Fucked my way up to the top

Kuten mainitsin aiemmin viime viikolla, niin Lana Del Reyn 'Ultraviolence' ilmestyi maanantaina. En kuitenkaan ehtinyt levyä reissun päällä vielä kuunnella, joten olen hieman myöhässä tällä kertaa tämän arvion kanssa.

On se silti vain ihme mimmi. Koko levy on taattua Lanaa alusta loppuun, vaikka tietenkin hajontaa biisien välillä on. Arvostelussa on jälleen Deluxe -versio levystä, jolta löytyy yhteensä neljä raitaa normaaliversiota enemmän.

Jo ennakkoon kovasti diggailemani levyn nimiraita, sekä 'Shades of Cool' ovat kyllä ehdottomasti yksiä levyn parhaista, biiseistä toki myös hyvin tavanomaisen kuuloista Lanaa, mutta siitähän mä juuri tykkään. Ainoastaan jälkimmäisen sähkökitarasoolo on epätavallista, mutta toimii niinkuin kirsikka kermavaahdon päällä ja nostaa biisin mielettömiin sfääreihin. Muutoinhan se on hyvin 50-lukulaista päiväunelmointimatskua.

Uusista biiseistä yksi kiinnostavimmista on 'Old Money', joka on poikkeuksellisen riisuttu ja tunnelmallinen jopa näillä standardeilla. Aiemmasta tuotannosta se etenkin eroaa melkoisesti, sillä siinä ei ole lainkaan rumpuja. Sama konsepti, samoin kuin kitarat toistuvat tällä levyllä muutenkin entistä enemmän. Näiden lisäksi eniten korvaa miellyttivät 'Sad Girl', 'Money Power Glory', 'Fucked My Way Up To The Top' ja 'Black Beauty'.

Mutta vaikka niitä täsmähittejä ei enempää ole, niin kuten jo aiemmin todettua, ei tältä albumilta silti huonoja biisejä löydy. Kaikessa lanamaisessa keskinkertaisuudessaan ns. täytebiisitkin ovat paljon yleistä keskitasoa korkeammalla. Aivan tämä ei silti pääse 'Born To Die - The Paradise Editionin' tasolle, mutta siinä onkin levy jota olisi todella vaikea ylittää, yksi kaikkien aikojen parhaista.

Toivottelen kaikille mukavaa juhannusta!