Mutta palataan sitä ennen vielä ajassa taaksepäin. Tänä vuonna on ilmestynyt poikkeuksellisen paljon hyvää musiikkia, enemmän ainakin kuin monena aiempana vuonna. En tee yhtä kattavaa postausta tästä, kuin kahtena edellisenä kertana, sillä olen käsitellyt suurinta osaa näistä levyistä jo omissa postauksissaan aiemmin.
Aivan kaikkia hyviä levyjä en kuitenkaan ole arvostellut, ja toisaalta kaikki arvostelemani hyvät levyt eivät välttämättä kaikista kehuistani huolimatta pääse sille levelille, että niitä voisi vuoden parhaiden joukkoon lukea.
En esimerkiksi ole maininnut täällä sanallakaan David Bowien alkuvuonna ilmestyneestä 'The Next Day':stä, josta on muodostunut ehkä yllättäenkin uusi suosikkini Bowien levyistä 'Let's Dancen' rinnalle. Tällä uudella levyllä on paikka paikoin vähintään yhtä hyviä raitoja kuin vaikkapa edellisen nimikkoraita tai aiempi lempikappaleeni 'Cat People (Putting Out Fire)'. 'The Next Day':llä takuuvarmoja biisejä ovat mm. 'Love is Lost', 'Boss of Me', 'How Does The Grass Grow?' ja '(You Will) Set The World On Fire'. Ja onhan Bowie featuroimassa yhdellä vuoden kärkipaikoista kisailevista albumeistakin, nimittäin Arcade Firen 'Reflektorilla'.
En myöskään ole maininnut Kanye Westin 'Yeezusta', joka aika yllättäen oli todella toimiva ja kaikessa häröydessään kutkuttavan kiehtova albumi. Lempiraitojani ovat mm. 'I Am God', 'New Slaves', 'Guilt Trip' sekä 'Bound 2'. Koko albumilla ehkä parasta on loistava samplejen käyttö, vaikka se osin on kyseenalaistakin. En ole kuitenkaan mikään Kanye West fani, vaikka pari vuotta sitten miehen showta Flow:ssa hetken seurasinkin. En myöskään ollut kuunnellut yhtään albumia ennen tätä kokonaan, tai ylipäänsä pysty vertaamaan albumin raitoja aiempiin, mutta 'Yeezuksessa' vain on jotain todella toimivaa. Ei sekään silti TOP 10:n yllä.
Hyviä levyjä on tullut siis niin paljon, että sinne eivät myöskään pääse muuten loistavat levyt tänä vuonna julkaisseet kestosuosikkini Pet Shop Boys, ei yksi entisaikojen lempiartisteistani µ-Ziq tai yhden vuoden kiinnostavimmista tanssittavista indielätyistä tehnyt Phoenix. Eikä myöskään toinen ranskalainen, samoista kaveripiireistä lähtenyt ja isoin odotuksin vastaanotettu Daft Punk, useasti kehumani The Naked and Famous tai vasta ostamani Sin Cos Tan. Ei edes suuri suomalainen suosikkini French Films, toinenkin oikein reipasta rokkia tekevä Satellite Stories tai ehkäkin kaikkien aikojen hiphoplevyn julkaissut freestyleräpin voimaduo Solonen & Kosola. Myöskään mahtavia yksittäisiä hittibiisejä sisältävä Chvrchesin levy ei aivan pysty ylittämään sitä maagista ylivoimaisesti parhaiden levykokonaisuuksien rajapyykkiä.
Niitä vuoden kaikkein parhaita albumeita onkin huomattavasti vaikeampi pistää parhausjärjestykseen, eivätkä ne alla sellaisessa olekaan, mutta kymmenen kärkeen ehdottomasti kuuluvat kuitenkin mm. alla olevat levyt.
Mutta eivät kaikki uutiset ole niin iloisia. Vaikka vuosi päättyy näin hienosti upeiden levyjen ja hyvän musiikin osalta, niin newyorkilaisbändi School of Seven Bells on menettänyt yhden perustajajäsenistään, Benjamin Curtisin viime sunnuntaina. Curtisilla todettiin aiemmin syöpä, ja vaikka toivoa alkuun oli, ei hoidoista lopulta ollut kuitenkaan apua. On aina surullista, kun hieno ihminen lähtee liian aikaisin. Toivottavasti tämän loistavan bändin ura voisi kuitenkin vielä jossain vaiheessa jatkua, mutta onneksi ainakin musiikin muisto elää.
R.I.P. Benjamin Curtis (23.9.1978 – 29.12.2013)
Tulevan vuoden musiikkilöytöjä odotellen, itse kukin :)
VastaaPoistaMukavaa uuttavuotta, niin ja oikein hyvää ruokahalua ;)
Kiitos kiitos :) Niitäkin oon jo vähän pohdiskellu tässä...
Poista