Muistaakseni olen täällä blogissakin aikanaan tuonut esiin suurta viehtymystäni hylättyihin tiloihin, erityisesti teollisuusrakennuksiin ja ihan yleisesti urbaania löytöretkeilyä kohtaan. Mahdollisuuksia vain on nykyään kovin vähän täällä Tampereen seudulla, vaikka juurikin kävin aivan naapurissani kuvailemassa nyt jo maan tasalle romutettua entistä lähikaupan taloakin (ehkäpä laitan siitäkin vielä jossain vaiheessa kuvia...). Toki myös Rantatien tonteilla on tullut kengänpohjaa kulutettua, ja tännekin sieltä jonkin verran kuvailtua.
Olen kuitenkin ollut näistä kiinnostunut jo nuoresta kollista saakka, ja kun lähes välittömästi viime kesän Budapestin reissun jälkeen luin pohjoisemmassa sijaitsevasta
Népszigetistä, harmitti jonkin verran, että olin täpärästi juuri missannut mahdollisuuden mennä käymään siellä. Onneksi uusi tilaisuus kuitenkin tarjoutui nyt, eikä saarta oltu vielä ehditty tuhota uudisrakentamisen myötä. Käynnissä on nimittäin ollut laajamittainen suunnitelma muuttaa tuo osin miltei luonnontilainen saari
luksuskaupunginosaksi, minkä kannattavuutta epäilen jo ensinnäkin siksi, että matkaa sinne on kuitenkin ydinkeskustasta lähes kahdeksan kilometriä. Jokatapauksessa positiiviseksi yllätyksekseni viimeisen vuoden aikana saarella, tai oikeasti niemellä ei ollut tapahtunut kaiketi mitään, ainakaan suurempia muutoksia.
Népsziget on tunnettu myös "Kansan saarena", ja sen varsinainen asutushistoria alkaa 1900-luvun alusta. Vuoden 1920 olympialaiset oli nimittäin tarkoitus järjestää Budapestissä, ja saari oli valittu keskeiseksi paikaksi etenkin vesi- ja ulkoliikuntalajeille. Ensimmäiseen maailmansotaan liityvien erinäisten syiden vuoksi Unkari kuitenkin menetti oikeuden kisoihin, ja ne menivät Belgiaan. Tästä syystä saaren rakentaminen viivästyi, mutta maailmasotien välissä se alkoi kuitenkin jo saavuttaa asemaansa juuri kyseisten urheilulajien harrastajien keskuudessa. Myös sen rannat olivat suosittuja uimapaikkoja. Vuosikymmenten saatossa siitä kehittyi toimelias lomakeidas unkarilaisille, ja tarjolla oli monenlaista majoitusta ajan henkeen sopien. Toki hotellimajoitustakin löytyi, mutta telttailu oli 60- ja 70-luvuilla suosionsa huipulla, ja alueelta löytyikin useita leirintäalueita.
Toisen maailmansodan jälkeen saaren itäranta myös alkoi teollistua, kun
Ganz Company rakensi sinne sekä telakan, että suuren metallipajan. Raudan työstäminen on saarella hiipunut, kuten tulevista kuvista näkyy, mutta telakkatoimintaa pyörittää edelleen
Újpesti Shipyard saaren koillisosassa. Aivan metallitehtaan vieressä vaikutti olevan toiminnassa oleva autokorjaamo, ja etelämpänä oli myös verrattain suosittu kanootti- ja kajakkikerho. Ja vaikka saari herää hiukan enemmän henkiin kesäaikaan, ja jonkin verran meidän käyntimme aikaan siellä suljettuja ulkobaarejakin näkyi olevan, niin myöskään leirintäkäytössä se ei enää ole entisellään, ja useat sen leirintäalueista ovat myös autioituneet. Erään netistä lukemani artikkelin mukaan saarella asuu ympäri vuoden ainoastaan yksi mies, joka pitää suurehkoa kotieläintilaansa länsirannan puolella. Sieltä myös ovat nuo pari kuvaa vuohista, haikarasta ja pellosta. Tilalla eleli myös suuri määrä kukkoja ja koiria.
Itse toivoisin, että
Népsziget ei tästä mihinkään muuttuisikaan, sillä sen verran kiehtova paikka se oli. Itse haluaisin käydä tuolla tehdasrakennuksissa vielä uudelleenkin, sillä aika oli kuitenkin rajallinen, eikä meillä ollut siihen muutamaa tuntia enempää mahdollisuutta tällä kertaa käyttää. Saarelle pääsee sekä eteläpäässä olevaa kävelysiltaa pitkin (lähin metroasema Gyöngyösi utca), sekä pohjoispäässä sijaitsevaa kävely- ja rautatiesiltaa (lähin metroasema Újpest-Városkapu). Tietysti myös autotietä pitkin pääsee pohjoispäädystä.
