Voisin tietysti innostua myös Manic Street Preachersista. Mutta en innostu, sillä heidän vasta viime viikolla ilmestynyt levynsä 'Futurology', kuten sitä edeltävä 'Rewind the Film' eivät enää ole sitä itselleni kaikkein kiinnostavinta Manicsia, ja nykykeikoilta 90-luvun hittejä tuskin on syytä odottaa kovin paljon kuulevansa.
Mutta hypätään levyarvioon. Nyt se on täällä, nimittäin Sia Furlerin kuudes täyspitkä albumi. Kuten tammikuussa kirjoittelin, sen piti tulla ulos jo maaliskuussa, mutta sen jälkeen se siirtyi vielä toukokuullekin, ja nyt ollaan alkuperäisestä myöhässä jo melkein neljä kuukautta. Mutta pääasia tietysti, että se vihdoin on ulkona! Virallinen julkaisupäivä on tänään, mutta levy löytyi ennakkoon Spotifystä jo viikonloppuna.
'1000 Forms of Fear' on uutukaisen nimi, ja se potkaistaan heti ensimmäisenä käyntiin kahdella tutulla biisillä. 'Chandelier' oli ensimmäinen sinkku levyltä, ja sitä seurasi 'Eye of the Needlen' jälkeen myös juuri ennen levyn julkaisemista hyvin 80-lukulainen kakkosbiisi 'Big Girls Cry'. Molemmat edelleen todella loistavia biisejä. Sian tyyli on muuttunut suuremmaksi ja konevoittoisemmaksi, johon saattaa vaikuttaa viime vuosien suurten David Guettan kanssa tehtyjen 'Titanium' ja 'She Wolf' hittien tuoma suosio. Guettasta en oikein pidä, mutta pakko tunnustaa, että juuri Furlerin ansiosta nuo pari biisiä ovat minullekin erittäin paljon mieleen.
Levy jatkuu ennen kuulemattomalla 'Burn the Pagesilla', joka tuo ehkä hieman enemmän mieleen artistin entisenlaisen puolen. Yhdeksi omista suosikeistani se '1000 Forms of Fearilla' ehdottomasti kuuluu. Kakkossinkku 'Eye of the Needle' onkin jo siis tuttu biisi entuudestaan, ja hyvä sekin, mutta ja sitten yhden hutibiisin jälkeen tuleva 'Straight for the Knife' räjäyttää potin. Upea ja surumieliseltä kuulostava slovari aiheuttaa kylmät väreet jokaisella kuuntelulla. Siinä on sellaista entisaikojen rokkibiisien suureellista tunnelmaa ehkä hieman jopa Beatlesin henkeen, mutta tietysti paljon parempana.
'Fair Game' lukeutuu myös levyn ehdottomiin huippuhetkiin, jonka jälkeen vuorossa on jälleen hieman vanhempi ja monelle varmasti levyn tutuimpiin biiseihin lukeutuva 'Elastic Heart'. Tutuin sen vuoksi, että sitä kuullaan Nälkäpeli - Vihan liekit elokuvassa. Itseä ei ko. sarja ole puhutellut, mutta biisi on tuttu kylläkin Spotifyn kautta.
Näiden jälkeen kuullaan vielä pari levyn parhaimpiin kuuluvaa aivan huikeaa raitaa, 'Free the Animal' sekä nimensä mukaisesti liekkeihin bensaa heittävä ja katon ilmaan räjäyttävä 'Fire Meet Gasoline'. Erityisesti jälkimmäinen jakaa edellä mainitun 'Straight for the Knifen' kanssa levyn parhaiden biisien tittelin. Molemmat keskenään niin erilaisia kappaleita, että niistä on vaikea valita parempaa.
'Cellophane' ja 'Dressed In Black' petaavat levyn. Hyviä biisejä nekin, ja niinpä levyllä ei oikeastaan ole kuin yksi heikompi kappale, tuo 'Hostage', jonka jätin tarkoituksella aiemmin mainitsematta. Se ei edes tyylillisesti sovi levyn linjaan, ollen ainoa nopea kappale. Mutta kokonaisuutena tämä levy on voimauttava, väkevä ja mukaansatempaava kokonaisuus. Vaikka Sian tyylisuunta on kasvanut stadionmittoihin vuosien varrella, jaksavat nämä biisit sykähdyttää. Tietysti laulajan täysin tunnistettava ja omintakeinen ääni on suuri osa tätä tunnetta, ja onhan levyllä kuitenkin niitä tunnelmallisia klubiraitojakin.
Lopussa vielä muutama tanssiesitys Spotifyttömille Jimmy Kimmel Livestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi on hyväksyttävänä. Pidätän oikeuden julkaista ainoastaan asiallisia kommentteja.