Indiemode kiittää ja kuittaa

Olen kypsytellyt tätä asiaa jo pidemmän aikaa, ja sen lisäksi, että tämä vuosi oli raskas, niin myös sinänsä käänteentekevä blogiharrastukseni kanssa, että ensimmäistä kertaa alkoi tulla toistuvasti ajatuksia lopettamisesta. Jotakin on siis peruuttamattomasti muuttunut, koska vaikka kirjoitin kiinnostavista asioista, yhä useammin koin kirjoittamisen kuitenkin työlääksi, kuin mielekkääksi. Asiaan tietysti vaikuttavat monet eri asiat, myös yksityiselämäni, johon olen blogia kirjoittamalla tuonut sisältöä paremman puutteessa.

En koskaan ajatellut tekeväni tätä muusta syystä, kuin hauskana harrastuksena, mutta harrastus on muuttunut turhan määritteleväksi. Jos ennen kirjoitin siltä pohjalta, kun menin ulos syömään, ehti tilanne muuttua lopulta siihen, että lähdin syömään kirjoittaakseni. Koko homma kääntyi siis päälaelleen, koska mulla ei ole ollut muutakaan tekemistä. Toisaalta kameran kantaminen mukana joka paikkaan alkoi tuntua sekin työläältä. En edes muista, milloin olen käynyt syömässä ilman takaraivossa raksuttavaa velvoitetta kirjoittaa siitä. Haluaisin nauttia ihan vain ruuasta, mitä toki olen tehnyt tähänkin saakka, mutta ilman blogipainetta.

Itsenäisenä bloggarinahan mulla ei sinänsä ole ollut minkäänlaisia velvoitteita julkaisutahtiin, mutta kuten tiedätte, olen siitä huolimatta kirjoitellut melko aktiivisesti. Myös sen takia blogin pitäminen on alkanut käydä raskaaksi, sillä kasvaneen lukijamäärän (kyllä, teitä on nyt enemmän kuin koskaan blogin historiassa) vuoksi olen kokenut velvollisuudekseni kirjoittaa ahkerasti. Kuitenkin samasta syystä, että olen pysynyt itsenäisenä parista kosiskelusta huolimatta, minulla ei ole ollut juurikaan samanlaisia etuisuuksia muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, mitä järjestäytyneillä bloggareilla.

Toinen asia, mikä sai mut tekemään tämän päätöksen, on se, että tiedän osan teistä lukevan juttuja mielellään, mutta siitä huolimatta tästä on tullut melkoista monologia. Kommentointi ei ole oikeastaan koskaan blogin historian aikana ollut toivomallani tasolla, vaikka lukukerrat todistavat juttujeni olevan hyvinkin luettuja. Pidän ylipäänsä sosiaalisesta mediasta sen vuoksi, että täällä on mahdollisuus vuorovaikutteiseen kommunikointiin. Kaipaan keskustelua ja olen toivonut sitä herättävänikin, haluan keskustella lukijoideni kanssa ja kiitos kuuluukin kaikille näiden vuosien ajan postauksia kommentoineille, juuri te olette tehneet tästä mielekästä.

Ennemmin olin toki kirjoittanut jo kahta muuta blogia, musiikista ja resepteistä, joten aivan noviisi en ollut aloittaessani tätä. Mutta reilu kolme vuotta on kuitenkin jotain sekin, ja niinpä muistojen vuoksi linkitän sekä joitakin eniten luettuja postauksia, mutta myös itselleni mieluisimpia hetkiä blogin parissa.

Ylivoimaisesti eniten lukukertoja on saanut puolentoistavuoden takaiset vinkkini Budapestin matkaajille, toivottavasti mahdollisimman moni on myös saanut siitä varteenotettavia vihjeitä (koska Budapest vain on niin helmi)! Kärkeen mahtuvat myös mm. Tampereen kissakahvilasta, Sitko Pizza&Barista, Café Pispalasta ja Lapinniemen Ansarista tekemäni postaukset. Itse olen kyllä tykännyt myös kirjoittaa keikka- ja matkaraportteja, ja erityisesti Budapest ja Flow ovat olleet niitä ehdottoman mielekkäitä aiheita. Tänä vuonna kirjoitin peräti 11 erillistä postausta Budapestin reissulta, ja Kölnistäkin neljä. Parhaat postaukseni Flow'sta ovat vuosilta 2013 ja 2014 - ai hitto miten rakastan matkailua, ja odotan jo seuraavaa kesää tietysti sen että Flow'nkin takia.

Ja kuten tuosta voi nähdä, tilastollisesti blogini mielenkiintoisinta antia teille arvon lukijat, ovat juurikin olleet ravintola- ja matkajutut, mutta ne eivät ikävä kyllä anna itselleni samanlaista poltetta tehdä tätä juttua, kuin aiemmin. Itse musiikin suurkuluttajana nautin kaikkein eniten musiikki- ja elokuvapostausten tekemisestä. Niinpä haluankin hypätä ihan siihen tavalliseen ja rennompaan elämään, jossa voin vapaasti tehdä asioita ilman kameraa ja ajatusta, että mitä kirjoittaisin milloinkin.

Tämä blogi jää ainakin toistaiseksi vielä näkyviin, ainoastaan Facebook -sivu poistuu. Näin ollen siis kommentointi blogin puolella jää auki ja niistä tulee mulle sähköpostimuistutuksia, joten enköhän vastailekin tarpeen niin vaatiessa. Tietysti myös Instagram -tilini jatkaa elämäänsä sekä omana itsenään, että tuossa tämän sivun laidassa. Ja voihan olla, että joskus vielä palaan takaisin joko tänne, tai aloitan kokonaan puhtaalta pöydältä toisaalla. En kuitenkaan halua antaa tyhjiä lupauksia, koska juuri nyt ei tunnu, että edes määrittelemättömän mittainen tauko veisi pois niitä ajatuksia, jotka ovat tässä kehittyneet reilun puolen vuoden aikana. Aika aikaansa kutakin, ja ehkä nähdään joskus jossakin muissa ympyröissä.

Oikein hyvää vuotta 2015 kaikille!

Vuoden 2014 parhaat levyt

Vielä viime viikolla kirjoittelin, että tänä vuonna ei kovin montaa mainitsemisen arvoista albumia ole julkaistu. En tiedä, missä mielenhäiriössä tuon sanoin, sillä kun todella rupesin miettimään kulunutta 12 kuukautta, on tänäkin vuonna pelkästään jo omasta mielestäni kovia levyjä julkaistu niin paljon, että suurin osa noista lähes itsestäänselvistäkin listamenestyjistä jäi tämän TOP 10 ulkopuolelle.

Tapananihan on ollut listata vuoden kymmenen parasta albumia, ja tällä kertaa niiden joukosta tippui mm. sellaisia artisteja kuten Lana Del Rey, Röyksopp, Mø, Passenger, Sin Cos Tan ja Jungle. Monta muutakin vuoden mittaan kehumaani, mutta silti ei niin tärkeää julkaisua toki jäi parhaiden hännille, kuten esimerkiksi Azealia Banks, Metrik ja Klangkarussel. Jopa Basement Jaxx, jota Spotify väittää minun kuunnelleen tänä vuonna eniten, joutui väistymään listalta. Niinpä jouduinkin todenteolla miettimään muutamien merkitystä itselleni. Aika kaukana siis on ollut se tilanne, että vain muutamia hyviä levykokonaisuuksia olisi ilmestynyt.

Esimerkiksi noista edellä mainituista vielä kesällä suuresti suitsuttamani Röyksopp, joka heitti elämäni kovimman keikan Flow Festivalilla, Lana Del Rey, joka on jo useamman vuoden ajan kuulunut lempinaislaulajiini, joutui tekemään tänä vuonna tilaa Lykke Li:lle, ja jo ensin Flow'ssa skippaamani ja nyt vielä kärjestä tiputtamani Jungle ovat jokainen tehneet todella kovat levyt, mutta silti niitäkin parempia vain löytyi kymmenen edestä. Mukana on tietysti oma osansa konemusiikkia, joten myös siltä osin vuosi on siis ollut hyvä. Erityisen paljon sillä saralla sydäntä lämmittävät tuon saksalaisen kulttiduo Hardfloorin alkuvuodesta julkaisema yhdestoista levy 'The Art of Acid', joka on bändiltä ensimmäinen neljään vuoteen, sekä tietysti Aphex Twinin 'Syro'.

Tässä kuitenkin siis tulevat ne muutkin kaikista parhaimmat, TOP 10 olkaa hyvä.

Syd Mead - Sci-fin suuri mies

Olin melkein aivan varma, että olen joskus aiemminkin käsitellyt tätä aihetta, ja näitä piirroksia täällä blogissa, mutta niin vain en onnistunut löytämään siitä mitään merkintää. Pahoittelen siis, mikäli nyt tulee tupla-asiaa, mutta törmäsin näihin kuviin netissä nyt uudelleen, ja koska ne niin mielettömän makeita omasta mielestäni ovat, halusin jakaa joitakin teidän kanssanne.

Syd Mead on futuristinen kuvittaja sekä taitelija, jonka kynästä ovat lähtöisin useat vanhojen sci-fi leffojen graafiset ilmeet. Mm. ensimmäisen Star Trek -elokuvan, Blade Runnerin, Aliensin ja alkuperäisen Tronin visuaalisuus on osittain tämän miehen ansiota. Vielä aivan viime vuosina hänellä on ollut osansa mm. Mission Impossiblen kolmannen osan kanssa, ja ovatpa miehen varhaiset työt inspiroineet myös reilu vuosi sitten ilmestyneen Elysium -elokuvan ilmettä. Itseasiassa juuri jälkimmäisen elokuvan nähtyäni kuvittelin kirjoittaneeni Meadista juttua, mutta kuten mainittua, en onnistunut tälläistä postausta löytämään.

Nyt jakamani kuvat ovat kuitenkin enimmäkseen vanhempaa perua, pääasiassa 60- ja 70-luvuilta, vaikka joukossa muutama Blade Runner -aiheinen luonnos onkin. Enemmän kuvia löytyy vielä Flickristä.

Omia biisejä vihdoin Spotifyssä!

Kuten kerroin aiemmin, oli itsenäisyyspäivän studioviikonloppu menestyksekäs musiikkihommien suhteen. Suunniteltiin hieman tulevaisuutta, perustettiin Soundcloud -tili ja tehtiin uutta matskuakin.

Tosiasiahan on, että meillä on jo entuudestaan varastossa vuosien takaa julkaisematonta materiaalia, joka vain odottaa oikeaa hetkeä. Kaikkea ei ole tosin masteroitu, vaikka biisit ovat vähintäänkin viisi vuotta vanhoja. Mitä Nervous+Anxiousin tulevaisuuteen tulee, oli tärkeää saada myös vanhat omakustanteet ulos digitaalisessa muodossa, sillä virallisessa levityksessä ne eivät ole koskaan aiemmin olleet muuten kuin vinyylinä.

Jouluna vihdoin edettiin siihen pisteeseen, että ensimmäinen omakustanteemme, 'Panic Disorder EP' vuodelta 2007 saatiin ulos, ja löytyy nyt kaikista tärkeimmistä digitaalisista nettikaupoista. Sen lisäksi levyä pääsee diggailemaan myöskin Spotifyn kautta, joten ei muuta kuin korvat hörölle. Myös seuraava EP tullaan julkaisemaan jossakin vaiheessa samalla kaavalla, ainakin ennen uusien biisien julkaisemista. Vinyyli ei tällä hetkellä kuitenkaan ole enää itsellemme ajankohtainen julkaisuformaatti, siitäkin huolimatta että vuosi on maailmanlaajuisesti ollut ensimmäinen huippuvuosi levymyynnillisesti sitten vuoden 1996!

Parhaat räppilevyt kautta aikojen

Päätin tehdä tälläisen postauksen, kun kuuntelin taannoin Kanye Westin viimevuotista 'Yeezusta'. Kehuin tuon albumin jo vuoden 2013 koontilevypostauksessa, mutta päätin nostaa sen jälleen esiin. Sillä vaikka se on jo itsessään todella kova levy, ja soinut satunnaisesti tänä vuonna, niin sen ansiosta olen tutustunut nyt myös aiempaan 'Watch The Throne' lättyyn, joka on jopa vielä tuota kovempi, instant classic sanoisin.

Tuo albumi on paljon helpommin lähestyttävä, ja sen saundi- ja looppimaailma todella lähellä omaa mukavuusaluettani. Paljon hyviä koukkuja ja upeita vokaaliosuuksia. Niinpä se on jo nyt lähellä saavuttaa sen statuksen, minkä vain kourallinen levyjä viimeisten 25 vuoden aikana on onnistunut lunastamaan. Vaikka 'Yeezus' on sellaisenaan todella hyvä, niin levyn raa'at ja rosoiset saundit kuitenkin vievät sen hieman itsestäni etäämmälle, kun nämä kaksi laitetaan rinnakkain. Jos olisin tuohon tutustunut jo vuonna 2011, olisi se takuulla jo heti kättelyssä päässyt vuoden kärkisijoille. Tälläisten onnistuneiden kokonaisuuksien takeenahan aina on, että koko levy on loistava, ei se muuten toimisi niin hyvin. Mutta jos joitakin lempiraitojani haluaa sieltä tietä, niin aivan ehdottomasti parhaiden biisien joukkoon kuuluvat mm. 'New Day', 'Who Gon Stop Me', 'Murder To Excellence', 'Why I Love You', 'Illest Motherf**ker Alive' ja 'H.A.M'.

Kaikesta huolimatta en voi sitä vielä tässä vaiheessa nostaa tuonne viiden kärkeen, koska kyseessä on sen verran uusi tuttavuus, mutta lähellä sitä se on, kymmenen parhaan joukossa ehdottomasti. Sen sijaan ne viisi kaikkien aikojen räppilevyä löytyvät alta, ei kuitenkaan missään erityisessä järjestyksessä. Ainoastaan De La Soulin 'AOI: Bionixia' ei Spotifystä löydy, sen jouduin upottamaan YouTubesta, eikä myöskään yhtä tuon Public Enemyn älpyn raitaa, mutta muuten kaikkia pystyy tätä kautta kuuntelemaan.









Tietysti itselle tärkeitä räppilevyjä, etenkin nuoruudessani ovat tehneet myöskin sellaiset tunnetut poppoot kuin 2 Live Crew, Run DMC, Beastie Boys ja A Tribe Called Quest.

Vaikka jokainen noista on tehnyt jäätävän kovaa, ja osittain uraauurtavaakin räppiä, ei miltään näistä bändeistä siitä huolimatta löydy aivan niin kovaa levykokonaisuutta, että pystyisin yhtä tiettyä niistä nostamaan näiden kovimpien joukkoon. Kaikkia viittä räppilevyä yhdistää nimittäin se, että ne ovat soineet uudestaan ja uudestaan, osa jopa vuosittain jo parinkymmenen vuoden ajan. The Rootsilta toki olisi voinut nostaa useitakin levyjä ylös, samoin Public Enemyltä. Ja tietysti N.W.A.:n debyyttilevy 'Straight Outta Compton' on samoin melko korkealla listalla, mutta 'Niggaz4Life' nyt vain on se levy, joka soi allekirjoittaneen kasettimankassa eniten vuosina 1991-92. A Tribe Called Questiltä lähelle kärkeä pääsivät 'Midnight Marauders' sekä 'Beats, Rhymes & Life'.

Bonuksena lopuksi tarjolla on myös loistava dokumentti N.W.A.:sta, The World's Most Dangerous Group.

Hyvää joulua!

Taas on se aika, kun kaikki ovat muualla ja itse jään neljän seinän sisään odottelemaan pyhien päättymistä. Hieman tietysti täytyy jouluun kuuluvia juttuja tehdä, ja lahjat onkin jaettu, paitsi yhdelle kaverille, joka ei ehtinyt nähdä mua ennen joulua.

Myös vähän normaalia parempaa ruokaa kuuluu syödä, joskin en perinteisistä jouluruuista niin perusta. Sen sijaan sain hyviä ideoita White Trash Disease -blogista, kala, ravut ja mäti kun nyt yleensäkin ovat joulupöytääni kuuluneet. Enimmät viimeisetkin jouluruokaostokset hain jo maanantaina isommasta kaupasta, mutta kaikki tärkeimmät ja parhaat raaka-aineet eilen Kauppahallista Nygreniltä.

Niinpä tein siis skagenia ja mätileipiä hieman yksinkertaisemmalla konseptilla, kuin Nata. Joitakin vuosia sitten tuli useamminkin tehtyä juuri hieman tämän tyyppisiä mätileipiä, mutta se on nyt jäänyt, joten on aika vetää tämä klassikko takaisin juhlapöytään. Lisäksi tietysti perinteisemmät omat suosikkini, savulohi, herneet ja cocktailpiirakat munavoilla kuuluvat omaan joulupöytääni.

Muuten aika menee tiiviisti Netflixin ääressä. Olen jo valinnut etukäteen varsinaisen klassikkosikermän elokuvia, joista suuri osa vieläpä liittyy jouluun. Koska sieltä ei kuitenkaan löydy esimerkiksi Yksin kotona -sarjan kahta ensimmäistä osaa, tai niin ikään toista aivan loistavaa Denis Learyn tähdittämää joulukomediaa Pähkähullut panttivangit, niin katsottavien elokuvien listalla on mm. Painajainen ennen joulua, Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?, Vauhdilla Chicagoon ja Herrasmieshuijarit.

Kaikki nämä olen nähnyt vähintään kerran tai pari, mutta joidenkin edellisestä katsomiskerrasta on vähintäänkin 10 vuotta aikaa. Tuon ensimmäisen Tim Burtonin klassikon katsoin itseasiassa jo eilen illalla, on se jännä, miten yli 20 vuotta vanha elokuva on tehty niin ajattomaan tyyliin, että se ei ole vanhentunut pätkääkään.

Rauhallista joulua kaikille!

Taksivinkkejä Tallinnan kävijöille

Vielä yhden postauksen verran yleistä asiaa Tallinnasta. Kuten varmaan jokainen Tallinnan kävijä tietää, on eri taksifirmoja kaupungissa useita, ja niin autojen, kuin hintatasokin vaihtelee rajusti. Laadukkain ja luotettavin vaihtoehto on tainnut vuosikausia olla Tulika Takso, mutta lisäksi laadukkaampien taksien markkinoille on tullut viime vuosina Tallinkin oma taksifirma Tallink Takso. Hintahaitari tietysti oli jo etukäteen tiedossa, mutta haluan silti jakaa nämä pari, sekä hyvää, että huonoa kokemusta kanssanne.

Varokaa viimeiseen saakka ainakin sellaista yritystä kuin Maksitakso. Kyseessä saattaa olla nimensä mukaisestikin pelkästään tilatakseilla operoiva pulju, mutta nimi vääntyi meidän suussamme jo rehellisesti tunnustetuksi kalleimmaksi vaihtoehdoksi, Maksitakso, maksimi hinta.

Olimme edellisenä iltana ottaneet Telliskiven alueelta hieman kauempaa keskustasta taksin hotellillemme Viruun (ylin kartta). Tuon taksin meille tilasi ystävällisesti Pudelin henkilökunta ja firman nimi oli Smile Takso. Sellaisesta firmasta en aiemmin ollut kuullutkaan, ja auton saapuessa se olikin 80/90-luvun vaihteen ranskalainen "tila-auto", eli 7-paikkainen farmari, jossa yksi ylimääräinen penkkirivi oli mahdutettu takakonttiin (no kidding!). Taakse pääsi kääntämällä yhtä takapenkkiä (tai siis keskipenkkiä) ja matkakokemus oli vähintäänkin huvittava. Mutta huvittava oli myös hinta, kustannus tuosta alle kolmen kilometrin matkasta oli vaivaiset neljä euroa koko porukalta. Se oli melkein puolet halvempi, mitä menosuuntaan maksamamme raitiovaunuliput :)



Sen sijaan lähtöpäivänä kun kaikilla oli hotellilta enemmän matkatavaraa mukanaan, ja tarkoitus oli suunnata SuperAlkolle D-terminaalin lähelle, otimme tosiaan hotellin ovelta Maksitakson minibussin (toinen kartta). Auton ovessa mainittu hinta oli aloitukselta jotakin viiden ja kuuden euron välistä, ja kilometritaksa reilun euron. Kuten kuvista näkyy, matkaa kertyy tuolloin ainoastaan reilu puolitoista kilometriä. Se oli kuitenkin matkatavaroiden kanssa sellainen matka, että ajattelimme kustannuksen olevan varsin kohtuullinen yhtä henkeä kohden, ja toisaalta kyllähän tuo edellisillan positiivinen taksikokemus vaikutti sekin omalta osaltaan päätökseen.

Sen lisäksi, että taksikuskilta ei löytynyt mittaria koko autosta, hän lähti välittömästi ajamaan kiertotietä kohteeseen (suurinpiirtein kartassa näkyvää vasemmanpuoleista harmaata lenkkiä). SuperAlkolle saavuttaessa hinta oli virolaisittain huimat 15 euroa. Auton ikkunassa ollut hinnasto ei siinä vaiheessa paljoa paina kun mittaria ei näy missään. Meistä kukaan ei viitsinyt alkaa kuljettajalle siinä vaiheessa reklamoimaan, etenkin, koska matkatavaramme olivat vielä auton tavaratilassa. Jälkikäteen ajateltuna olisi ainakin pitänyt vaatia kyydistä kuittia, jonka olisi voinut sitten lähettää yritykselle jälkireklamaationa. Jokatapauksessa vaikka tässä oli omaakin vikaa mukana, mielestäni meidät ryöstettiin laillisesti. Näitä huonoja taksikokemuksiahan mulle on tullut Tallinnassa aiemminkin vastaan (viimeinen kartta), viime vuonna jouduin maksamaan kahdeksan euroa myös reilun 1,5 kilometrin matkasta satamaan. Tuolloisen taksifirman nimeä en kuitenkaan painanut mieleeni, logosta päätellen kyseessä saattoi olla mahdollisesti City Takso.

Huomion arvoista on, että virolainen taksin mobiilitilauspalvelu Taxify luonnollisesti toimii Tallinnassa, ja vaikuttaa varsin pätevältä tavalta tilata taksi etenkin noin ulkomailla, jos ei halua soitella puhelimella taksikeskukseen. Taxifyn kautta ei ilmeisesti kuitenkaan ainakaan vielä pysty tilaamaan autoa yli neljälle hengelle, tai sitten autoja täytyisi tilata kaksi kappaletta. Ja meitä kuitenkin oli sen verran iso porukka, että normaalitaksi ei tullut kummallakaan reissulla kyseeseen, joten emme voineet palvelua vielä testata. Myös Smile Takson kuljettajalla kuitenkin oli etupaneelissa tabletti, joten se kuuluu palvelun piiriin. Ensi kerralla testaan tuota kyllä! Kannattaa siis kuitenkin olla tarkkana, mitä takseja Tallinnassa käyttää, ja pitää omista oikeuksistaan kiinni - pyytää kuljettajaa käynnistämään mittari, ja vaatia kyydistä kuittia lopuksi.

Tanssiinkutsu

Vuoden lyhyimmän päivän, ja sen, että aurinko on edes näyttäytynyt lyhyen hetken kahtena päivänä peräkkäin, kunniaksi tämä fiiliksiä nostattava tanssimusiikkipostaus. Tästä lähdetään kesää kohti!

Kulunut vuosi on ollut musiikillisesti melko hajanainen, ja vaikka hyviä biisejä on julkaistu, paistaa levykokonaisuuksien osalta kuitenkin lievä pettymys. Tietysti niitä hyviä albumeitakin on ilmestynyt, mutta jotenkin vähemmän, kuin aiempina vuosina. Niinpä saa nähdä, saanko rakennettua vuoden loppuun mennessä minkäänlaista jo blogin alusta lähtien perinteeksi muodostunutta vuoden parhaiden levyjen koontia.

Mutta oon taas keräillyt listaa uusista kovista tanssiraidoista sitten edellisen housemusiikkipostauksen, enkä olisi uskonut, että jo näin pian löytyy jotain vieläkin kovempaa, mitä tuossa mainitut parhaat kappaleet olivat. Mutta niin vain kävi, että tuossa reilu kuukausi sitten bongasin ensimmäistä kertaa tuon Bristolista lähtöisin olevan tuottajakaksikko Blonden 'I Loved You' raidan Rico Tubbsinakin tunnetun DJ Riku Pentin Facebook -seinältä, ja voi herranjestas mikä kädetilmaankaikkiontässämaailmaonaukijustmulle hehkutus se onkaan! Ollut pakko kuunnella sitä aika paljon tässä, enkä vain saa tarpeekseni. Voi kunpa sitä pääsisi tanssimaankin. Uutena löytönä myös toinen brittiduo, Lontoosta käsin vokaalihousea puskeva Eli & Fur toimii loistavasti, Spotifystä löytyy vieläkin enemmän matskua. Jälkimmäiset levyttävät puoliksi suomalaisomisteiselle Anjuna Beatsille.

Pari biisiä on myös tullut bongattua Hang The DJ! -soittolistalta, jollaisia mun paikallisen klubin DJ:t alkoivat julkaista tänä syksynä, mutta esimerkiksi The 2 Bearsin raitoja oli jo tullut kuunneltua jo aiemminkin. Heiltä itseasiassa on ilmestynyt tänä syksynä uusi levykin, joka oli aiemmin mennyt itseltäni taas aivan ohitse, mutta 'The Night Is Young' löytyy sekin Spotifystä.

Belle and Sebastianin uudesta popimmasta sävystä on tullut jonkin verran kritiikkiä, mutta itselleni sekin toimii varauksetta. Kova biisi, ja ehkäpä sen vuoksi, että mulla ei ole mitään hardcorefanitushistoriaa bändin kanssa entuudestaan, en sillä lailla osaa dissatakaan.

Suurkauppias Kochin aitassa

Siitä lyhyestä ajasta joka oltiin Tallinnassa, en tuhlannut shoppailuun enempää muuten, kuin hakeakseni sunnuntaiaamuna kirjakaupasta lautapelin, jota olin kaverillani pelannut aiemmin. Mees, kes teadis ussisõnu (The man who knew snakewords) on pelin nimi, ja sitä pelataan mukana tulevin kortein ja puunopin tavoitteena kerätä mahdollisimman paljon pisteitä itselleen. Olen tykästynyt peliin aivan todella paljon, se on koukuttava - ja nyt se löytyy myös itseltäni! Lisäksi saatavana oli jo lisäkorttipakka peliin, joten odotan innolla tulevia peli-iltoja. Taisipa pelin myynnissä tapahtua pienimuotinen piikkikin, sillä Viru Keskuksen Rahva Raamatista lähti meidän matkaseurueemme mukaan yhteensä kaksi peliä ja kolme lisäpakkaa :)

Aiemmassa postauksessa mainitsemani Must Puudelin jälkeen olikin jo aika hakea matkatavarat hotellilta, jonne ne oli jätetty säilytykseen ja suunnata viinaostoksille SuperAlkoon. Aivan hirveän paljon en silti ruvennut juomaa roudaamaan kotiin, koska tarkoitus on tosiaan vielä talven aikana harkita uutta reissua takaisin. Joulun punaviinit, glögit ja ginit hieman pidemmäksi aikaa tuli kuitenkin hankituksi.

Viinakaupasta mentiin syömään viereiseen Kochi Aidad nimiseen oluttupaan, joka on vanhaan entisöityyn rakennukseen kunnostettu jättikokoinen ruokaravintola. Ravintola valmistaa myös itse omia oluitaan, joita maistelin minäkin, joskaan en kovin paljoa niihin mieltynyt. Tilasin kuuden kappaleen oluttarjottimen, jossa oli kaikkia eri Kochin tuotteita jokaista 0,25l. Niistä Munk (dark bock), Ronk (stout) ja Joachim (dark lager) olivat oikeinkin hyviä, mutta Nisu (vehnäolut), Vunk (pale lager) ja 1872 (pilsner) eivät oikein menneet alas. Vehnäoluista, mistään muustakaan en ihan jo yleisesti ottaenkaan tosin pidä.

Koko fiilis tästä ravintolasta oli juuri niin sitä turistimenoa, joka ei itseäni Tallinnassa oikein houkuta, ja kaikkien näiden upeiden aiempien kokemusten jälkeen se olikin eräänlainen antikliimaksi. Siitäkin huolimatta, että ruoka oli enimmäkseen oikein hyvää. Itse tilasin pelkästään alkupalalistalta perinteisiä valkosipulileipiä, rapeaksi paistettua possun poskea ja edellisillan innoittamana pelmeneitä. Kochin pelmenit kuitenkin kalpenivat F-Hooneen vastaaville, eivätkä niin kovin suurta suosiota saavuttaneet muidenkaan mielestä. Pääosin ruoka oli kuitenkin hyvää, mutta melko tavanomaista, joskin samaan aikaan äärimmäisen täyttävää. Meistä juuri kukaan ei jaksanut syödä kaikkea tilaamaansa, mutta onneksi loput sai mukaan doggybagiin. Kylmiä pelmeneitä tuli vielä syötyä bussimatkalla kotiinkin :)

Tallinnassa muuten on aivan tavanomaista, että melkein kaikissa paikoissa on ilmainen Wi-Fi. Ainakin kaikissa paikoissa, joissa me kävimme syömässä tai juomassa, sellainen oli. Niinpä ei tuota tälläiselle nörtimmällekään sankarille tuskaa, vaikka puhelimella ei raaski aivan määrättä surffailla ulkomailla.

Kohvik Must Puudel

Viime sunnuntaina lähdettiin huoneenluovutuksen jälkeen joulutorille vanhaan kaupunkiin. Samanlaista krääsää sielläkin oli tarjolla, kuin Tampereella, eipä siis hirveästi mitään näkemistä. Ja kun lunta ei eteläisessä naapurissakaan ollut yhtään, oli tunnelma tihkusateisen harmaassa säässä melko kolkko.

Niinpä suunnattiin Must Puudeliin, paikkaan, jonka ohi olin useasti kävellyt, mutta josta en vielä joitakin kuukausia sitten kuitenkaan tiennyt, mitä se sisäänsä kätkee. Kahvila sijaitsee aivan vanhan kaupungin muurin viereisessä talossa osoitteessa Müürivahe 20. Nimestä voi aika helposti päätellä, mitä kahvilan nimi tarkoittaa - siinä missä Pudel on pullo, on tämä musta puudeli.

Kahvilan etuosa on kapea ja nopeasti katsottuna paikka vaikuttaakin todella pieneltä, mutta tässä onkin sen salaisuus! Tiskin ohi mentäessä huoneita avautuu eteen lisää, ja jokainen niistä on sisustettu tyylikkään retrohenkisesti. Tämä on hieman kuin Tampereen Oopsy Daisy, mutta paljon suurempana ja seinillä on enemmän kuitenkin nykydesignia. Huoneita on kuitenkin useita, ja kaikki huonekalut ovat vanhoja, sekä huhun mukaan ilmeisesti myytävänä. 70-luku on täälläkin vahvasti läsnä.

Täältä saa niin kahvilatuotteita kuin ruokiakin, mutta me olimme syöneet tietysti vasta hotelliaamiaisen, joten tyydyimme maistelemaan teetä ja erilaisia erikoiskahveja. Kahvin hinnathan eivät Tallinnassa ole mitenkään erityisen kilpailukykyiset Suomeen verrattuna, ja oma jääkahvinikin maksoi 3 euroa. Oikein hyvä se kuitenkin oli, verrattuna hotellin suurkeittiön suodatinmyrkkyyn :) Must Puudel on niin viihtyisä paikka, että tänne kannattaa tulla ajan kanssa ja pitkän kaavan mukaan, ottaa vaikka jotain pelattavaa mukaan. Sijaintikin on vielä niin loistava, koska muurilta on kivenheitto kaikkiin ydinkeskustan palveluihin ja ostosparatiiseihin.