Somepitsalla

Videostahan kaikki alkoi, sosiaalisen median voima on valtava. Raholan Pizza ja Kebab Kioskin pyörittäjä Abbas Nourzad oli harmitellut kanta-asiakkaalleen Timo Peltokankaalle, miten bisnes ei luista aivan odotetusti. Mies sattuikin olemaan filmialan miehiä ja niinpä idea mainosvideosta syntyi ruuan ohella. Ilman tuota videota ei minullekaan olisi tullut mieleeni matkustaa toiselle puolelle Tamperetta syömään kebabpaikkaan.

Vajaassa kuukaudessa mainosvideota on katsottu YouTubesta jo liki 50.000 kertaa, ja maine on kiirinyt ympäri Suomen, myös viime aikoina yhtä lailla somessa nostetta saaneen ylläsläisen Jounin Kaupan kauppiaan Sampo Kaulasen ansiosta. Oletettavasti myös asiakasvirta on löytänyt perille saakka, mikäli kioskin Facebook -sivujen aktiivisuutta on uskominen. Meidän siellä käydessämme kaikissa neljässä terassipöydässä istui useampia asiakkaita joko syömässä, tai odottamassa annoksiaan mukaan. Itselle tarjoutui onneksi autokyyti, joka helpotti päätöstä lähteä eilen töiden jälkeen Länsi-Tampereelle. Aivan kioskin ohi ajaa myös bussi numero 29, joten halutessaan sinne pääsee kyllä helposti vaikkapa julkisillakin.

Koska kyseessä oli myös hieman tavanomaisesta poikkeavaakin ruokaa tarjoava ravintola, en halunnut tilata mitään samanlaista, jota saisin muuallakin. Niinpä valitsin listalta turkkilaisen pitsan eli lahmacunin. Jauheliha oli maustettu turkkilaisittain, ja lisäksi runsas persiljan määrä teki tästä hyvin erilaisen makuisen, johon olen tottunut. Pitsan sai valita juustolla ja ilman, ja tietysti valitsin sen juustolla :) Hyvää se kuitenkin oli, mutta perinteisemmän pitsan makuun tottuneelle varmasti listan muut vaihtoehdot sopivat paremmin. Netissä on lukenut puhuttavan myös kebabin parhaudesta, puhutaan jopa Tampereen parhaasta, mutta se jäi tällä kertaa kokematta.

Jokatapauksessa on hienoa, että Nourzad on saanut tälläisen mahdollisuuden, sillä kuten hän videossakin mainitsee, ulkoapäin katsottuna rakennus ei todella suuresti houkuttele. Paikka on ulkoa oikeastikin niin ankea, että edes yrittämällä en onnistunut saamaan siitä kauniita kuvia tänne blogiin, mutta se ei ole pääasia, ruoka on pääasia ja Abbas tekee maistuvia pitsoja. On lottovoitto olla somelainen!

Toinen burrito kiitos!

Arto Rastas avasi ensimmäisen Bar Burriton suosion saattelemana jo heti toisen burritoravintolan Tampereelle elokuun alussa, mutta koska se on omilta kulkureiteiltä enemmän sivussa kuin Keskustorin paikka, ei siellä ole tullut liiemmin liikuttua. Ei ennen Monsters of Poppia. Muuten näyttäisi olevan leimakortin perusteella jo viides kerta kun käyn burritolla.

Toinen Bar Burrito sijaitsee samassa rakennuksessa kuin Bistro Le Pot, ja aivan vastapäätä Tullikamarin Klubia ja Pakkahuonetta samalla puolella Itsenäisyydenkatua. Etenkin lounasaikaan se palvelee varmasti hyvin alueen työntekijöitä, ja kuulemma jonot usein ovatkin melko huimia tuohon aikaan. Itse kävin täällä siis alkuillasta torstaina, ennen Telakalle menoa ja mahduin hyvin istumaan.

Myös tämän paikan sisustuksesta vatsaa sama Tila & Ihme, joka on suunnitellut Keskustorinkin ravintolan, ja linja onkin hyvin pitkälle sama. Ravintolatila saattaa tosin olla hieman isompi. Ja vaikka moderni 90-lukulainen rakennus ei samanlaista tyyliä ulkoisesti tarjoakaan, mitä Keskustorin, sisältä se on saatu varsin viihtyisäksi ja rennon katuruoka -hengen mukaiseksi. Itseasiassa tämä paikka tuntuu vielä tweekatun ihan asteen karummaksi, ainakin mitä graffititaiteeseen tulee. Ainakin mulle tuli sellainen entistäkin rosoisempi tunnelma tuosta, joka tässä tapauksessa on pelkästään positiivista.

Oli miten oli, ravintolakonsepti on loistava, paikka viihtyisä ja ruoka sitä tuttua ja turvallista, siis hyvää. Bar Burriton ideaahan on hiottu aivan alun jälkeen, ja nykyään sieltä saa valittua kaikki samat täytteet joko lätyn sisään, salaatin tai nachojen päälle. Vaihtoehtoja siis löytyy. Itse otin kuitenkin tietysti lätyn, ja täytteeksi jo melko suosikikseni muodostunutta papu-korianterimuhennosta. Lihavaihtoehdoista oli tällä kertaa tarjolla chorizopossua ja bbq-nautaa, ja vaikka ensimmäinen oli todella hyvää, valitsin jälkimmäisen, sillä olin vasta pari päivää aiemmin syönyt juuri tuota chorizopossua Keskustorilla. Erityisesti tuosta possusta pitää antaa isoa peukkua, oli nimittäin todella hyvää ja hyppäsin ensimmäisen kerran naudanposken jälkeen suosikikseni, vaikka nautakin kyllä toimi. Muuten valitsin vakiona coleslawn, muut täytteet ja sour creamin sekä valkosipulikastikkeen.

Jos satun sopivasti liikuskelemaan Tammelan puolella, poikkean tänne jatkossakin. Kuitenkin Keskustorilla varmasti tulee edelleen enemmän käytyä.

Kaunista sadetta

NEØV:iltä ilmestyi tänään jälleen uusi maistiainen tulevalta levyltä. Toinen sinkku ja musiikkivideo 'The Rain People' kertoo laulaja ja kitaristi Anssi Neuvosen mukaan tytöstä ja sellaisesta yhteydestä, kun ei tarvitse sanoa mitään. Kun on sanomattakin mahdollista tietää, että näkee esimerkiksi sateen samalla tavalla jonkun kanssa. Näin hän kertoi Soundin haastattelussa. Kaunis mielikuva, joka sopii bändin herkkään ja maalailevaan musiikkiin. Myös video on jo totuttuun tapaan todella hieno, ja unenomainen. Sen on ohjannut jälleen Appu Jasu, joka vastasi edellisestäkin videosta.

Tuo ensimmäinen sinkku tulossa olevalta albumilta, 'Laketownhan' julkaistiin jo huhtikuussa. Ja kuten edellinenkin, on tämä uusi kappale todella upea, ja erottuu reippaamman poljentonsa ansiosta bändin linjasta. Melodiat ovat kuitenkin sitä mielettömän hyvää NEØV:ia, enkä malta odottaa uutta levyä. Näillä ansioilla ei ole epäilystäkään, etteikö tämäkin levy nousisi mun omista suosikeista vuoden parhaiden joukkoon, kuten debyyttinsäkin.

Ja eihän tässä enää ole kuin kuukausi Lost In Musiciin, ja samalla siihen, että näen bändin ensi kertaa hieman isommalla stagella, Klubilla. Doriksessa tuli nähtyä pari keikkaa viime vuonna.

Popittelut on popiteltu

Niin vain on jälleen yhdeksäs Monsters of Pop juhlittu. Eilen meni itsellä epätavallisen myöhään, sillä illan viimeinen bookkaus, Annie aloitti vasta puoli kahdelta, ja soitti levyjä liki puolitoista tuntia. Yöunet jäi vähiksi, mutta tuli juuri otettua tunnin kompensaatiotirsat. Piti myös lähteä tänään katsastamaan Tallipihan Sadonkorjuujuhlat, mutta ei sitten vain jaksanu. Poppi vaatii veronsa :)

Mutta kylläpä oli jälleen mainio ilta. Pohjoismaiset naiset veivät voiton molempina päivinä Klubilla - perjantaina Jennie ja eilen Annie. Toki Shivan Dragnkin oli aivan loistava, ja visuaalisesti heidän esityksensä oli koko Mopin paras, mutta silti vain taas yhdelle on paikka sydämessä lauantailtakin. Tairan lisäksi kokoonpanossa ei tällä kertaa ollut toista Flow'ssa nähdyistä soittajista, enkä tiedä, oliko tuolloin kyseessä vain ekstrajäsen. Biisithän Artturi säveltää tälle projektille kuitenkin itse. Paria viimeistä biisiä lukuunottamatta koko settilista oli juuri niin kaunista elektronista, jota odotin.

Ennen Tairaa & co.:ta lavan otti haltuun Iisa, jonka tosin olin jo nähnyt niin Valoa Festivaleilla alkuvuodesta, kuin Flow'ssakin. Sikäli tällä ei ollut itselleni niin paljon annettavaa, ja kyseessä olikin myös yksi vuoden viimeisiä livevetoja. Tämän keikan jälkeen he vetäytyvät tekemään uutta materiaalia.













Klubin ensimmäinen esiintyjä, brittiläinen Labyrinth Ear sai harmi kyllä esiintyä melko tyhjälle salille, joko kellonajasta johtuen, tai siitä, että Telakan aikataulu heiti melko paljon ja viimeinen bändi Teksti-TV 666 pääsi aloittamaan oman settinsä puoli tuntia myöhässä. Toisaalta kohdeyleisökin oli aivan eri.

Labyrinth Earin esitys oli, joko tästä johtuen, tai sitten vain heidän tyylistään, kuitenkin hiukan vaisu. Kun juuri mainitsin edellisessä postauksessa siitä, että joidenkin bändien musiikki toimii paremmin levyltä kuin livenä, niin tässä oli hyvä esimerkki siitä toisesta. Teksti-TV:n keikka multa meni myös hieman ohisektoriin, mutta tulipa sitäkin hetki seurattua. Ainakin kovaa bändi soitti, mutta ehkä keikkapaikka ei ollut omiaan, tai sitten se ei vain lähde. En kyllä suuremmin siitä ole edes levyltä kuunneltuna innostunut.

Mutta takaisin illan viimeiseen slottiin. En tiedä miten joku voi näyttää niin suloiselta ja täysin rauhalliselta dekkien ja mikserien takana kuin Annie. Hän saapui lavalle ja iski pöytään villin tusinan 80-luvun lopun ja 90-luvun alun house- ja teknoklassikoita, miksaillen väliin myös jonkin verran uudempaa musiikkia. Tätä oli odotettu, ja odotukset myös lunastettiin, pääsin jopa jonkin verran tanssimaan, sillä jotkin biiseistä vain olivat ylivertaisia. Mm. Hercules & Love Affairia, Inner Cityä, Samantha Foxia, Betty Boota (jälkimmäistä jopa parin biisin verran) kuultiin. Olipa mukava päästä pitkästä aikaa hiukan tanssimaankin :)

Seuraavana festarivuorossa onkin sitten Lost In Music, ja vaikka pahoja päällekkäisyyksiä onkin tiedossa, ei se silti estä muutaman bändin näkemistä, ja niidenkin kanssa täytyy vain suunnitella aikataulunsa tarkkaan torstain osalta. Tuskin Monsters of Pop on täältä mihinkään lähdössä, vaikka vaikutti, että jonkin verran yleisökatoa oli aiempiin vuosiin havaittavissa. Ensi vuonna kuitenkin olisi tulossa jo kymmenennet popit, siispä niitä odotellessa!

Jumalainen Jennie, ja muita kauniita hetkiä

Huh huh miten mahtava oli perjantain keikkailta. Kuudesta esiintyjästä ainoastaan kaksi olivat keskinkertaisia, loput hemmetin hyviä, ja sitten oli Jennie. Voihan jukupätkä mikä keikka! Vieläkin ihan fiiliksissä tuosta.

The Scenes oli ollut jo ennakkoon levyltä kuultujen biisien perusteella hyvä, mutta keikka oli vieläkin parempi. Tiedättehän, on olemassa hyviä bändejä, jotka eivät vain toimi livenä, ja sitten on niitä, jotka toimivat. Suurelta osin tästä on toki kiittäminen Konsta Koiviston lavamaneereita ja energiaa, vaikka bändin musiikki ei itsessään ehkä ole sitä kaikkein energisintä. Esitys eteni hetkittäin jopa performanssitaiteen suuntaan, samoin mies hyppäsi pari kertaa lavalta myös tanssimaan yleisön joukkoon.

Toisena bändinä esiintyi helsinkiläinen The Splits. Tekisi mieli melkein sanoa, että tyttöbändi, sen verran kuumia mimmejä ryhmässä oli, ja vieläpä valtaosa jäsenistä. Itseasiassa alunperin kokoonpano koostuikin ainoastaan naisista, mutta tutustuttuani nyt paremmin bändin historiaan, rumpali on jossakin vaiheessa vaihtunut nykyiseen Jussiin, jota Punk in Finlandin foorumilla kuvaillaan kreikkalaiseksi seksiveistokseksi (oho, 3x seksi). Ennen eilistä en kuitenkaan ollut tätä bändiä noteerannut, vaikkapa esimerkiksi myös Nuorgam (RIP) on näemmä tehnyt heistä jutun reilu pari vuotta sitten. Jos The Scenesin energia oli laulajan varassa, The Splits piti huolen siitä, että menoa riitti aivan joka suhteessa. Garagepunk toki on genrenäkin vähän eri juttu, mutta niin musiikki, laulutyyli ja esiintyminenkin takasivat hyvät vibat. Pari rauhallisempaa (oliko niitä?) hetkeä herätti mielikuvallisia viitteitä jopa hieman naisgrungen kulttibändiin Holeen. Ainoastaan Telakan yleisö ei hirveästi tälle syttynyt, vastaanotto Vastavirralla olisi varmasti ollut toisenlaista.

Tämän esityksen jälkeen Könsförrädare ei sitten kovin paljoa enää mielenkiintoa herättänyt, reseptorit olivat jo tapissa aiempien huippukeikkojen jälkeen. Hyvää rokkia, ja sitten oli aika siirtyä illan kevyempään tarjontaan.



















Klubilla aloitti ensimmäisenä norjalainen Electric Eye, jonka keikan katselin pääasiassa baarin perältä istualtani. Tyylillisesti samaa juttua tekee niin moni muukin bändi paremmin, että tämäkään ei herättänyt suuria tunteita, mutta kun sitten lavalle nousivat jälleen Paalosmaan Juho ja Hulkkosen Jori, oli musiikillinen anti uomissaan. Sin Cos Tan vakuutti jälleen kerran, musiikki oli hyvää ja uusin levy oli luonnollisesti hyvin edustettuna settilistassa. Kuitenkin myös muutama vanhempikin biisi kuultiin. Alati uutta materiaalia puskeva duo todistaa, että kerrasta toiseen heidän keikoillaan kannattaa käydä, sillä uusia biisejä on aina tarjolla. Itsellenihän tämä oli jo kuudes kerta, kun heidät näin livenä. Se on aika paljon reilussa kahdessa vuodessa!

Mutta illan kuningatar ja kruunu oli ansioitetusti jumalainen, ihana Jennie Abrahamson! Kuten jo etukäteen totesin, tännä vuonna ilmestynyt 'Gemini Gemini' on todella huikea levy, ja musiikki oli myös valloittavaa livenä. Mukana Tampereella nähdyssä kokoonpanossa oli kolmihenkinen Kobra-Kai -ryhmä, joka koostui kahdesta kosketinsoittajasta ja rumpalista. Erityisen paljon itse artistin lisäksi mieltäni lämmittivät lämpimät ja suloiset analogisyntetisaattorisaundit, joita bändin pojat loihtivat ilmoille. Tämän kokemuksen jälkeen myös vanhempi tuotanto uppoaa muhun entistä paremmin. Myös tällä keikalla kuultiin tietysti enimmäkseen uutta materiaalia, mutta myös noita vanhempia kappaleita. Todella sanattomaksi tuo keikka vetää, niin hyvä!

Tänään on vielä kolmas keikkailta, skippaan tosin tällä kertaa alkupään bändit ja käyn tsekkaamassa nyt vihdoinkin Teksti-TV 666:n, jonka jälkeen Klubille katsomaan niitä yksiä eniten festareilta odottamiani juttuja, mm. Shivan Dragnia. Bongasin muuten tuossa joku aika sitten bändistä haastattelun oululaisen Kaleva -sanomalehden nettisivuilla, ja aika hauska yhteensattuma sikäli, että olivat päätyneet valitsemaan kaikista livetaltioinneista juurikin mun Flow'ssa puhelimella kuvaamani pätkän :)