaideprojektinaan kehittelemiään ja toteuttamiaan, viimeisen kuluneen seitsemän sunnuntain aikana.

Liikkelle panevana voimana oli kaikessa yksinkertaisuudessa vain löytää yhteistä aikaa tehdä yhdessä asioita, tehdä siitä yhdessä olemista konkretiaa kiireisen elämänrytmin keskellä. Idea tähän projektiin syntyi viime kesänä, ja numero seitsemän näytti olevan yhteinen nimittäjä monen asian suhteen - pariskunta vietti avajaisten jälkeen seitsemättä hääpäiväänsä, ja juuri sitä ennen näyttelyn ajankohdaksi oli osunut sunnuntai 7.12. Myös itse gallerian seinillä, eli ravintolassa on tilaa juurikin seitsemälle työlle.

Kantava teema töissä on tietysti parisuhde ja rakkaus, yhdessä tekemisen merkitys, siitä sydän-tematiikka. Se on kaikkien seitsemän teoksen yhdistävä tekijä. Yksi henkilökohtaisista lempitöistäni olivat taitelijapariskunnan Barcelonassa ottamista yhteisselfieistä sydämen muotoon yhdistetty kuvakollaasi. Toinen kiinnostava työ olivat maalatut laakerinlehdet, jotka oli yhdessä poimittu Kreetalla. Kuitenkin kaikkein mainioin minusta oli rautalangoista kokoon kursittu sydän.

Kaiken kaikkiaan seitsemän näistä on koettavissa livenä, joten en edes kaikkia halunnut julkaista kuvina, käykää ihmeessä itse tutustumassa näyttelyyn. Se on nähtävillä 1.1.2015 saakka. Hot tip! Ysärissä on myös kaupungin paras jätticappuccino ja parhaat salaatit! Minäkin söin jälkimmäisen jälleen kerran :)

Betonin lumoissa

Olen usein kirjoittanut ihailevani arkkitehtuuria matkoillani, miksen tietysti Suomessakin. Täällä se vain on niin kovin paljon tylsempää kuin ulkomailla, vaikkakin olen saanut kerta toisensa jälkeen kuulla olevani outolintu, kun pidän 60- ja 70-lukujen lähiöarkkitehtuuria ja monen mielestä rumia elementtitaloja kiinnostavina. Haaveammattinikin lapsena oli arkkitehti, joten varmasti keskivertoa syvempää kiinnostusta asiaa kohtaan on.

Arkkitehtia tästä pojasta ei kuitenkaan koskaan tullut, ja ammattihaaveet karsiutuivat jo ala-asteikäisenä. Sen sijaan kiinnostus muotoihin ja rakennuksiin on säilynyt, viimeksi kirjoitinkin aiheesta viime kesäisen Kölnin matkan jälkeen. Näen arkkitehtuurin parhaimmillaan yhtenä taiteen muotona, joskin paljon konkreettisempana (concrete, see what I did there? :P ) ja käytännöllisempänä. Rakennusten muotokieli kiehtoo minua.

Tässä parin viikon aikana YLE Teemalta tuli BBC:n tuottama brittidokumentti Bunkers, Brutalism and Bloody-mindedness: Concrete Poetry with Jonathan Meades, joka luotasi brutalismiksikin kutsutun betoniarkkitehtuurin historiaa sen hämäristä nykypäivään saakka. Ensimmäisen osan katsottuani päätin saman tien tilata kirjan, joka mulla oli odotellut selaimen kirjanmerkeissä liki kolmatta vuotta sopivaa hetkeä, jolloin viitsisin siihen sijoittaa.

Kyseessä on ranskalaisen valokuvaaja Frédéric Chaubinin kuvakirja Cosmic Communist Constructions Photographed entisten neuvostomaiden betonisesta arkkitehtuurista. Hän sai vinkkejä, selvitti kuvauskohteita, perehtyi niiden historiaan ja matkusti usean vuoden ajan eri puolilla entistä Neuvostoliittoa keräämässä materiaalia tätä huikeaa opusta varten. Kirjassa on 90 eri kohdetta, ja yli 300 sivua valokuvia suureellisista enimmäkseen kylmän sodan aikaisista betonikomplekseista, joista osa istuu yllättävänkin hienosti ympäristöönsä, osa on selvästi täyttä taidetta, ja loppu vain täysin toiselta planeetalta.

En ole itsekään ehtinyt vielä koko kirjaa lukea, se nimittäin saapui vasta viikko sitten, ja kiireitä on pitänyt, mutta lukemista ja katsomista siitä riittääkin vielä pitkäksi aikaa.

An American Story - Andy Warhol 1928-1987

Mulla meni itseasiassa ihan ihmeen pitkään, että pääsin käymään Andy Warholin An American Story -näyttelyssä Sara Hildrenin taidemuseossa. Kirjoitin siitä jo maaliskuun alussa, mutta koska en ollut talvilomalla Tampereella kuin sen maanantain, ja museo on tuolloin kiinni, jäi käynti myöhempään ajankohtaan. Toisaalta en halunnut mennä viikonlopputungokseenkaan, joten sain odottaa tänne asti.

Kuitenkin vihdoin viime perjantaina sain tämän ujutettua aikatauluihini :) Tietysti Marilynit, Mao Zedongit, Campbellin keittotölkit ja muut klassikot oli jo tullut nähtyä kuvina aiemminkin. Olisi silti ollut tyhmää olla menemättä tämän mittaluokan näyttelyyn, kun sellainen omaan kotikaupunkiin tulee.

Ja olihan siellä myös paljon sellaista, mitä en ollut nähnyt. Erityisesti 80-luvun tuotanto on jäänyt itseltä aiemmin täysin havainnoimatta. Ei niillä töillä toki samanlaista shokkiarvoa ole, mutta ainakin ne tarjosivat jotakin uutta mulle. Jos käynnistä jotakin opin, niin ainakin sen, että vähintään varmasti puolet Warholin teoksien erikoisuudesta muodostuu maalausmateriaaleista ja tekniikoista. Niin monin eri tavoin ja eri pohjille töitä oli tehty.

Näyttelyssä kuitenkin ylivoimaisesti eniten omiin visuaalisiin aisteihini vedonneet teokset olivat Mick Jaggerin kasvokuvat vuodelta 1975. Niissä yhdistyi muillekin Warholin teoksille ominainen tekniikka käyttää valokuvaa inspiraation lähteenä, mutta lisäksi kuvia oli manipuloitu sekä piirtämällä, että maalaamalla niiden päälle. Erityiseen innostukseeni saattoi tietysti vaikuttaa se, että en ollut näihin teoksiin aiemmin törmännyt.







Ja elämys oli myös taidemuseon kahvilan mustaherukka-valkosuklaakakku. Jotain niin taivaallista, ja suurta! Harvoin taidemuseoiden kahviloissa hinnat ovat myöskään näin kohdillaan, kuin Café Sarassa. Jättikokoinen kakunpala kustansi vain 4,80€ ja muitakin vaihtoehtoja oli tarjolla, nämä siis listan kalleimmasta päästä. Jos menet Sara Hildenin taidemuseoon, älä missaa tätä kahvilaa. Taidanpa itse käydä siellä uudestaan ihan vain kakulla, jollain kesäisellä Särkänniemen visiitilläni! Myöskään entinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei missannut, sillä hän oli samaan aikaan sekä museossa, että myös kahvilla. Kuvata ei museossa saanut, joten mulla ei ollut kameraa kierroksella mukana. Tämäkin on otettu puhelimella, josta johtuu heikompi kuvanlaatu.

Taidemuseon korttikaupasta mukaan tarttui myös pari kivaa Andy Warhol -aiheista postikorttia. Valikoimassa oli todella monta erilaista mustavalkoista vaihtoehtoa, joista päädyin näihin kuvassa näkyviin kahteen. Vinkkinä myös, jos vielä olet näyttelyä menossa katsomaan, että Näsinneulan Giftshopissa on huomattavasti laajempi valikoima kaikenlaista aiheeseen liittyvää krääsää. Näyttely on avoinna vielä helatorstaihin saakka.





Mutta mitä Warholiin tulee, liittyy häneen toinenkin mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastui vasta pari viikkoa sitten. Hänen vuonna 1985 tietokoneella tekemiään grafiikoita oli saatu pelastettua nyt jo varsin huonokuntoisilta disketeiltä. Warholista on myös YouTubessa tallenne tuolta samalta vuodelta, kun hän piirtää ja käsittelee Debbie Harryn kuvaa piirrosohjelman markkinointitapahtumassa.

Itselle tästä erityisen huomioarvoisen asian teki se, että grafiikat oli aikanaan tehty, ei millä tahansa tietokoneella, vaan Amigalla, joka itsellenikin on näytellyt merkittävää roolia nörttiurani varrella. Se oli sekä kaiken kaikkiaan ensimmäinen tietokoneeni jonka omistin, sain sen helmikuussa 1989, mutta myös ensimmäinen laite, jolla varsinaisesti aloin säveltää omaa musiikkia. Itseasiassa koko tietokone hankittiin ihan vain sen vuoksi, että pääsisin säveltämään, sillä olin tuota ennen kokeillut biisien tekemistä kaverin Amigalla, ja kiinnostunut siitä.

80-luvulla, ja vielä 90-luvun alussakin Amiga oli johtava tietokone, mitä tuli musiikin ja grafiikan tuottamiseen, mutta pinon Commodoren tekemiä huonoja ratkaisuita jälkeen konkurssi söi yrityksen, ja koneiden käyttö jäi vain pienen käyttäjäryhmän erikoisuudeksi. Itsekin omistan edelleen kolme näitä koneita, mutta koska en muutamaan vuoteen ole niitä edes kytkenyt toimintaan, en edes tiedä, toimivatko ne kaikki enää.

Övereimmät taideinstallaatiot

Taas joutuu ihailemaan kuvia. On ainoastaan harmillista, että ne ovat ainoat, mitä jää jäljelle, kun installaatio yksi toisensa jälkeen rakennetaan ja puretaan. Niin mielettömän upeita maailmoja on korealainen Jee Young Lee onnistunut luomaan studioonsa, että niiden soisi jatkavan elämäänsä myös ihan konkreettisina teoksina.

Törmäsin tähän DeMilkedin linkkiin aiemmin tällä viikolla, ja olin kuin puulla päähän lyöty. Mielettömän kaunista, hetkittäin absurdia ja surrealistista. Ikään kuin Salvador Dali olisi suunnitellut osan huoneista. Lee itse hyödyntää pientä, vain muutaman neliömetrin kokoista huonetta aina uudelleen ja uudelleen, luomalla sinne erilaisia maailmoja. Hyppää sinne sitten itse lopuksi sekaan ja ottaa valokuvat teoksestaan. Kuvataide meni juuri harppauksen sellaiseen suuntaan josta ensinnäkin tykkään, mutta jollaiseen en ole aiemmin edes törmännyt.

Ehkäpä tässä on tarpeeksi ylisanoja, ja koska kuvat puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, nauttikaa valikoimistani kuvista. Enemmän niitä löytyy ranskalaisen Opiom Galleryn sivuilta, jossa Leen näyttely on seuraavaksi esillä.

Pääsen itsekin tässä parin viikon aikana kuvailemaan jälleen vähän paremmalla laitteistolla, sillä mulle on tulossa Canonilta tänään lainaan EF-S 10-22mm F 3.5-4.5 USM laajakulmaobjekti. Vielä kun saataisiin vähän lunta maahan tällä aikaa, niin pääsisi ottamaan upeita luontokuvia!