Laiska sunnuntai ja nostalgiapostaus

Helppoo niinkun sunnuntaiaamut lauloi jo Lionel Richie aikoinaan.

Perjantairemuamisen ja usean menoviikonlopun jälkeen ihan jees olla välillä kotonakin. Kävin mä sentään keskustassa ja kaupungin rajalla eilen kaupoilla, että joutui pukemaankin päälle :)

Kuvan rajaus meni vähän huonosti, mutta päällä New Yorkerin ruutupaita, toiset uudet Pull & Bearin farkut ja Converset. Laukkuna jo elähtänyt Fred Perryn postilaukku.

Sen ihmeempää asiaa ei ole ulkomaailmaan ollut ja ei ollut tarkoitus tänäänkään liikkua, kunnon sohvaperunaviikonloppu telkkarin ääressä. Tilasin eilen kerralla molemmille päiville kebabit Koikkarista, jotta saa maksimoitua laiskottelun. Illalla pitää kuitenkin tehdä huomiselle safkaa.

Ei sillä että olisin koko viikonloppua sohvalla kuitenkaan maannut. Olen taas fiilistellyt vanhaa musiikkia roppakaupalla, erityisesti eilisillasta lähtien Aphex Twiniä, joka oli mulle kaikkein merkittävin innoittaja ja säveltäjä konemusiikin saralla vajaa parikymmentä vuotta sitten.

Kaikki alkoi yhdestä lumisesta helmikuisesta yöstä Ylöjärvellä vuonna 1993 jolloin kuulin ensi kerran tämän kaikkien aikojen loistavimman teknobiisin. Tämän jälkeen paluuta ei ollut. Kyseessä olivat myös ensimmäiset raveni Tampereen seudulla ja kautta aikojen toiset sellaiset.

Siitä lähtien 'Polynomial-C' on pysynyt kaikkien aikojen biisien kärjessä vaikka Aphex Twin-innostukseni vuosien varrella laantui musiikin huonontuessa. Jokainen kerta, kun kuulen nuo alkunuotit, kylmät väreet menevät lävitseni. Tällä biisillä on maaginen kosketus.



Nämä kaikki biisit jotka valitsin tähän postaukseen, ovat vain jäävuoren huippu kaikesta siitä loistavasta materiaalista jota RDJ julkaisi muidenkin pseudonyymiensä, kuten Polygon Window, Caustic Window ja AFX, alla. Mies on tehnyt niin pitkän uran elektronisen musiikin alalla ja ollut niin merkittävä pioneeri monessa, että arvostus on edelleen huipussaan vaikka nykyinen musiikki ei iskekään.



Vuosien 1992-1995 välillä tuotteliaisuus oli huipussa ja kaikki parhaat levytkin julkaistiin tuohon väliin. Vuoden 1995 'I Care Because You Do' oli vielä kohtuullisen hyvä, mutta suunta oli jo muuttumassa eikä se tyyliltään vedonnut muhun enää yhtä paljon kuin aiempi materiaali.



Herra James ei ainoastaan ollut mulle suuri ja harras diggailun kohde jota pelkästään kuuntelin vaan hän innoitti itseni kokeilemaan enemmän erilaista konemusiikkia ja vaikuttikin omaan 90-luvun puolivälin jälkeiseen tuotantooni merkittävästi.



Kaikkiin näihin valitsemiini biiseihin liittyy vähintään yksi, jos ei useampia muistoja, ja niiden avulla pystyy hetkeksi palaamaan sinne hetkeen. Kyseessä on ikäänkuin muistiportaali menneisyyteen.

Jokainen muisto on tärkeä ja rakas, olivat ne sitten ihmisiä, auringonnousuja, kolkkoja tehtaita ja halleja tai yöttömiä öitä. Tätä tunnetta voi olla vaikea selittää ihmiselle joka ei ole kokenut samoja asioita silloin, mutta uskon että musiikista riippumatta meillä kaikilla on johonkin aikakauteen ja musiikkiin tai artistiin liittyviä saman kaltaisia elämyksiä joita vaalimme.



'On' on yksi harvoista alkuperäisistä, vuonna 1993 ostamistani vinyleistä, jotka olen myös säästänyt ja jotka edelleen löytyvät levyhyllystä. Kyseisen sinkun toiselta levyltä löytyy myös mahdollisesti alkuperäisen laudalta lyövä μ-Ziqin remiksaus jonka tunnelma ja äänimaailma on omaa luokkaansa.



Niiden öiden ja bileiden määrää kun näitä biisejä on tullut tanssittua ja fiilisteltyä on mahdoton laskea, niitä on kymmeniä. Onneksi on muistoja vaikka paluuta samanlaiseen aikaan mitä oli kuulua teknon ensiaaltoon, ei enää voikaan tulla. Mikä uusi ja täysin erilainen juttu enää voisikaan sykähdyttää samalla tavalla kun kaikki on koettu ja nähty?



Pystyykö mikään enää sykähdyttämään ja vapauttamaan ihmiset tuntemaan samanlaista yhteenkuuluvuutta ja mielenrauhaa mikä vielä 20 vuotta sitten ja ylikin, oli mahdollista, vai onko maailma paatunut liikaa ja musiikki mennyt liian kaupalliseksi?

Lisää Aphex Twiniä uudelta Spotify-soittolistaltani.