Vappuaatto tulevaisuudesta

Vappuaattohan se on täällä. Mitään suuria juhlasuunnitelmia mulla ei aiemminkaan ollu, mutta toki tamperelaisia hemmotellaan oikein kunnolla tänään. Samaan aikaan nimittäin Klubilla juhlitaan Hang The DJ:n Vapputurbon merkeissä, ja Yo-talolla FutureBass Tampere tuo keikalle varmasti yhden Suomen kuumimmista elektroartisteista, jo yli 10 vuotta tinkimättömän tiukkaa robottisaundia julkaisseen Blastromenin.

Erityisesti juuri Blastrojen keikka kiinnostaisi ns. isosti, sillä olen fanittanut bändiä jo vuosia. Joku saattaa vielä muistaa blogin alkutaipaleelta mulla asukuvien taustalla seinällä näkyneen robottijulisteenkin :) Erityisesti kuitenkin shown visuaalisuus olisi kiinnostanut, sillä miehet ovat kehittäneet itse midikäskyillä toimivat ledivalopuvut, jotka siis elävät ja välkkyvät musiikin tahtiin.

Blastromeniltä on myöskin juuri hiljattain ilmestynyt uusi loistava albumi 'Reality Opens', joka löytyy Spotifystä. Pääset virittäytymään futuristisen robottielektron tunnelmaan levyn kantta klikkaamalla. Alla vielä muutama esimerkki Spotifyttömille, sekä YLE Teemalta musiikkiohjelma NEO:ssa helmikuussa tullut haastattelu, jossa bändi valottaa hieman tarkemmin pukujensa toimintaa.

Olin alunperin menossa ehdottomasti Yo-talolle tänään, mutta nyt tilanne on omalta osin hieman muuttunut. Taudin jälkimainingeissa ei ole oikeastaan minkäänlaista vappufiilistä, eikä etenkään tee mieli kopistella muovituoppeja baarissa. Se, että huvittaako lähteä jaffalinjalla keikalle kun muu kaupunki ördää, jää vielä nähtäväksi. Katson varmaan fiiliksen illan mittaan. Jos kuitenkin tälläinen nörttikama kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti suunnata Yo:lle. Liput ovelta 8 euroa ennen puoltayötä, 12 euroa sen jälkeen. Blastrojen keikan ilmoitettu alkamisaika on yhdeltä.

Hercules & Love Affair

Mä oon saanu jonkun ihme pöpön viikonloppuna ja potenu tautia sunnuntai-illasta lähtien. Kävin kokeilemassa duunissa eilen aamulla, mutta lähdin kesken päivän himaan ja suorilta nukkuun. Tulikin nukuttua melkein putkeen neljässä pätkässä tähän aamuun saakka eilisestä iltapäivästä kahdesta saakka. Kuumetta on vielä vähän.

Toista päivää ei kuitenkaan jaksais ihan kokonaan petin pohjalla viettää, ja tylsään saikkupäivään kelpaa tietysti hyvä musiikki. Tässäpä siis teillekin vinkkinä loistava konemusabändi New Yorkista, Hercules & Love Affair.

Näin heidät muutama vuosi sitten Flow:ssa, ja tuolloinkin tarjolla oli mahtavaa tanssikamaa. Uutta levyä on ilmeisesti tulossa, sillä bändin YouTube kanavalle on tasaisin väliajoin alkanut tulla viime aikoina uutta, jopa huomattavasti edellisen levyn ylittävää materiaalia. Odotan innolla, sillä tämä jos joku pistää bootyyn vibaa!

Kahdenlaista paskaa

Lab Technician at Airport: This is real shit. This coke is pure shit.
Ray Hughes: It's good shit, right?
Lab Technician at Airport: I mean bad shit.
Ray Hughes: Bad shit like, "this shit is bad?"
Lab Technician at Airport: It's shit shit. This shit isn't worth shit. There's barely enough coke in here to attract the dogs. Anybody caught on the street with this would get killed.

-Running Scared (1986)

Edellinen keskustelu on tosiaan tuosta vanhasta Running Scared leffasta, jota en itse ole nähnyt. Sen sijaan se tuli tutuksi itselle aikanaan englantilaisen The Herbaliserin kappaleesta 'Who's The Realest', joka samplaa kyseistä elokuvaa biisin alussa. Tosin tuossa samplessa coke kuulostaakin goodilta.

Mutta kuultuani kyseisen biisin ensimmäistä kertaa, se on siitä lähtien tullut mulle aina mieleen, kun on tarvinnut määritellä hyvän ja huonon paskan eroja. On olemassa niin huonosti tehtyä paskaa, että se alkaa oikeasti olla joko hyvää, tai vähintään hauskaa. Sitten on olemassa niin hirveää paskaa, että sitä ei pysty katsomaan millään tavalla. Hyvä paska on yleensä sitä, mitä ei ole tehty kovin tosissaan, kun taas huono paska on väkisin pinnistettyä, joka vain ei ole onnistunut tekemään toivottua lopputulosta.

Koko aihe liittyy vahvasti viime viikonloppuna Tampereella vietettyihin Cinemadrome -roskaelokuvafestivaaleihin. Perjantai-illan pitkät elokuvat olivat nimittäin hämmentävän hauskoja tai hyviä kaikki.



Return to Nuke'Em High Vol.1 oli toki juuri sitä, mitä odotinkin näkeväni, mutta siitä huolimatta se ylitti kaikessa älyttömyydessään odotukseni. Irvokkuutta, alastomuutta, seksiä, sisä- ja sukupuolielimiä, ruumiinnesteitä ja mutaatioita siinä ei todellakaan säästelty. Ja olipa elokuvassa itse Lemmykin. Siitä lähtien kun yläasteikäisenä näin ensimmäistä kertaa Peter Jacksonin Bad Tasten ja Braindeadin, ovat tälläiset elokuvat kaikessa erikoisuudessaan kiehtoneet mua. Ja paljon hauskempia Troman elokuvat ovat, kuin ns. tosissaan tehdyt komediat. Tämä kyseinen elokuva tosin oli aivan far out -kamaa :) Ja vasta ensimmäinen osa, joten tarinan lopun näemme vasta myöhemmin. Ja jos en perjantaihin mennessä vielä ollut nähnyt noita elokuvasarjan ensimmäisiä osia 80-luvulta, sekin korjaantui eilen, kun katselin sarjan ensimmäisen, Class of Nuke 'Em Highn Netflixistä.

Sen sijaan Chimères oli aivan eri luokassa näiden illan muiden elokuvien kanssa. Olin jopa yllättynyt, miten kompakti ja toimiva tarina se oli, siitäkin huolimatta, että kyseessä oli vampyyrielokuva. Niistä en nimittäin koskaan ole kiinnostunut. Enkä tuotakaan olisi varmasti katsonut, ellei se olisi kuulunut illan ohjelmaan. Se oli kuitenkin muutamia hölmöjä ratkaisuja lukuunottamatta illan laadukkain elokuva. Pettymys siis sikäli, koska en näin tasokasta olisi roskaelokuvafestivaaleilla toivonut näkeväni.

Mutta sen sijaan kotimainen Rasvainen tiistai oli vain ihan oikeasti huono. Näyttelijäsuoritukset eivät ainakaan parantaneet elokuvan uskottavuutta. Rikollisia esittäneet näyttelijät eivät olisi kauempana rikollisesta voineet olla. Ainoastaan pari muutaman sekunnin ajan verran näytettyä jengiläistä olisi voinut ulkonäöltään lunastaa roolin rikollisena. Kuvakulmissa ja leikkauksessa oli haettu aina animointia myöten teennäistä tarantinomaisuutta, mutta lopputulos oli yhtä suurta vitsiä, eli sitä huonoa paskaa.

Minua ainakin harmittaa nähdä näin surkea elokuva, ja tuskin sitä olisin pitkänä elokuvana edes salissa katsonut. Siitäkin huolimatta että muut näkemäni suurelta osalta olivat tarkoituksellisesti huonoja. Rasvaisen tiistain kesto oli kuitenkin onneksi vain alle puoli tuntia, mutta ilmeisesti siitä ollaan parhaillaan tekemässä pitkää elokuvaa.



Sekä Return to Nuke'Em High Vol.1, että Manos: The Hands of Fate olivat siis kuitenkin enemmän kuin osasin odottaa. Niin hyvää paskaa, että ei mitään järkeä. Jälkimmäinen tosin osoitti, että ei kaikkea hyvää paskaa tarvitse tehdä huumorilla. Alun perin Manos nimittäin on tehty kyllä ihan tosissaan, mutta ei se syystä ole maailman yksi huonoimmista elokuvista. Sopivasti samanlainen yleisö tajusi tahattoman huumorin, ja elokuvan aikana nauru raikui Niagaran katsomossa. Se oli paras näkemäni "komedia" pitkään aikaan.

Ensinnäkin koko elokuva on kuvattu käsivaralta kameralla, joka kykeni tallentamaan ainoastaan 32 sekuntia filmiä kerrallaan. Se on myös kuvattu ilman ääntä, ja dubattu jälkikäsittelynä vain kahden näyttelijän toimesta. Juuri nämä kaksi asiaa lienevät vaikuttaneen suurelta osalta siihen, että lopputulos oli niin humoristinen. Ääniraita kun ei aina aivan täysin pysynyt myöskään kuvan mukana, ja välillä tuntui, että kohtauksia oli yritetty venyttääkin kestämään juuri tuon yhden filmikelan verran.

Kohtaukset oli myöskin kuvattu kaiken kaikkiaan ainoastaan kahteen kertaan, joten mikäli molemmat otokset olivat vähintään lievästi menneet pilalle, päätyi niistä kuitenkin toinen itse elokuvaan. Näyttelijäntyöstä ei erityisen positiivista mainittavaa myöskään ole, ja Torgoa esittäneen John Reynoldsin epäiltiinkin olleen LSD:n vaikutuksen alaisena kuvauksissa. Kun elokuvan katsoo, on epäilykset helppo ymmärtää :)

Manos: The Hands of Fate on muuten katsottavissa kokonaan myös YouTubessa. Tiesin sen kyllä jo aiemmin, mutta halusin silti elokuvan nähdä isolla screenillä. Koska moni tuskin tulee elokuvaa ostamaan dvd:llä, on netistä katsominen ihan hyvä vaihtoehto. Katso siis avarin mielin, mutta varaudu silti tyrmistymään.





Perjantain elokuvat päättyivät vielä lähes inhimillisesti puoli kahden aikaan, mutta lauantai-illan viimeinen, joka oli myös lauantain ainoa katsomani elokuva, päättyi vasta puoli kolmelta. Se on melko myöhäinen ajankohta allekirjoittaneelle, ja ihmettelenkin, että miten ihmiset jaksavat seurata joissakin muissa kaupungeissa näytettäviä näytöksiä, jotka pyörivät läpi koko yön? Itse meinasin nukahtaa kesken molempina iltoina :)

Lauantai-illan roskapätkä oli siis The Worm Eaters vuodelta 1977. Elokuva kertoo Herman Umgarista, kylähullusta, joka pitää lemmikkinään matoja. Ryhmä korruptoituneita kaupungin päättäjiä yrittää häätää Hermanin tontiltaan. Tästä suivaantuneena mies rupeaa syöttämään matojaan kaupungin asukkaiden ruokiin. Madot ovat kuitenkin muuttuneet mutanteiksi, ja niiden syöminen saa ihmiset muuttumaan itsekin jättiläismadoiksi. Erinäisten mutkien kautta myös Herman itse päätyy lopulta maan matoseksi.

Koko tarinahan on aivan typerä! Eihän tälläistä kukaan täyspäinen katsoisi, mutta katsojan pitää olla sopivasti sekaisin itsekin nähdäkseen näiden sarkasmin ja huumorin. Jos Manos oli tehty tosissaan, niin The Worm Eaters sitä ei takuulla ollut. Ja se, mitä aineita tämän elokuvan kirjoittaja oli vetänyt, jää kysymysmerkiksi. Minulle tuo puolitoistatuntinen oli kaikessa sekopäisyydessään kuitenkin sekin eräänlainen kokemus. Siitäkin huolimatta, että tämä oli myöskin jo huonoudessaan enemmän kallellaan sinne huonon paskan puolelle. Juoni sikseen, mutta jostakin syystä elokuvassa kaikki ihmiset huusivat kuin raivotautisina, läpi koko elokuvan. Bunch of freaks!

Toivoisin kuitenkin, että tälläisiä erikoisempia ja harvinaisempia elokuvia näytettäisiin teattereissa useamminkin, mutta taloudellisesti se tuskin kovin kannattavaa on. Minulle Cinemadromen kahdeksas kerta oli ensimmäinen, mutta täytyy pitää jatkossakin korvat höröllä kun jotakin erikoista on tarjolla.

Lots of yummy food, with worms. Worms, everywhere! :)

Betoniviidakon lait

It's like a jungle sometimes, it makes me wonder how I keep from going under.

-Grandmaster Flash

Vanhankoulun räppärin kulttilainaus sopii tähän kohtaan erityisen hyvin, sillä brittiläisen Junglen musiikissa on jotain hyvin samaa, mitä mustassa musiikissa kautta aikojen. Siinä kuuluu koko se bluesin, soulin ja hiphopin historia, kuitenkin kuulostaen aivan omaltaan, ikäänkuin modernilta soulilta. Tunnelma kaikissa biiseissä on hieman surumielinen, joka varmasti onkin yksi isoimmista syistä, miksi tämä juuri tuokin mieleen bluesin.

Kuulin tätä ensimmäisen kerran yhden biisin verran viime vuoden puolella. Kun sitten Flow Festival alkuvuodesta ilmoitti bändin tulevan Helsinkiin ensi elokuussa, aloin tutustua siihen hieman paremmin. Koko ohjelmisto täydentyy vielä kesään saakka, mutta jo nyt tiedän, että Jungle on itselleni yksi niitä bändejä, joita en halua Suvilahdessa tänä vuonna missata. Uskoisin, että levykin ilmestyy pian.

Mitään tajunnan räjäyttäviä artisteja Flow ei kuitenkaan vielä ole tänä vuonna itselleni julkaissut, vaikka keskitaso onkin ehkä viime vuotta kovempi, ja pienempiä kiinnostavia artisteja on enemmän, jo pelkästään suomalaisten bändien joukosta. Niitä en tässä nyt kuitenkaan erikseen tuo esiin, katsottavaa siis kuitenkin riittää.











Tietenkin varmasti yksi kovin show koko Flow:ssa on Die Antwoordin live. Sitä odotan lähinnä viihdemielessä, ja jos Outkastin kanssa ei päällekkäin mikään kiinnostavampi mene, ehkä sekin tulee katsottua. Itse en kuitenkaan ole siitä niin liekeissä kuin useimmat, sillä hiphop-taustastani huolimatta en ole sitä koskaan varsinaisesti kuunnellut. Tokihan 'Ms. Jackson' ja 'Hey Ya!' ovat kelpo raitoja. Ja Kavinsky kiinnostaa, koska mies soittaa 'Outrun' -levynsä livenä. Alkuun luulin sen olevan dj-setti. Kuitenkin epäilyttää näiden isojen nimien osalta juuri se, että miten niiden ominaistyyli saadaan tuoduksi festarilavalle. Kavinskykin kuulostaa parhaalta tanssilattialla tai kotona musiikkivideoita katsomalla. Visuaaleilla ja lavasteilla on tämän artistin kohdalla iso merkitys.

Myös Bonobo ja Little Dragon menevät tuolle katsotaan ellei ole päällekkäisyyksiä -linjalle. Itselleni Simon Greenin musiikki oli lähempänä sydäntä joskus reilu 10 vuotta sitten parin ekan levyn aikaan, eikä uudempi matsku enää ole niin erityistä kuin joskus. Ehkäpä sitä voisi ottaa yhdet vanhoille hyville ajoille kuitenkin :) Jälkimmäiseltä puolestaan tuli pari vuotta sitten kuunneltua tuota 'Ritual Union' -levyä useampaankin kertaan. Ja tietenkin myös Real Estate jonka uudesta levystä kirjoittelin vasta muutama viikko sitten kiinnostaa jokseenkin.

Paul Kalkbrenner, kuten jo muutamaan kertaan on täällä blogissakin tullut mainittua, kuitenkin kuuluu niihin kärki dj-artisteihin, joita odotan sillä saralle tulevilta Flow festareilta eniten.

Aloitin myös keräämään jälleen traditioksi muodostunutta omaa Flow-soittolistaani Spotifyyn. Se päivittyy varmaankin ihan vielä loppukesään saakka, samoin kuin festivaalien virallinen soittolista. Hotellikin tuli buukattua vihdoin tällä viikolla, vaikka edes festarilippua en vielä ole hankkinut :) Oli vain pakko tarttua Omenahotelsin tarjoukseen, kun huoneen hinnasta saa nyt FLOW2014 -koodilla -10% pois.

Roskaelokuvien riemuvoitto

Sitä on luvassa tänä viikonloppuna, kun kahdeksas Cinemadrome -festivaali ryöpyttää Niagaran valkokankaalle kahden päivän aikana kirjavan joukon kaikenlaista visuaalista törkyä elokuvien muodossa. Luvassa on niin uutta ja klassikkoa, ulkomaista kuin kotimaistakin roskarainaa. Pääpaino näillä festareilla on enemmän komediassa, kuin aidossa kauhussa, joten tämän kertainen tarjonta sopii tietysti mulle todella loistavasti.

Itse olen tosin menossa varmuudella festareille vain tänään, ja lippukin on jo hankittu. Siitäkin huolimatta, että erityisesti lauantain ja sunnuntain välisenä yönä esitettävä Herb Robinsin ohjaama The Worm Eaters kyllä huvittaisi nähdä kaikessa irvokkuudessaan. Myöskin jo aiemmin illalla näytettävä Donald Cammellin White of the Eye vaikuttaisi varsin kiinnostavalta. Onhan se kuitenkin vahvasti 80-lukua, mutta jää nähtäväksi, menenkö.

Mutta ainakin tänään siis on luvassa joidenkin mielestä yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmaksi elokuvaksi arvioitu Manos: The Hands of Fate vuodelta 1966, jonka esimerkiksi Quentin Tarantino on maininnut yhdeksi suosikkielokuvistaan. Miehen makuhan tosin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Elokuvassa nähdään mm. hupaisa palvelusmies Torgo, joka palvelee herraansa The Masteria. Tämä johtaa pirua palvovaa kulttia jonka touhuihin epäonninen perhe sattumalta törmää lomamatkallaan.

Sitä ennen esitetään Rauli Ylitalon ohjaama lyhytelokuva Rasvainen tiistai parin vuoden takaa. Elokuva kertoo kahden rikollisjengin välisestä taistelusta suomalaisessa pikkukaupungissa. Sen päähenkilö on näistä toisen jengin palkkatappaja, jonka tehtäväksi on pantu pistää päiviltä keikan omiin nimiinsä tehnyt petturi, mutta asiassa on pieni muuttuja joka potkaisee elokuvan juonen ympäri.



Ilta kuitenkin alkaa kulttilabeli Troma Entertainmentista tutun ohjaajan Lloyd Kaufmanin viimeisimmällä teoksella Return to Nuke 'Em High Volume 1. Elokuvassa palataan jälleen Tromavilleen, jonka lukio on rakennettu entisen ydinvoimalan päälle. En tosin ole nähnyt sarjan kahta ensimmäistä osaa, mutta tässä uusimmassa koulun ottavat valtaansa Troman elokuville tutut kaikenlaiset mutantit ja sekopäät teinikriminaalit. Viime vuonna tuli saman kaverin, kenen kanssa nytkin menen Cinemadromeen, katsottua pari muuta Troman pätkää, ja allekirjoittaneen ne vakuuttivat tässä genressä vahvasti. Takuuvarmaa törkyä on siis tiedossa.

Lisäksi tänään luvassa on yksi myös hieman tylsemmän ja tarpeettoman tosissaan tehdyn oloinen sveitsiläinen Chimères, mutta mennee sekin näiden muiden välissä varmasti. Vaikka kaikki elokuvat eivät ole upouusia, minä en niistä ole nähnyt yhtäkään. On siis luvassa erittäin antoisa roskaelokuvan täytteinen perjantai-ilta, ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, eiköhän sitä tule horjahdettua myös Hookinkin puolella :)

Luovun tämän vuoksi jopa Tappara-Kärpät finaalin kuudennen pelin katsomisesta, siitäkin huolimatta, että olen istunut Semaforissa jo monta matsia katsomassa ennen tätä. Mestaruus oli jo keskiviikkona niin lähellä, mutta niin vain Kärpät voitti, ja tänään voittaa Cinemadrome. Eikä sota yhtä miestä kaipaa, onneksi.

Vaatteet on mun aatteet

En oo pitkiin aikoihin kirjoitellut mitään vaatehankinnoistani, osittain sen vuoksi, että ei oo ihan hirveästi tullut mitään ostettua, mutta toisaalta ei ole ehtinytkään. Nyt kuitenkin on viimeisen kuukauden sisään taas tullut hieman shoppailtua, enimmäkseen netissä. Joten kun Turun reissulla oli mahdollisuus ottaa asukuvia, tuli kerralla poseerattua kaikkien uusien hankintojen kanssa :)

Kaikissa kuvissa on jalassa samat farkut. Tilasin noi mustat pillit H&M:n verkkokaupasta muutama viikko sitten, koska ihan pikimustia sopivia farkkuja mulla ei kaapissa enää ollut. Samoin vaaleansininen farkkupaita, kuten tuo burgundy kirjava kauluspaitakin, jota mun työkaveri nimitti kwanzapaidaksi, on samasta puljusta peräisin. Henkkamaukan netissä on ollut nyt koko ajan niin hyviä tarjouksia, että ei ole tullut liikkeissä edes käytyä.

Vaikka aika oli rajallinen talvilomareissulla, ostin Tallinnan Bershkasta kuitenkin edes jotain, nimittäin tuon raidallisen t-paidan, jossa on tasku toisen rinnan kohdalla. Punainen Cousteau -henkinen pipo taas on peruja siitä, kun katsoin muutama viikko takaperin tuon Wes Andersonin Steve Zissoun vedenalaisen maailman. Tilasin pipon heti elokuvalle perustetun fanisivuston, thelifeaquatic.orgin kautta. Myös mustat Converset ovat suhteellisen tuore ostos, sillä vanhat olivat niin huonossa hapessa, ja joutivat jo roskiin.

Ympyrä sulkeutuu, kun kuvat on otettu Turusta Voice of Finlandin finaalireissulta ja Maukka Perusjätkän videossa esiintyy saksofonia soittava nuori Michael Monroe, jonka tiimiin kisan voittaja Siru Airistola kuului :)

Musiikkia saippuarasiasta

Näinhän siinä vain käy, että kaikista hyvistä levyistä ei muista eikä ehdi kirjoittaa. Tilanne ei ole mulle uusi, olen samasta "ongelmasta" useasti ennenkin maininnut. Tällä kertaa kyse on kuitenkin puhtaasti muistista.

Yhdessä Foster The Peoplen ennakkobiisin kanssa kuulin ja kirjoitin tästä levyjulkaisusta ensimmäisen kerran jo tammikuussa, mutta olin siis jo ehtinyt sen unohtaa. Nyt kuitenkin, kun The Crookes julkaisi viime viikolla uuden musiikkivideon, muistin koko jutun ja laitoin välittömästi levyn soimaan.

Tätä kirjoittaessa 'Soapbox' on ehtinyt soida jo useampaan otteeseen, ja vaikka se ei edeltäjänsä 'Hold Fastin' tasolle aivan yllä, niin aivan kelpo levy tämäkin on! Suosikkejani ovat juuri tuo ensimmäisenä julkaistu 'Play Dumb' sekä 'Echolalia', jonka kertosäkeen rouheat kitaramelodiat rokkaavat. Yhtä lailla edellisen levyn linjaa mukaileva reipas 'Outsiders' ja slovareistakin lainaava, loppua kohti jyristen kasvava 'Howl'.

Takaisin Koulun penkille

Yksi jännä asia, mikä tulee aina ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan Turusta, on sen monipuolinen baarikirjo. Aurajoen varteen pysyvästi ankkuroidut jokilaivat terasseineen lienevät kesäisin useimmille Turun kävijöille niitä mieluisimpia kohteita, mutta erittäin tunnettu kaupunki on myös entiseen pankkiin, apteekkiin, kouluun, ja jopa yleisöwc:hen perustetuista baareistaan.

Huoneenluovutuksen jälkeen mulla oli muutama tunti aikaa käppäillä Turun katuja, ja jokivartta silmäillessäni katselin parin laivaterassin auki olevankin. Niissä ei kuitenkaan ollut asiakkaita, joten jatkoin tuolloin matkaani. Olen kerran aiemmin käynyt Panimoravintola Koulussa, ja tälläkin kertaa sen ohi kävellessäni huomasin viihtyisällä terassilla olevan useampiakin ihmisiä nauttimassa aamupäivän kahvista ja raikkaista juomista.

Lauantaipäivä oli todella lämmin, eikä siis ollut mikään ihme, että ihmiset olivat aikaisin liikenteessä. Koulun takapiha on niin laaja, että todennäköisesti kesä-aikaan sen terassi on yksi Suomen suurimmista, ellei jopa suurin. Asiakaspaikkoja ulkona pelkästään on kuulemma mahdollista laajentaa aina 800 saakka, ja kun tämän lisäksi lasketaan kaikki sisällä sijaitsevat lukuisat tilat, on tämä ainakin asiakaspaikoilla mitattuna varmasti isoin ravintola jossa olen käynyt. Lisäksi sisällä on myös useita ruokasaleja illallisen viettoon tai jopa vuokrakäyttöön, joten pelkkä juomapaikka tämä ei suinkaan ole.







Koska terassin houkutus oli näin suuri, vaihtui myöskin suunnittelemani lounas nestemäiseen, ja käynti Kortteliravintola Kertussa jäi tältä kertaa toteuttamatta. Sen sijaan maistoin Koulussa sekä perinteistä Pils-tyyppistä Juhla-Auraa, että tummaa Münchner-tyyppistä Maisteria. Molemmat oluet olivat todella hyviä, mutta erityisesti jälkimmäinen jäi näistä mieleen ykkössuosikkinani. Näin hyvää tummaa lageria valmistaa Suomessa ainoastaan Nokian Panimo, jonka Keisari Müchener on aivan yhtä loistavaa kuin nyt juomani Maisteri.

Kun pienpanimo-oluista puhutaan, menivät molemmat Koulun merkit vaikkapa tamperelaisten ylpeyden, Plevnan ohitse. Myöskään lahtelainen Teerenpeli ei pärjää tässä kilvassa lainkaan, tosin en muutenkaan ole erityisesti heidän oluisiinsa ollut mieltynyt, joten kyseessä on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Käynti terassilla oli muuten ensimmäiseni tänä vuonna, joten terassikautta tuskin olisi voinut paremmin aloittaa. Ja kevääseen kuuluu aina se, että en osaa varoa vaarallista keskipäivän aurinkoa, ja poltan itseni. Niin kävi nytkin, sillä vaikka mulla oli takki päällä, oli se auki, ja onnistuin saamaan kunnon punoitukset otsaan ja kaulaani. Se jos joku, on varma kevään merkki!

Nythän olen jo ehtinyt tosin täälläkin istua terassilla. Eilen nimittäin tuli ennen Tapparan peliä istuttua hetki Passionin terassilla. Kesä ja terassit, odotan teitä :) Eikä jääkiekon MM-kisoihinkaan enää pitkästi ole!

Ruokaa länsirannikolta

Turussa kun olin, piti tietysti kokeilla kaupungin hampurilaistarjontaa. Yritin jo etukäteen selvitellä paikan paremmin tuntevilta, että mistä saa kaupungin parhaat purilaiset. Internet tietysti tarjoaa oivan pohjan tarkastella useammankin paikan arvosteluja, mutta itse halusin luottaa nykyisiin ja entisiin paikallisiin tuttuihin, ja kyselin mielipiteitä heiltä Facebookissa.

Näistä kaksi valikoitui edukseen. Nimittäin lähellä rautatieasemaa sijaitseva Kortteliravintola Kerttu, jonka viikonlopun hampparibuffa sai huimaa kannatusta, sekä täl pual jokke Martinsillan lähellä oleva Sloppy Joe West Coast Grill, joka siis oikeasti oli tois pual jokke, ainakin Kerttuun ja hotelliini nähden :)

Koska hampurilaisbuffettia ei perjantaina ollut tarjolla, valitsin näistä kahdesta vaihtoehdosta jälkimmäisen, enkä vähiten paikan omistajien aiempien näyttöjen perusteella. Sloppy Joe'ta nimittäin pyörittää Dahlin pariskunta, jotka Tampereella tunnetaan ehkä parhaiten Sorsapuiston lähellä sijaitsevasta ravintola Hella & Huoneesta. Nykyään tuota tosin pyörittää yksin Arto Rastas, joka on noussut enemmän viime aikoina esiin Le Potin ja lähiaikoina Keskustorille avattavan Bar Burriton kautta. Lisäksi Sloppy Joen paikalla sijaitsi aiemmin saman pariskunnan pyörittämä Le Porc, myöskin ranskalaisen keittiön herkkuja tarjoava ravintola. Käydessäni täällä pitkäperjantaina, oli Herra Dahl nytkin keittiössä, ja valmisti annokset itse meille.







Toki konsepti on nyt aivan eri kuin fine diningissa, sillä kokki itse on palannut juurilleen, ja tarjoaa nyt amerikkalaista pikaruokaa laadukkaista ja tuoreista raaka-aineista. Kuitenkin tinkimättä asiakasystävällisestä hinnoittelusta. Montgomery Dahl on syntynyt Seattlessa ja tullut aikanaan Lontoon kautta Suomeen.

Sloppyssä on tarjolla kokonainen kirjo Cal-Mex (California-Mexico, joka oli muuten uusi termi itselle) tyyppisiä ruokavaihtoehtoja, mutta koska olin burgerille ollut menossa, sellaisen myöskin tilasin. Omalle lautaselleni päätyi Mojo Burger, johon tulee pihvin lisäksi BBQ-jauhelihakastiketta, juustoa, herkkukurkkumajoneesia, salaattia, tomaattia ja friteerattua sipulia. Itseasiassa kaikkiin paikan hampurilaisiin tulee tuota sipulia, joka toimii mielestäni aina purilaisessa kuin purilaisessa. Niinpä lähtökohdat olivat enemmän kuin kohdillaan annoksessani.

Lopputulos ei aivan päässyt vaikkapa Ravinteli Huberin tai Midhillin tasolle, mutta toisaalta hintakin oli lähempänä Zarillon tai Pancho Villan annoksia, joiden purilaisista tuo oli valovuosia edellä.

Myös Sloppyn jälkiruokien hinnat ovat erittäin kuluttajaystävälliset, vai kuinka monesta ravintolasta saa jälkiruuan neljällä eurolla? En tiedä yhtään! Harvoin otan jälkkäriä ravintolassa, mutta nyt oli pakko kokeilla kahta erilaista jäätelösandwichiä. Toisessa oli suklaakeksin välissä minttujäätelöä, ja toisessa suklaajäätelöä maapähkinävoikeksin välissä. Erityisesti jälkimmäinen oli enemmän omaan makuuni, mutta ei minttujäätelökään todellakaan heikko esitys ollut. Lisäksi ruuan yhteydessä saa espresson parilla eurolla, tai laten kahdella ja puolella, eikä kyse ole mistään automaattikahvista. Jos olet Turusta, tai siellä käymässä, kannattaa ehdottomasti ottaa muutama sivuaskel sillan toiselle puolelle, ja käydä syömässä Sloppy Joe West Coast Grillissä!

Suomen ääni

...on Tampereen oma Siru Airistola! Voice of Finlandin kolmas kausi huipentui kisan kaikkien aikojen tasokkaimpien laulajien kaksintaisteluun, kun odotetusti neljästä jäljelle jäivät vain Emma Schnitt ja Siru.

Sitä ennen kuitenkin kuultiin jokaiselta finalistilta yksi duetto valmentajansa kanssa ja yksi uusi biisi, joka oli varta vasten artistia varten sävelletty. Kuitenkin, kuten yleensäkin tämän kisan edetessä, nuo uudet kappaleet eivät pankkia räjäyttäneet, vaikka tämä paras kausi tähän mennessä olikin.

Mutta siihen syy ei oo laulajien, vaan tuottajien, jotka tekevät vain tusinabiisejä artisteille, jotka eivät vielä ole breikanneet isommin. Suomessa on muutenkin niin pieni määrä tuottajia, jotka kykenevät tekemään maailmanluokan biisejä, joita juuri tämä kaksikko vähintäänkin olisi tarvinnut, että lopputulos on väkisinkin hieman pliisu. Myöskään suomenkielellä lauletut kappaleet eivät koskaan itseäni puhuttele samalla tavalla, kuin englanninkieliset. Kaikesta huolimatta onneksi olkoon kahdelle kaikkien aikojen finalistille!

Pliisua ei kuitenkaan ollut paikan päällä. Meininki oli katossa, yleisö sai hillittömän tunnelman aikaan, ja oli upea olla osa tuota showta. Olenhan mä kahdesti aiemminkin ollut televisioyleisössä, ja silloinkin musiikin parissa, kun sekä PMMP että 22-Pistepirkko heittivät spesiaalikeikat YLE:ltäkin tulleessa Kosketuksessa tv-sarjassa. Noilla keikoilla oli kuitenkin vain n. 100 henkeä, ja tunnelma intiimimpi. Logomossa oli perjantaina liki 2000 ihmistä ;)

















Lavalla kävivät uudet biisinsä heittämässä myös Sunrise Avenue, joka ei millään tavalla minua puhuttele, mutta jonka ilmeisen tarttuva renkutus soi päässä vielä lauantaiaamunakin, kun hotellista heräsin, sekä Paloma Faith, jolta on aivan hiljattain tullut uusi albumi. Paloman edellisestä, 'Fall To Gracesta' pidin niin paljon, että nostin sen tuolloin vuoden 2012 parhaiden levyjen joukkoon. Uusi 'A Perfect Contradiction' on enemmänkin laulajan paluu soul- ja funkjuurille, eikä yhtä melodinen kuin edeltäjänsä. Tältä osin se ei ainakaan ensikuuntelulla vakuuttanut allekirjoittanutta, mutta voit tietysti kuunnella sen itse Spotifystä klikkaamalla linkkiä.

Kaikki Voice of Finlandin finaaliesitykset pääset katsomaan helposti tästä linkistä. Mahdollisuus päästä paikan päälle oli kyllä jotakin huikeaa, ja siitä tosiaan suurkiitos kuuluu Nelosen porukalle, jotka tekivät mulle näistä unelmista totta! Neljäs kausi on tosiasia, joten sitä ja ensi vuotta odotellessa :)

Mutta ei nyt liian pian kannata ensi talvea odottaa, vastahan tässä on kevät lähtenyt käyntiin ja lomailua piisaa. Mulla on tässä 1,5 kuukauden aikana vain kaksi viisipäiväistä työviikkoa, sillä sain sumplittua nuo ylijääneet talvilomapäivät siten, että teen lyhyempää viikkoa, ja muutenkin on vappua ja helatorstaita tulossa. Lisäksi olen toivonut kesälomia parissa osassa kesä- ja heinäkuulle, joten ehtii tässä ottaan välillä lungistikin.

Fever, can you hear me?

Oli mennyt itseltäni taas ihan kokonaan ohi, kun The Black Keys näemmä ilmoitti jo maaliskuussa tulevasta uudesta levystään. 'Turn Bluen' julkaisupäiväksi on kerrottu 13.5, eli ei mene enää pitkään.

Vaikka näissä uusissa biiseissä on jonkin verran vielä bändille tyypillistä saundia, tyylillisesti ollaan hieman kuitenkin lähdetty luomaan nahkaa. Ainakin näiden kahden biisin perusteella niitä blues- ja roots-sävyjä on hieman vähemmän, ja tilalle on tullut ripaus ehkä sellaista 60-luvun lopun psykedeliaa. Oli miten oli, erityisesti tuo levyn nimiraita vakuuttaa kyllä edelleen mut. Etenkin sen bassolinjat iskee itselle, ja haistan siinä jonkin verran arcadefiremaista tunnelmaa. Ei se välttämättä sattumaa ole, jos yksi viime vuoden ylivoimaisesti loistavimmista albumeista, 'Reflektor' olisi vaikuttanut myös The Black Keysin saundiin. Eikä tuo 'Fever' myöskään biisinä huono ole, tanssittava ehdottomasti, vähän ehkä enemmän sitä 60-luvun saundia.

Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn kuva otettu Fanpop.comista. Näihin ohiolaiskaksikon biiseihin ei ole vielä julkaistu varsinaisia musiikkivideoita, mutta sen sijaan Lykke Lin tulevalta 'I Never Learn' albumilta 'No Rest For The Wicked', jonka postasin aiemmin audioraitana, sai virallisen videon tällä viikolla.

Kuume nousee myös, kun mennään kohti iltaa ja Voice of Finlandin finaalia. Turku, here I come!

Aurinkoinen kevätpäivä

The Grand Budapest Hotel oli ihan huippu pätkä! Vaikka en kaikkia Wes Andersonin elokuvia olekaan nähnyt, on ollut onni nähdä niistä kolme aivan loistavaa sellaista. Kuten arvelin, niminäyttelijät tekivät ison osan elokuvan erinomaisuudesta, mutta täytyy kyllä antaa erityismaininta Ralph Fiennesin aivan huikealla suoritukselle hotellin portieeri Monsieur Gustave H:na. Kaiken lisäksi trailerit jättivät paljastamatta elokuvan ydinjuonen, mikä teki katselunautinnosta erityisen onnistuneen. Odotan jo että tämä tulisi dvd:lle jotta voisin katsoa sen uusiksi!

Viime lauantaina oli ensimmäinen aurinkoinen päivä pitkään aikaan, ennuste tosin enteili alkuun parempaakin, mutta harvoin ennen huhtikuun puoliväliä kuitenkaan lämpimämpääkään on. Nythän ilmat ovat kertaheitolla muuttumassakin kohti kunnon keväisiä lämpötiloja, Tampereellekin odotetaan pääsiäisen jälkeen jatkuvia noin +15 asteen lämpötiloja. Mutta ennen viime viikonloppua vielä kuitenkin odottelin tuollaista keliä, jotta pääsisin kuvailemaan uudella EF 50mm f/1.8 II -objektiivillani ja vihdoin ilma oli siihen sopiva.















Hatanpään Arboretum on kesällä erittäin hieno paikka, vaikka hieman sivussa ja piilossa onkin. Paikalliset kuitenkin tietävät sen varsin hyvin, ja etenkin ulkoilijoita ja läheisen sairaalan potilaita siellä liikkuu paljon. Ilma oli saanut myös lauantaina ihmisiä liikkeelle, ja vastoin ennakko-odotuksia Kahvila Arboretum sattui olemaan myöskin avoinna. Vaikka se kesäkahvilaksi itseään tituleeraakin, eikä vielä normaalisti oviaan päivittäin auki pidäkään. Olen käynyt tuolla monta kertaa kahvilla, ja päätinpä pistäytyä nytkin, kun kerran tilaisuus tarjoutui.

Kesällä ruusujen ja muiden kukkien kukoistaessa viereisessä ruusutarhassa, voi kahvilan aukioloon kuitenkin luottaa. Talvella ja keväällä avoinna oleminen on kuitenkin melko satunnaista. Tarkemmat tiedot kannattaa tsekata kotisivuilta tai Facebook -sivulta.

Maisemat ovat joka suuntaan mahtavat, ja hyvällä ilmalla terassilla onkin mukava istua ja katsella puistoa, Hatanpään kartanoa, ruusutarhaa tai Pyhäjärven maisemia. Hatanpään puiston alueella on myöskin lukuisia ihastuttavan ränsistyneitä, mutta silti hyötykäytössä olevia vanhoja rakennuksia, lieneepä kahvilankin talo jokin puutarhurin asunto tai ruusutarhan vaja alkujaan. Muitakin rakennuksia tuli kuvailtua siinä innostuksessa.