Elämä pelkkää elokuvaa

Olipa tosiaankin hyvä, että tuli ostettua pino Finnkinon tarjoussarjalippuja ennen joulua. Silloin vähän mietin, että tuleeko niille kaikille käyttöä, mutta taisi olla turha huoli. Pelkästään nyt muutaman viikon sisään on tulossa niin monta elokuvaa, jotka täytyy ehdottomasti käydä teatterissa katsomassa, että yli puolet lipuista menee jo tässä vaiheessa. Voimassaoloaikaa on kuitenkin toukokuulle saakka.

Ensimmäisenä vuorossa oli Dallas Buyers Club, jonka kävin katsomassa jo viime sunnuntaina. Mulla ei sitä kohtaan ollut mitään hirveän suuria odotuksia, mutta se onnistuikin yllättämään positiivisesti. Eikä vain positiivisesti vaan HIV-positiivisesti (South Park läppä *ba-dum-tsih*). Matthew McConaughey näytteli yllättävän hyvin ja uskottavasti roolinsa, ja myös Leto veti varsin hauskan roolin. Hauskahan itse elokuva ei siis millään tavalla ollut, mutta erittäin sympaattinen tarina henkisestä kasvusta fyysisen rappeutumisen tiellä.



Teatterissa pyörii myös toinen elokuva, jossa on McConaughey. Nimittäin Martin Scorsesen uusin ohjaus The Wolf of Wall Street, sen pääosassa tosin on Leonardo DiCaprio. Kuulin tästä jo muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa, enkä edes olettanut sen vielä tulevan Suomeen esitykseen. Olinkin aika yllättynyt kun pari viikkoa sitten kuulin työkaverilta, että se pyörii jo. Alkoi siis tulla hiukan kiire nähdä se, mutta aika ei antanut myöten aiemmin. Koska tänään on Superpäivä, piti raivata tälle tilaa ja menen sen nyt vihdoin katsomaan.

Vaikka itseä ei pörssimeklareista, tai rikkaista jupeista kertova elokuva ajatuksena kiehdo, on tässä elokuvassa varmasti tehty monta asiaa oikein, sillä en ole kuullut siitä keneltäkään pienintäkään kritiikkiä. Jopa huima kolme tuntinenkin kuulemma hurahtaa aivan heittämällä. Saapa nähdä...

Huomenna ensi iltaan taas tulee Spike Jonzen todella kiehtovalta ja elämänmyönteiseltä vaikuttava Her, mutta sen näkeminen siirtyy Valoa -festareiden takia ensi viikkoon. Ensi viikolla puolestaan ensi-iltansa saa Nelson Mandelan elämänkertaan perustuva Long Walk To Freedom, josta ohimennen jo aiemmin kirjoitin. Ja tietenkin tulossa on vielä uusin Kummeli -elokuva, sitä nyt vain ei voi missata! :)

Televisiossa ja valkokankaalla

Voice of Finlandissa oli nyt aika loistava ilta perjantaina. Pitkästä aikaa nähtiin monta todella hyvää laulajaa yhden tai kahden sijasta. Tamperelainen Kerttu Suonpää oli täydellisyyttä alusta loppuun, ja biisivalinta oli Alicia Keysin upea 'Falling'. Ymmärrän kyllä, että Elastinen on se valmentaja, kenen tiimissä tuollaiselle laulajalle on käyttöä, mutta miksi oi miksi sinne piti taas mennä?

Rupean ihan pian surulliseksi, koska Elalla on tiimissä pelkästään aivan äärimmäisen hyviä laulajia, ja lisää näyttää edelleen tulevan ovista ja ikkunoista. Samaan tiimiin meni myös toinen loistava laulaja, Netta Pietilä. Tietenkin finaalissa on kaikista tiimeistä vain yksi jäljellä, mutta koska en luota Suomen kansaan, niin itselle tämä formaatti menee aina siinä vaiheessa pieleen, kun kilpailijoita aletaan tiputtaa katsojien arvioiden perusteella.

Tuuli Okkonen oli myös aivan ihastuttavan pirteä ilmestys, ja ennen kaikkea lauloi sielukkuudella tiensä myös tämän katsojan sydämeen. Onneksi Mira sai sentään hänet.

Eikä Tuulia Raidankaan Coldplay -veto paljon heikommaksi jäänyt, aika mielenkiintoinen esitys ja laulutapa hänellä ainakin oli. Ensi viikon jälkeen ei enää uusia laulajia tulekaan. Ja pian sen jälkeen alkaa mun painajaiseni, kun yksi kerrallan Elastisen tiimistä tippuu Suomen parhaita laulajia!



Mutta Putous veti eilen jalat alta. Nauroin Sketsihahmo with twist -kilpailulle, ja etenkin Aku Hirviniemen Jäbä Leissönille niin paljon, että meinasin tukehtua. Vedet tulivat vain silmistä. Kyseinen pätkä oli aivan varmuudella parasta, mitä koko Putouksen historiassa on nähty. Muutenkin koko jakso oli jälleen loistava, tosin itse olisin pudottanut tässä vaiheessa Slaikka Gustafssonin. Saijjonaarasta vaan Jamolle!

Lähiaikoina on tulossa teatteriin paljon elokuvia jotka kiinnostavat, ja niistä ensimmäinen, jonka olen menossa katsomaan, itseasiassa tänään, on Dallas Buyers Club. Elokuva pohjautuu tosi tapahtumiin ja kertoo AIDS:iin sairastuvan rodeocowboy Ron Woodroofin tarinan.

Vuonna '85 virus on vasta opittu tuntemaan, eikä siihen ole saatavilla tarpeeksi hyviä lääkkeitä. Matthew McConaugheyn näyttelemä Woodroof lähteekin Meksikoon etsimään ongelmaan ratkaisua, ja saa siellä lääkityksen, jonka vuoksi hän huomaa vointinsa kohenevan. Koska kyseiset aineet ovat USA:ssa laittomia, ryhtyy hän salakuljettamaan niitä rajan ylitse, ja myymään Jared Leton esittämän transvestiitin kanssa muille AIDS-potilaille antaakseen edes pientä toivoa näille elämän ja kuoleman välillä tasapainotteleville potilaille.

Matthew McConaughey laihdutti roolia varten 17 kiloa, ja onkin muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Kuulostaa jäätävältä, mutta uskottavuutta se tietysti lisää. Oscar-ehdokkuuskin tästä elokuvasta on tarjolla.