Kahdenlaista paskaa

Lab Technician at Airport: This is real shit. This coke is pure shit.
Ray Hughes: It's good shit, right?
Lab Technician at Airport: I mean bad shit.
Ray Hughes: Bad shit like, "this shit is bad?"
Lab Technician at Airport: It's shit shit. This shit isn't worth shit. There's barely enough coke in here to attract the dogs. Anybody caught on the street with this would get killed.

-Running Scared (1986)

Edellinen keskustelu on tosiaan tuosta vanhasta Running Scared leffasta, jota en itse ole nähnyt. Sen sijaan se tuli tutuksi itselle aikanaan englantilaisen The Herbaliserin kappaleesta 'Who's The Realest', joka samplaa kyseistä elokuvaa biisin alussa. Tosin tuossa samplessa coke kuulostaakin goodilta.

Mutta kuultuani kyseisen biisin ensimmäistä kertaa, se on siitä lähtien tullut mulle aina mieleen, kun on tarvinnut määritellä hyvän ja huonon paskan eroja. On olemassa niin huonosti tehtyä paskaa, että se alkaa oikeasti olla joko hyvää, tai vähintään hauskaa. Sitten on olemassa niin hirveää paskaa, että sitä ei pysty katsomaan millään tavalla. Hyvä paska on yleensä sitä, mitä ei ole tehty kovin tosissaan, kun taas huono paska on väkisin pinnistettyä, joka vain ei ole onnistunut tekemään toivottua lopputulosta.

Koko aihe liittyy vahvasti viime viikonloppuna Tampereella vietettyihin Cinemadrome -roskaelokuvafestivaaleihin. Perjantai-illan pitkät elokuvat olivat nimittäin hämmentävän hauskoja tai hyviä kaikki.



Return to Nuke'Em High Vol.1 oli toki juuri sitä, mitä odotinkin näkeväni, mutta siitä huolimatta se ylitti kaikessa älyttömyydessään odotukseni. Irvokkuutta, alastomuutta, seksiä, sisä- ja sukupuolielimiä, ruumiinnesteitä ja mutaatioita siinä ei todellakaan säästelty. Ja olipa elokuvassa itse Lemmykin. Siitä lähtien kun yläasteikäisenä näin ensimmäistä kertaa Peter Jacksonin Bad Tasten ja Braindeadin, ovat tälläiset elokuvat kaikessa erikoisuudessaan kiehtoneet mua. Ja paljon hauskempia Troman elokuvat ovat, kuin ns. tosissaan tehdyt komediat. Tämä kyseinen elokuva tosin oli aivan far out -kamaa :) Ja vasta ensimmäinen osa, joten tarinan lopun näemme vasta myöhemmin. Ja jos en perjantaihin mennessä vielä ollut nähnyt noita elokuvasarjan ensimmäisiä osia 80-luvulta, sekin korjaantui eilen, kun katselin sarjan ensimmäisen, Class of Nuke 'Em Highn Netflixistä.

Sen sijaan Chimères oli aivan eri luokassa näiden illan muiden elokuvien kanssa. Olin jopa yllättynyt, miten kompakti ja toimiva tarina se oli, siitäkin huolimatta, että kyseessä oli vampyyrielokuva. Niistä en nimittäin koskaan ole kiinnostunut. Enkä tuotakaan olisi varmasti katsonut, ellei se olisi kuulunut illan ohjelmaan. Se oli kuitenkin muutamia hölmöjä ratkaisuja lukuunottamatta illan laadukkain elokuva. Pettymys siis sikäli, koska en näin tasokasta olisi roskaelokuvafestivaaleilla toivonut näkeväni.

Mutta sen sijaan kotimainen Rasvainen tiistai oli vain ihan oikeasti huono. Näyttelijäsuoritukset eivät ainakaan parantaneet elokuvan uskottavuutta. Rikollisia esittäneet näyttelijät eivät olisi kauempana rikollisesta voineet olla. Ainoastaan pari muutaman sekunnin ajan verran näytettyä jengiläistä olisi voinut ulkonäöltään lunastaa roolin rikollisena. Kuvakulmissa ja leikkauksessa oli haettu aina animointia myöten teennäistä tarantinomaisuutta, mutta lopputulos oli yhtä suurta vitsiä, eli sitä huonoa paskaa.

Minua ainakin harmittaa nähdä näin surkea elokuva, ja tuskin sitä olisin pitkänä elokuvana edes salissa katsonut. Siitäkin huolimatta että muut näkemäni suurelta osalta olivat tarkoituksellisesti huonoja. Rasvaisen tiistain kesto oli kuitenkin onneksi vain alle puoli tuntia, mutta ilmeisesti siitä ollaan parhaillaan tekemässä pitkää elokuvaa.



Sekä Return to Nuke'Em High Vol.1, että Manos: The Hands of Fate olivat siis kuitenkin enemmän kuin osasin odottaa. Niin hyvää paskaa, että ei mitään järkeä. Jälkimmäinen tosin osoitti, että ei kaikkea hyvää paskaa tarvitse tehdä huumorilla. Alun perin Manos nimittäin on tehty kyllä ihan tosissaan, mutta ei se syystä ole maailman yksi huonoimmista elokuvista. Sopivasti samanlainen yleisö tajusi tahattoman huumorin, ja elokuvan aikana nauru raikui Niagaran katsomossa. Se oli paras näkemäni "komedia" pitkään aikaan.

Ensinnäkin koko elokuva on kuvattu käsivaralta kameralla, joka kykeni tallentamaan ainoastaan 32 sekuntia filmiä kerrallaan. Se on myös kuvattu ilman ääntä, ja dubattu jälkikäsittelynä vain kahden näyttelijän toimesta. Juuri nämä kaksi asiaa lienevät vaikuttaneen suurelta osalta siihen, että lopputulos oli niin humoristinen. Ääniraita kun ei aina aivan täysin pysynyt myöskään kuvan mukana, ja välillä tuntui, että kohtauksia oli yritetty venyttääkin kestämään juuri tuon yhden filmikelan verran.

Kohtaukset oli myöskin kuvattu kaiken kaikkiaan ainoastaan kahteen kertaan, joten mikäli molemmat otokset olivat vähintään lievästi menneet pilalle, päätyi niistä kuitenkin toinen itse elokuvaan. Näyttelijäntyöstä ei erityisen positiivista mainittavaa myöskään ole, ja Torgoa esittäneen John Reynoldsin epäiltiinkin olleen LSD:n vaikutuksen alaisena kuvauksissa. Kun elokuvan katsoo, on epäilykset helppo ymmärtää :)

Manos: The Hands of Fate on muuten katsottavissa kokonaan myös YouTubessa. Tiesin sen kyllä jo aiemmin, mutta halusin silti elokuvan nähdä isolla screenillä. Koska moni tuskin tulee elokuvaa ostamaan dvd:llä, on netistä katsominen ihan hyvä vaihtoehto. Katso siis avarin mielin, mutta varaudu silti tyrmistymään.





Perjantain elokuvat päättyivät vielä lähes inhimillisesti puoli kahden aikaan, mutta lauantai-illan viimeinen, joka oli myös lauantain ainoa katsomani elokuva, päättyi vasta puoli kolmelta. Se on melko myöhäinen ajankohta allekirjoittaneelle, ja ihmettelenkin, että miten ihmiset jaksavat seurata joissakin muissa kaupungeissa näytettäviä näytöksiä, jotka pyörivät läpi koko yön? Itse meinasin nukahtaa kesken molempina iltoina :)

Lauantai-illan roskapätkä oli siis The Worm Eaters vuodelta 1977. Elokuva kertoo Herman Umgarista, kylähullusta, joka pitää lemmikkinään matoja. Ryhmä korruptoituneita kaupungin päättäjiä yrittää häätää Hermanin tontiltaan. Tästä suivaantuneena mies rupeaa syöttämään matojaan kaupungin asukkaiden ruokiin. Madot ovat kuitenkin muuttuneet mutanteiksi, ja niiden syöminen saa ihmiset muuttumaan itsekin jättiläismadoiksi. Erinäisten mutkien kautta myös Herman itse päätyy lopulta maan matoseksi.

Koko tarinahan on aivan typerä! Eihän tälläistä kukaan täyspäinen katsoisi, mutta katsojan pitää olla sopivasti sekaisin itsekin nähdäkseen näiden sarkasmin ja huumorin. Jos Manos oli tehty tosissaan, niin The Worm Eaters sitä ei takuulla ollut. Ja se, mitä aineita tämän elokuvan kirjoittaja oli vetänyt, jää kysymysmerkiksi. Minulle tuo puolitoistatuntinen oli kaikessa sekopäisyydessään kuitenkin sekin eräänlainen kokemus. Siitäkin huolimatta, että tämä oli myöskin jo huonoudessaan enemmän kallellaan sinne huonon paskan puolelle. Juoni sikseen, mutta jostakin syystä elokuvassa kaikki ihmiset huusivat kuin raivotautisina, läpi koko elokuvan. Bunch of freaks!

Toivoisin kuitenkin, että tälläisiä erikoisempia ja harvinaisempia elokuvia näytettäisiin teattereissa useamminkin, mutta taloudellisesti se tuskin kovin kannattavaa on. Minulle Cinemadromen kahdeksas kerta oli ensimmäinen, mutta täytyy pitää jatkossakin korvat höröllä kun jotakin erikoista on tarjolla.

Lots of yummy food, with worms. Worms, everywhere! :)