Kulttuuria ja arkkitehtuuria

Takaisin Tallinnaan! Reissun osalta mulla oli tosiaan pieni ajankäytöllinen ongelma; ehtiä tehdä kaikki mitä olin halunnut tässä ajassa. Reilu vuorokausi perillä on auttamatta liian vähän siihen, että voisi rauhassa kiertää kaikkia nähtävyyksiä. Toisaalta tähän vuodenaikaan pidempäänkään ei oikein viihdy. Kulinaristiselle kulttuurimatkalle olin kuitenkin ajatellut lähteä, joten museoita oli aiemminkin ihan hyvin jo listassa. Pähkäilin silti ihan viimeisiin päiviin saakka Lennusadamissa ollutta Titanic -näyttelyä, joka vaikutti kiinnostavalta.

Näyttely oli enää esillä viimeistä viikkoa, joten tiesin, että sinne en tulisi enää pääsemään, ellen menisi nyt. Olin kuitenkin käynyt samassa paikassa katsomassa muut näyttelyt jo viime kesän reissulla, joten se hieman rajoitti intoa lähteä katsomaan vain tämä yksi. Kun sitten vielä löysin itseäni paljon enemmän kiinnostavia ravintoloita, päädyin skippaamaan Titanicin ja keskittyä ensimmäisenä päivänä enemmän siihen kulinaristiseen puoleen.

Ja siitäkin huolimatta, ehdin kuitenkin nähdä monia asioita joita olin alun perin halunnutkin. Itse tälläisenä teollisten muotojen ja arkkitehtuurin ihannoijana kun saan irti niin paljon ihan todellisessa maailmassakin, ilman, että sitä tarvisi edes pitää näytillä mitenkään erityisesti. Juuri näitä tarjosivat minulle nuo ravintolat, joista kirjoittelin aiemmissa postauksissani.

Myös Viron taidemuseo Kumu oli kuulunut jo pidempään kohdelistalleni, ja oli itseasiassa ensimmäinen kahdesta pääsyystä lähteä näin pian uudelleen Tallinnaan. SfääR oli se toinen syy, mutta kuten on nähty, aika paljon enemmänkin kokemuksia rikkaampana sieltä kotiin palasin.





















Kumu löytyy Kadriorgin kaupunginosasta, joka on kesällä kaunista puistoaluetta, ja jossa myös kuuluisa palatsi sijaitsee. Bussi tai raitiovaunu on paras tapa matkustaa sinne, sillä ainakaan laiskalle turistille kuten minä, se ei aivan kävelyetäisyydellä ole. Minä ostinkin Tallinnan joukkoliikenteen älykortin, sillä reissasin myös F-Hooneelle ratikalla ja latasin sille vuorokauden rajattoman kulkuoikeuden. Kortin hinta on vaivaiset kaksi euroa, ja vuorokauden lataus kustansi 3€. Ensi kerralla kun muistaa vain ottaa kortin mukaan, säästää vielä tuon kortin hinnankin. Tallinnalaisillehan joukkoliikenne on ilmaista, mutta turisteja ja ulkopaikkakuntalaisia se ei koske.

Joka tapauksessa yksi syy lähteä Kumuun oli itse rakennus, joka on vaikuttava jo ulkoa päinkin. Sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Vapaavuori ja museon kotisivuilla sanotaankin näin.

Rakennuksen pohjapiirros on pyöreä, ja se on istutettu taiten vaativaan ympäristöön, minkä vuoksi sen valmistuminen on saanut jakamatonta kiitosta.

Vapaavuori antoi avaralla atriumilla varustamalleen rakennukselle ympyrän muodon, johon viittaa myös kilpailutyön nimi. Huone on sijoitettu onnistuneesti Lasnamäen kalkkikiviseen rinteeseen, minkä vuoksi se on koostaan huolimatta sopusoinnussa Kadriorgin puiston ikiaikaisen intiimiyden kanssa.

Tämän lisäksi rakennus on todella vaikuttava myös sisältä käsin. Juuri upea kokonaisuus ja näyttelytilojen sijoittelu sai itseltäni jakamatonta huomiota. Ja koska museossa sai valokuvata, räpsin tietysti hullun määrän valokuvia, joissa suurimmassa osassa juuri arkkitehtuuri kohtaa kuvataiteen. Rakennuksen muodot ja ikkunoiden sijoittelu tukevat valon ja varjojen leikkiä, ja siksi tilat itsessään olivat itselleni varmasti puolet tuosta kokonaisvaltaisesta taide-elämyksestä. Siksi tässä postauksessakin on niin jäätävä määrä kuvia :)

Olin myös todella tyytyväinen tuohon Canonin EF 50mm f/1.8 II -objektiiviin ja tilasin sen itselleni heti reissun jälkeen CDON.comista. Jatkossakin on siis luvassa laadukkaita kuvia.















































Katseltavaa Kumussa olisi ollut niin paljon, että jos kaikki näyttelyt olisi katsonut todella tarkkaan, ei aika olisi riittänyt, mutta myös tänne haluaisin vielä palata. Tällä kertaa kaikkein vaikuttavimpia näyttelyitä olivat edellisten kuvien ensimmäisenä olleet latvialaisen teatteritaitelija Visvaldis Ziediņšin teokset eri vuosikymmeniltä.

Mm. näyttelyn 60-luvulta peräisin olevista veistoksista ja muotoilutöistä on kuvailtu hienosti näin:

To record objects from reality. To mutually destroy their materiality. This gives rise to chaos. To seek what formal means can be used to organise the given plane on themes of reality.

By the way, we live in a world with different rhythms of form, length and time. By illustrating this world of rhythms in all possible variations or configurations, it's possible to achieve a new way of seeing', namely one that differs from the erroneous illustrative way.

Juuri tuollaiset visuaalista aistia ruokkivat erityislaatuiset veistokset ja teokset ovat niitä, jotka minua eniten yleensäkin kiehtovat. Se, että jostakin olemassa olevasta tehdään kokonaan jotain muuta, mikä sen alkuperäinen käyttötarkoitus on ollut. Ziediņšin näyttely on esillä 15.6.2014 saakka, joten se kannattaa ehdottomasti lähteä katsomaan, jos nyt tästä innostuit. Toinen erittäin vaikuttava ja omiin visuaalisiin aisteihini vedonnut näyttely oli nimeltään Elektromagneettinen. Pohjoismaista modernia taidetta 1918-1931.

Jälkimmäisessä oli esillä toinen toistaan hienompia pääasiassa art deco -aikakauden maalausteoksia ja veistoksia. Tuo näyttely on esillä 18.5.2014 saakka. Samoin Tallinnan XVI grafiikan triennaali: Lukutaito - lukutaidottomuus oli erittäin kiehtovaa nykytaidetta. Eikä museon pysyviä virolaisen taiteen näyttelyjäkään ole mitään syytä väheksyä. Itse asiassa jokaikinen näkemistäni näyttelyistä vaikutti minuun vahvasti.

Mikä upea taidekokemus ja miten huikeita näyttelyitä, tätä reissua kelpaa kyllä muistella lämmöllä.

Tuuli nousee

Itselläni päättyy yksi aikakausi, kun maailman merkittävimmän animaatio-ohjaajan, Hayao Miyazakin viimeinen elokuva Tuuli nousee saa vihdoin Suomen ensi-iltansa huomenna perjantaina. Se on myös Finnkinon huhtikuun Kuukauden elokuvana.

Ne elokuvaelämykset, joita herra Miyazakin luotsaama Ghibli -studio on itselleni tarjonnut yli 20 vuoden aikana, ovat jotakin sellaista, mihin kukaan muu ei ole pystynyt. Tarinankerronta, visuaalisuus ja erilainen ote piirrettyihin elokuviin on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kuitenkin juuri Miyazaki itse on niiden kaikkein parhaiden elokuvien takana, ja vaikka Ghibli jatkaa tulevaisuudessakin varmasti hienojen elokuvien tekemistä, en usko, että mitään aivan yhtä hienoa enää voisi tulla suuren taiteilijan jäädessä eläkkeelle. Tosin Yle Uutisten haastattelussa viime vuoden puolella hän vihjasi mahdollisesti harkitsevansa vielä lyhytelokuvien tekemistä.

Myös Tuuli nousee vaikuttaa todella kouriintuntuvalta tarinalta, juuri sellaiselta, mihin studion aiempienkin hieman vakavampien elokuvien osalta on totuttu. Se kertoo oikeasti eläneen lentokonesuunnittelija Jiro Horikoshin tarinan, samalla näyttäen koskettavasti laman ja sota-ajan kauhuja 1900-luvun alkupuoliskon Japanissa. Luvassa on siis realistinen historiikki, ja siltä osin jopa dokumentaarinen piirroselokuva, joka on suunnattu tällä kertaa mielestäni ennemminkin aikuisille, vaikka ikäraja onkin laskettu seitsemään vuoteen.

Odotan tätä tietenkin innolla, lippu on jo ostettu, ja onneksi etenkin kaikki Hayaon ohjaamat Ghiblin elokuvat löytyvät omasta dvd-hyllystäni. Kiitos herra Miyazaki kaikesta, jota olen saanut ansiostasi kokea.

Sfääreissä osa 2

Oikeastaan tämä postaus olisi pitänyt julkaista ennen edellistä, koska idea sen nimeen tuli juurikin toisesta tallinnalaisesta ravintolasta, jossa olen halunnut myöskin jo pidempään käydä. Kyseessä on tietenkin SfääR Tallinnan keskustassa, lähellä satamaa Rotermannin korttelissa.

SfääR on sekä ruokapaikka, että vaatekauppa. Liiketilassa on kaksi erillistä, todella hienon näköistä huonetta, joissa on myynnissä laadukkaita ja hyviä vaatemerkkejä, erittäin hipsteriystävälliseen tyyliin. Myös ravintola on sisustettu hyvällä maulla, ja olikin nimenomaan yksi syy, miksi tämä niin paljon kiinnosti. Kuitenkin lomalla molemmissa, F-Hooneella, sekä täällä käytyäni, hädin tuskin maltoin edellisestä lähteä kirjoittamaan, joten syystäkin tämä jäi nyt kakkososaan :)

Vaikka ravintola oli upea ja viihtyisä, jäi tästä kuitenkin hieman huono maku suuhun. Ei kirjaimellisesti, ruoka oli ihan hyvää, mutta silloin kun ihan hyvä maksaa virolaisella mittapuulla näin paljon, muutun nopeasti kriittiseksi. Siinä missä keskustan ulkopuolella hinnat ovat kohtuulliset, ovat ne Tallinnan ytimessä lähes Suomen hintatasoa. Alkupalat ovat kuudesta yhdeksään euroa, pääruuat alle viiden euron keittoja lukuunottamatta pääasiassa kympin paremmalle puolen ja juomat hämmentävän tyyriitä virolaisittain. Toki tarjolla on pääasiassa erikoisoluita, mutta silti pienten pullojen hinta oli pääsääntöisesti viidestä eurosta ylöspäin.

Mitä sitten ruokaan tulee, itse tilasin parmesanilla kuorrutettuja ravintolan itsetehdyllä ricotta-juustolla täytettyjä pinaattioravioleita kermakastikkeessa ja matkaseurani tilasi caesar-salaatin pestokanalla. Hinnan lisäksi annokset olivat pienehköjä, ja alkupala olisi ollutkin hyvä valinta tässä ravintolassa. Sitä ennakkoon tietämättä, ja edellisen päivän positiivisen ravintolakokemuksen saattelemana emme kuitenkaan niitä tilanneet.

Ruualla kyllä pärjäsi noinkin, mutta mielestäni tämä paikka ei tarjoa erityisemmin kuitenkaan mitään muuta, kuin visuaalisia nautintoja. Palvelussa ei sinänsä ollut ihmeemmin moitteita, mutta pisteitä laski se, että maksettuani laskun ja tipattuani jälleen aika lailla sen minimin, erityisesti koska en kokenut saaneeni rahalleni tarpeeksi vastinetta, saimme kohtuullisen tylyjä katseita henkilökunnalta.





















Tämän kokemuksen perusteella tuskin itse menen SfääRiin uudelleen, kun tarjolla on F-Hoone, ja varmasti vielä monta muutakin mielenkiintoista kokemisen arvoista paikkaa. Mutta kaikesta huolimatta, ja paksummalla lompakolla varustettuna, suosittelen kuitenkin kokeilemaan tämän paikan ainakin sen yhden kerran.

Mutta jotta tämä ei menisi ihan negistelyksi, niin kyllä niitä hyviä kokemuksia oli enemmänkin tarjolla Tallinnan ravintolapuolella. Johtuen tosiaan suhteellisen lyhyestä vierailusta tällä kertaa, ei tässä kolmannessa paikassa käyty syömässä, mutta olutta ja teetä juomassa kyllä pariinkin otteeseen.

Hetk sijaitsee aivan SfääRin lähellä, saman korttelin sisäpihalla, ja myöskin tämänkertaisen hotellimme lähellä. Selvästikin se on enemmän baarinomainen kuin ruokaravintola, vaikkakin sieltä ruokaa saa. Myös hintataso on erittäin sopusuhtainen keskeisestä sijainnista huolimatta. Ruokalistaa selaillessani pääruuat olivat enimmäkseen viidestä eurosta ylöspäin, eikä siltä toisaalta montaa yli 10 euron annosta löytynyt. Niinpä tarkoitus on varmasti kokeilla ensi visiitillä tämän paikan ruokatarjonta. Myöskin talon hanaolut, Majaõlu oli sekä hyvää, että vain kolme euroa tuopilta. Tallinnan keskustassa ei tuohon hintaan kovin monesta paikasta olutta enää nykypäivänä saa.

Ravintolan alakerta on tarkoitettu enemmän rentoon hengailuun ja istumiseen, löytyypä sieltä useampi sohva ja jopa takka, kun yläkerrassa on enemmän ruokapöytiä. Erityisesti alakerta, jossa me tällä kertaa istuskelimme, oli erittäin viihtyisä, ja lähtöpäivänä päästiin vielä takan lämpöönkin istumaan.

Sisustus on hieman pelkistettyä designia sekin, ja noteerattu ainakin Viron Divaan -sisustuslehdessä, sellainen kun oli asiakkaiden luettavissa. Itse olisin viihtynyt täällä pidempäänkin, mikäli aika olisi antanut myöten, mutta tosiaan, ensi kerralla sitten. Ja kun seuraavan kerran lähden Tallinnaan, varaan sinne enemmän aikaa.

Sfääreissä osa 1

Kuten kerroin edellisessä lomapostauksessa, katselin koko alkuvuoden lentoja ja matkatarjouksia, mutta lopulta kaverin puuttuminen pidemmältä reissulta vaikutti päätökseen ja valitsin tutun ja turvallisen risteilyn. Mutta ei oma lomani ihan sentään pelkästään siihen rajoittunut, vaan myös toinen kohde oli erittäin tuttu, nimittäin Tallinna.

Ensin ajatus sinne lähtemisestä ei erityisesti napannut, eihän se nyt ole mitään vaikkapa Barcelonaan, Berliiniin, Budapestiin tai Prahaan verrattuna, ja juuri noita vaihtoehtoja pyörittelin mielessäni eniten. Loppujen lopuksi Tallinnastakaan innostuminen ei sitten kovin vaikeaa kuitenkaan ollut, sillä tiesin jälleen kerran pääseväni käymään siellä sellaisissa paikoissa, joissa en ennen ole käynyt. Tarkoitus olikin tällä kertaa toteuttaa ruoka- ja kulttuurimatka ja se onnistuikin loistavasti.

Useimmille Tallinna on vain satama-alue, josta ostetaan halvalla viinaa ja Vanhakaupunki, joka toki on historiallinen ja upea paikka. Mutta Tallinna on kuitenkin niin paljon muutakin, eikä edes nämä kymmenet matkat, jota olen sinne tehnyt, ole vielä antaneet kaikkea mitä kaupungilla olisi annettavanaan. Kannattaa avartaa mieltä, ja matkustaa vähän kauemmaksi kaupungin sisällä.

Jo viime kesän reissulla sompailtiin ympäri Kalamajaa etsimässä sen varsinaista keskustaa, mutta oltiin silloin auttamattomasti sen väärällä puolella. Tuon keskustan sijainti olikin yllättäen vähän kauempana mitä silloin luulin, mutta nyt ehdin perehtyä aiheeseen jo vähän paremmin etukäteen ja kaikki paikat jotka piti nähdä, oli merkittynä muistiin. Aika tietysti oli rajallinen, reilu vuorokausi kun ei ihmeisiin riitä, ja lopulta vielä päätin vaihtaa rennompaa vaihdetta silmään ja karsia vielä lisää niistä kulttuurillisista menoista. Siitä huolimatta sain sitä aimo annoksen, sekä taiteen, että ruuan puitteissa. Nyt kun Pandoran lipas on avattu, oikeastaan sain vain monta syytä lähteä Tallinnaan uudelleenkin. Ehkäpä jo kesällä.











Tuo paikka, jota kovasti etsin viime kesänä, oli F-Hoone Kalamajan Telliskiven alueella. Olin kuullut siitä kovasti kehuja, enkä suotta. Käynti siellä nyt nosti koko Tallinnassa käymisen uudelle levelille, ja ravintolana se oli hinta-laatusuhteessa ja visuaalisena kokemuksena ehdottomasti parhainta koko Tallinnassa, ellei laajemminkin.

Sijainti on siis hieman syrjäinen, eikä sitä helposti löytäisikään ilman karttaa. Telliskiven alueella on paljon melko ränsistynyttä ja ilmeisesti osittain hylättyäkin teollisuusrakennusta, ja näistä yhden korttelin sisäpihalla sijaitsee tämä nyt suitsuttamani kätketty helmi. Kadulla kävellessä ei ikinä uskoisi, mitä kulman takaa löytyy.

Koska se ei ole aivan keskustassa, joskin aivan Vanhankaupungin takapuolella, siellä myös hintataso on vielä erittäin kohtuullinen. Pääruokien hinnat liikkuvat välillä kolmesta yhdeksään euroa, jälkiruuat 3-4 euron nurkilla ja juomatkin ovat erittäin edullisia. Iso olut kustansi 2,5 euroa. Kun tämän päälle vielä jopa palvelu oli todella loistavaa, joka ei Virossa ole mitenkään itsestäänselvää, oli helppo olla äärimmäisen tyytyväinen. Tippeineen kahden ihmisen pääruuat (inkivääri-muskottipähkinäkeitto ja burgeri), jälkiruuat (omena-pannacotta ja kirsikka-suklaafondant jäätelöllä) sekä juomat (kaksi olutta, vesi ja tee) kustansivat vain hitusen päälle 30 euroa yhteensä, ja annoin tippiä vielä reilusti yli sen 10% jonka arvioisin suositeltavaksi summaksi Tallinnassa.

Parasta kuitenkin on itse paikka. Vanhaan tiilirakennukseen on kunnostettu aivan huikea, lähes kokonaan avoin, korkea tila, joka on sisustettu juuri omaan makuuni teollisin valaisimin ja vanhoin huonekaluin. Isot ristikkoikkunat tuovat vanhan tehdashallin tuntua ja tunnelmaa. Olen vastaavissa paikoissa käynyt aiemminkin, mutta mitään aivan näin hienoa en ollut vielä koskaan kokenut. Jo pelkästään F-Hoone on mielestäni Tallinnan visiitin arvoinen.