Kun Burger King palasi Manseen

Niin se päivä sitten koitti, kun Burger King avasi jälleen Tampereella, 30 vuoden tauon jälkeen. Aikanaan yksi toimipiste sijaitsi Hämeenkadulla Commercen talossa, samassa liiketilassa jossa sittemmin on sijainnut McDonalds. Tamperelainen -lehti julkaisi pari vuotta sitten pienen historiikin Keskustorin ravintolaan liittyen. Tarina ei kerro, miksi Burger King ei 80-luvun alkumetreillä ottanut Suomessa tuulta alleen, sillä myös Helsingin ravintola lakkautettiin myöhemmin seuraavana vuonna samasta syystä, kannattamattomuuden takia.

Ketju kuitenkin palasi takaisin Suomeen viime vuonna, ja itsekin olen käynyt Helsingin ravintolassa tänä vuonna jo kolmesti, joka on poikkeuksellisen paljon multa pikaruokapaikaksi. Nyt Tampereen toimipisteen avattua tuli eilisestä käynnistä neljäs BK -visiitti tälle vuodelle, eikä se välttämättä siihen jää. Maistoin tällä kertaa Chicken Tendercrisp -hampurilaista, sillä aiemmin olin syönyt aina pelkästään Whoppereita ja pariin otteeseen Smokehousen. Yksi Burger Kingin etuja verrattuna kilpailijoihinsa onkin erilaiset kanahampurilaisvaihitoehdot. Kun Mäkkärissä tai Hesessä joutuu tyytymään yhteen, on BK:ssa niitä aiakin kolme tai neljä.

Chicken Tendercrisp oli oikein hyvä, sillä siinä on kokonaista kanafilettä paneroituna, ei siis mitään jauhettua massaa, vaan kokolihaa. Eihän se silti lihapurilaisille vertoja vedä, koska olen aika puristi, mitä hampurilaisiin tulee, ja perinteisemmät burgerit ovat sikäli parhaita. Ensi kerralla onkin pakko saada taas Smokehouse!

Kävin tällä viikolla myös hankkimassa täydennyksiä Halloween -asuuni, asianmukaiset bileet kun on nimittäin lauantaina tiedossa. Tänään kuitenkin lähden Kissakahvila Purnauskisin avajaiskarnevaaleihin ja toivon mukaan pääsen itse kahvilaankin huomenna. Hauskaa Halloweenia! :)

Lokakuun musiikkivideokatsaus

Musiikki on ollut viime aikoina blogissa vahvasti esillä, ja samalla meiningillä jatkuu. En ehtinyt perehtyä uusiin julkaisuihin aiemmin miltei koko lokakuussa, ja nyt kun olen ehtinyt niitä kuunnella, on näitä löytöjäkin tullut.

The Dø esimerkiksi julkaisi tämän uuden musiikkivideon 'Despair, Hangover & Ecstasy' viime viikolla. Suomalaisen Olivia Merilahden, ja ranskalaisen Dan Levyn duolta on Rosvojen 1000 Sparks -blogin mukaan tulossa uusi levykin vuoden vaihteen jälkeen.

Tuoreimpana näistä postauksen videoista on puolestaan jo pitkään diggailemani yhden Suomen kovimman bändin, Disco Ensemblen keulahahmon Miikka Koiviston sooloprojekti Hisser. Ensisingle 'Park Fiction' julkaistiin eilen, samoin tämä musiikkivideo. Kun ensimmäisen kerran luin miehen proggiksesta, jälleen Rosvoista (tällä kertaa Wincave -blogista) vajaa kuukausi sitten, olin samaan aikaan hieman säikähtänyt, että myös surullinen. Ensimmäistä siksi, että juuri Disco Ensemble on ollut se kovin juttu, ja toiseksi siksi, että sooloura tarkoittaa lähes aina sitä, että bändikuviot jäävät kokonaan sikseen.

Mitä itse biisiin tulee, kuulostaa se yllättävän kivalta. Elektronista musiikkia osasin kyllä odottaa, ovathan Miikan alaa nimenomaan koskettimet. Lisäksi tuo genre on yleensä nykyään melko luontainen suuntaus, kun rokkibändistä lähdetään sooloilemaan, mutta aivan omanlaistaan saundia hän on silti lähtenyt tekemään. Ei siis ole kopioitu entisiä maneereita, tai ei mieleeni edes tule mitään toista samalta kuulostavaa artistia. Salaa kuitenkin toivon tulevalta levyltä sitä DE:n räjähtävyyttä kuulevani, minkä Koiviston laulu on nimenomaan bändissä määrittänyt. 'Park Fiction' on siihen verrattuna nimittäin melkoista pehmopornoa :)

Vielä pidempiaikainen suosikkini taas jo yli 20 vuoden takaa, Orbital puolestaan ilmoitti nettisivuillaan lopettavansa lopullisesti. Veljeksistä Phil keskittyy levyjen soittoon, ja Paul jatkaa musiikin julkaisemista nimellä Eight Fifty Eight tai 8:58. Aivan selväksi tuon projektin kirjoitusasu ei itselleni vielä tullut, mutta se nähdään viimeistään ensi vuoden helmikuussa, kun ensimmäisen levyn pitäisi ilmestyä.

Myös Eight Fifty Eightiltä on saatu jo esimakua, kun ensimmäinen biisi ja musiikkivideo julkaistiin. Mielenkiintoista materiaalia on takuulla luvassa, vaikka tuo nyt kuultu ja nähty biisi ei vielä samalle tasolle Orbitalin kanssa pääsekään. Se nyt olisikin toisaalta lähes mahdotonta, sen verran paljon Hartnollien yhteinen musiikki on itseäni kaikkien näiden vuosien aikana puhutellut.

Sukkelaa epäpoppia

Viime perjantaina interneetteriin putkahti mielenkiintoinen kokoelma mashuppeja. Nettimedia reagoi asiasta vasta pari päivää jälkijunassa, ja sunnuntaina uutinen lähtikin kiertämäänkin toden teolla. Joku onkin saattanut lukea tästä jo esimerkiksi Rumbasta, joka tuntuu ihan kiitettävästi kopioivan maailman musiikkiuutisia tuoreeltaan näin kotimaassa. Jokatapauksessa sarjakuvapiirtäjä David Rees on vapaa-aikanaan yhdistellyt kahdeksan Taylor Shiftin ja Aphex Twinin biisiä yhteen, ja muodostanut niistä kokonaan uusia kappaleita.

Aika moni voisi ajatella, ja ajattelikin, että kyseessä on nyt todellista jumalanpilkkaa, mutta itse en suhtautunut tähän kuitenkaan niin puristisesti. Jos sama olisi tapahtunut 90-luvulla, olisin todennäköisesti ollut samoilla linjoilla. Tosin Taylor Shift leikki siihen aikaan vielä hiekkalaatikolla, kun diggailin Richard D. Jamesin musiikkia niin intohimoisesti :) Kaiken lisäksi nyt mashupatut kappaleet ovat pääosin miehen myöhempää tuotantoa, tuolta 1997 vuodesta eteenpäin, joihin mulla ei itsellä samanlaista tunnesidettä enää ole. Ehkä silläkin on merkitystä, että vanhemmat alkupään biisit Rees on jättänyt rauhaan.

Biisit todella toimivat yhdessä hämmentävän hyvin, ja parhaiden joukkoon lukeutuvat erityisesti 'Starlightlicker', 'We Are Never Ever Getting Girl/Boygether', 'Why You Gotta Be So Flim' ja 'You Belong With Avril', joista jälkimmäinen kuulostaa siltä että sen olisi aina kuulunut tuolta kuulostaakin. Eikä tämä suinkaan huono homma muutenkaan ollut, sillä en minä esimerkiksi Shiftiä muuten edes olisi tullut kuunnelleeksi. Veikkaan kuitenkin, että aika monelta olisi puolestaan jäänyt tutustumatta Aphex Twiniin. Mieheltähän tuli reilu kuukausi takaperin uusi albumikin yli 13 vuoteen, josta kirjoitin tuoreeltaan myös täällä.

Nämä mashupit löytyvät siis Soundcloudista, ja ne voi myös tallentaa sieltä omalle koneelle. Kyseinen toimenpide ehkä jopa kannattaa, mikäli tykästyy biisehin, sillä tekijänoikeuksia vaalivat tahot sivaltanevat nopeasti, ja biisit poistunevat melko nopeasti tiedon levitessä. Pieni maistiainen löytyy kuitenkin myös Youtubesta (alla), ja tarkemmin Rees avaa biisien taustaa omassa blogissaan.

Hetkeni huipulla

Kävin viime perjantaina testaamassa uuden Solo Sokos Hotel Tornin Grill It -ravintolan lounaan, ja piipahdin katsastamassa myös tornin huipulla sijaitsevasta Moro Sky Barista (kyllä, sen nimi todella on se...) maisemia.

Sekä lounas alakerrassa, että yläkerran baari olivat todella positiivinen yllätys! Ylipäänsä nuo vanhoihin veturitalleihin rakennetut ravintolatilat, samoin kuin hotellin yleiset tilat olivat varsin tyylikkään näköisiä paikkoja, ja suuret tallin ikkunat toivat paljon valoa tilaan. Lounasravintola Grill It:in yhteydessä on myös Paja Bar, joka on suunniteltu yhteistyössä Popedan, Eppu Normaalin ja Yön kanssa ja sisustettu vanhojen manserockin ikonien soittimilla, kultalevyillä ja esiintymisasuilla. Baarissa on myös aito vinyylillä toimiva jukebox. Lisäksi baari on erillinen ruokaravintola, ja sen á la carte -lista on eri, mitä lounasravintolan puolella. Ruokalistatkin henkivät suomirockin kulta-aikaa, sillä ne muistuttavat vinyylilevyjen kansia.

















Lounas noutopöydästä maksaa 14€ ja erityisesti salaattipöydän valikoima oli todella mainio. Tarjolla oli vihersalaattia, kurkkua, tomaattia, paistettuja kasviksia, marinoituja herkkusieniä, valmiita kurkku- ja rapu-couscous-salaatteja, oliiveja ja mozzarellaa, keitettyä kananmunaa, kylmäsavulohta ja kahta erilaista itse leivottua leipää. Lämpimien ruokien osalta vaihtoehtoja oli vähemmän, mutta kasvispuolelta oli ainakin kermaperunaa ja uuniporkkanoita tuona päivänä, samoin kuin porsaanpaistia, joita otin itse. Ilmeisesti yksi vaihtoehto oli kirjolohikiusaus, mutta sitä en maistanut. Olisi hyvä, että ruokalajit olisi mainittu jossakin. Mutta kaikki oli siis hyvää, eikä hinta mielestäni tuosta ole päätä huimaava, vaikka onkin normaalia lounasta tyyriimpi. Jälkiruuaksi oli vielä lisäksi tuoretta ananasta kinuskikastikkeella kuorrutettuna.

Ruuan jälkeen näköalahissi kyyditti tosiaan nopeasti hotellin ylimpään, eli 25. kerrokseen, josta avautuvat hienot maisemat Tampereen yli. Ja jos olin etukäteen hieman kritisoinut hotellin rumaa ulkonäköä, niin sisältä se ainakin osoittautui oikein tyylikkääksi paikaksi. Ylimmän kerroksen baari jopa oli vielä erityisen viihtyisän oloinen, ja puolen päivän aikaan tosin sen verran täynnä, että en sinne jäänyt istumaan. Täytyy palata sinne toisena ajankohtana varta vasten, sillä baari on tosiaan ihan yleisessä käytössä, eikä sinne päästäkseen tarvitse olla hotellin asiakas. Jokatapauksessa mielenkiintoinen ja tyylikäs design tekee jättikokoisten maisemaikkunoiden ohella tästä erittäin kivan paikan. Ehdottomasti koko hotelli on kansainvälisintä, mitä Tampereen ravintola- ja ajanviettopaikoista tällä hetkellä löytyy. Ja kun tähän lisätään vielä erityisesti kesäaikaan takuulla jättimenestykseksi muodostuva ulkoterassi, tiedän minne ensi kesänä tulee paikalliset terassireissut tehtyä :)

Mutta kuvat puhukoot loput puolestaan. Hotelli sijaitsee siis aivan Tampereen rautatieaseman vieressä.

Mansesta Miamiin

Koskikeskuksen ravintolamaailman Miami Bar & Grill koki muodonmuutoksen niin ulkoisesti, kuin ruokalistankin osalta loppukesästä, ja melkoinen kasvojenkohotus se onkin ollut.

Paikan sisustus ja ruoka on tosiaankin pistetty kokonaan uusiksi, ja se näyttääkin nyt enemmän ruokaravintolalta, loungefiilistä unohtamatta. Palmut toki tuovat edelleen mieleen sen, että minkäs nimisessä paikassa sitä ollaankaan. Ehkä jäin kaipaamaan hiottua soittolistaa näin arki-iltapäivään, johon käyntiajankohtamme sijoittui. Ehdottomasti downtempo ja chillout sopisi paikan uusittuun linjaan loistavasti.

Mutta siihen pääasiaan, eli ruokaan. Minulle ja parille muulle bloggarille tarjoutui jälleen tilaisuus käydä maistelemassa uutta listaa läpi. Tältä osin ei voi puhua, että Chef Santerilla, joka sen on suunnitellut ja rakentanut, olisi pelkästään näppinsä pelissä, sillä konseptia on todellakin hiottu huolellisesti ja koko menyy on tehty uusiksi alusta loppuun. Tyylillisesti on pysytty ravintolan linjalla, ja konseptina on edelleen Floridan ja Karibianmeren makumaailma, mutta uudella twistillä. Tällä kertaa tämä lähiruokaguru on siis hypännyt pois omalta mukavuusalueeltaan ja lähtenyt merta edemmäs kalaan, mutta hoitanut tämänkin tontin mallikkaasti.

Niin mallikkaasti, että kun saimme liki kaikkia tarjolla olevia vaihtoehtoja maistaa, oli ruoka yleisesti ottaen todella positiivinen yllätys. Myös drinkkilista on kasvanut entisestään, ja esimerkiksi erilaisia ginivaihtoehtoja löytyy nyt kahtatoista eri laatua, myös tonicceja voi valita neljästä eri merkistä. Samoin uutena puolena kaikki Miamin appelsiinimehu puristetaan itse tuoreista appelsiineista, ja aperitiiviksi nauttimaamme Fuzzy Naveliin sitä tulikin. Drinkki oli oikein raikas ja freesi juuri tuon ansiosta.















Alkuruokien listalta meille päätyi testiin mm. Smoked Salmon & Shrimp Chowder, kermainen keitto ravuista, kylmäsavulohesta ja maissista ranskankermalla ja valkosipulikrutongeilla. Tämä jos joku toi Karibianmeren mieleen, ehkä ennemmin kuitenkin Louisianan kuin Floridan, ja myös nousi meistä suurimman osan suosikiksi. Tämä keitto oli itsellenikin yksi parhaista, ellei paras maistamistani kalakeitoista. Lisäksi tarjolle tuotiin itsetehtyjä friteerattuja rapukakkuja Crab Cakes, pikkelöityjä kasviksia, paahdettuja pähkinöitä ja talon punakaali-punasipuli-slaw’ta Pickled Salad, sekä maustettuja ja grillattuja bataattiranskalaisia Grilled Spicy Sweet Potato. Pikkelöidyt kasvikset ja bataattiranut veivät itselleni kuitenkin sen ykköspaikan, erityisesti, sillä jälkimmäisille valittu Savupaprika-aioli, oli (aioli vai?) todella toimiva kombo ja vei kielen mennessään.

Pääruuista pöytään tuli Jerk-maustettuja broilerin koipinuijia Funky Chicken, jotka tarjottiin grillatun ananaksen, mangosalsan, tuosta pikkelöidystä salaatistakin tutun talon slaw’n ja kookosriisin kanssa. Annos oli niin tuhti, että olisin ollut varsin tyytyväinen tähän ilmankin riisiä, mutta ainakin rahalle saa siis määrällisesti vastinetta. Lisäksi maistoimme Cajun Salmon & Crab -annosta, Miami burgeria, entrecôte-pihviä ja Miami Steak Sandwichiä, joista erityisesti kaksi jälkimmäistä tekivät todella suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Mehevä ja todella massiivinen entrecôte tarjoillaan grillatuista jalapeñoista itsetehdyn salsan, mutta myös talon slaw’n ja mangosalsan kanssa, pihvi, josta riittää kovempaankin nälkään. Ehkäpä kaikessa yksinkertaisuudessaan jälleen tämän katuruokafanaatikon sydämen sulatti tuo mainiolla talon omalla juustokastikkeella kuorrutettu Miami Steak Sandwich, jossa on puuhiilloksella grillattua pihvinaudan sisäfilettä ja tuota jo edellä kehuttua savupaprika-aiolia. Kyseisen leivän saa muuten listalta myös "tuplana" todella isoon nälkään!











Jälkiruokia löytyy kolmea erilaista. Mielenkiintoinen retrotrippi olivat grillatut hedelmät vartaassa, Grilled Fruit Platter lämpimän suklaakastikkeen kanssa, mutta kyllä itselle kolmen suklaan pirtelö Triple Chocolate Milk Shake ja friteerattu uppopaistettu jäätelöpallo kookoksen ja mangon kanssa Deep Fried Ice Cream vetivät pidemmän korren. Erityisesti tuo pirtelö oli jotain mieletöntä.

Oli myös hauska jakaa omia näkemyksiä ruuasta, sillä kaikilla meistä yhteisiä antimia maistelleista bloggareista on erilaiset taustat ja kiinnostuksen kohteet. Jokainen myös tuntui löytävänsä omia toisistaan poikkeavia suosikkeja Miamin ruokalistalta. Tämä kertoo vain siitä, että kun minä vaikkapa kirjoitan omista suosikkiruuistani, niin se on todella vain oma näkökantani asiaan. Ei kannata siis olettaa, että se on ainoa olemassaoleva näkemys, vaan yksi niistä monista. Uskonkin, että jokaiselle löytyy jotakin, ja pakko sanoa, että ketjuravintolan ruoka harvoin on näin maukasta ollut.

Kun itse menen tänne omalla rahalla ensi kerralla syömään, tilaan kuitenkin takuulla tuon lihaleivän ja bataattiranskalaiset, tai sitten entrecôten. Jälkiruuaksi menee mainiosti pirtelö :)

Tarinoita rakkaudesta ja pohjoisesta

Pari vuotta ilmestynyt Jessie Waren debyyttilevy oli kaikilla mittareilla mitattuna huikea avaus lontoolaislaulajan uralle. Odotukset jatkolle ovat luonnollisesti olleet korkealla, vaikka viime Flow'ssa näkemäni pätkä keikkaa ei aivan huippuunsa päässytkään, ja hän vaikutti lavalla väsyneeltä.

Jo noihin aikoihin ensimmäinen sinkku 'Tough Love', jonka nimeä tämä tuore albumikin kantaa, oli kuitenkin ilmestynyt, ja se kuulosti erilaiselta, päivitetyltä Jessieltä. Ja päivitetty myös on koko levy. Se on selkeästi vielä tanssilattioita kosiskelevampi, ja samalla osittain vähemmän luomua, elektronisempaa saundia. Tässä arvostelussa on muuten käytetty ja promottu jälleen levyn Deluxe -versiota, jolla on neljä biisiä enemmän.

Jos tuo biisi ei itseäni aivan vielä vakuuttanut, niin huoli kakkoslevyn hyvyydestä oli sikäli aivan turha, että kyllä tämä nyt vain pirun loistava albumi on. Ehkä tällä ei aivan samanlaista hittipotentiaalia ole kuin ensilevyllä, mutta se paras puoli, eli Jessien upea ääni ja laulutaito ovat edelleen kuitenkin keskiössä. Eivätkä tuon edellämainitun ensisinkun lisäksi lempikappaleikseni muutaman kuuntelun jälkeen osoittautuneet 'You & I (Forever)', 'Cruel', 'Say You Love Me', 'Sweetest Song', 'Want Your Feeling' ja 'Champagne Kisses' edes oikeastaan jää noista debyytin parhaista biiseistä jälkeen. Niitä yhtä hyviä tai parempia on itse asiassa tällä levyllä määrällisesti jopa enemmän, ja aika kutkuttavia ovat myöskin nuo Deluxe -version neljä ekstraraitaa.









Myös Zola Jesus nimellä musiikkia tekevältä Nika Danilovalta on ilmestynyt hiljattain uusi levy. Kirjoitin hänestä reilu vuosi sitten ensimmäisen kerran täällä blogissa, tuolloin kuitenkin kyseessä oli uudelleensovituksia omista vanhemmista biiseistä. Nyt ilmestyneellä 'Taiga' levyllä on vain ja ainoastaan uutta materiaalia.

Olen kuunnellut tätä levyä yhtä paljon Jessie Waren kanssa, ja on hauska kuunnella kahta jotain niin erilaista levyä peräkkäin. Jo laulajan äänissä on selkeä ero, vaikka todella monipuolinen ja taitava Danilova onkin, silti sellaista samaa lämpöä siinä ei ole, mitä Jessiellä. Ja kylmän pohjoisen fiilis tältä 'Taigalta' välittyykin, sillä myös konesaundit ovat huomattavasti kolkommat ja karummat. Hetkittäin mieleen tulevat jopa Björkin 'Homogenic' levyn aikaiset konemusiikkikokeilut kaikessa erikoisuudessaan. Niilläkin on kuitenkin paikkansa, ja ainakin allekirjoittaneen tämä uusi Zola Jesus vakuutti, vaikka ei toki Guðmundsdóttirin tasolle pääsekään.

Levy toimii hyvin kokonaisuutena, mutta paranee erityisesti loppua kohti, ja toki sieltä on nostettava esille sellaisia kappaleita kuten tuo ensimmäisenä musiikkivideonakin julkaistu 'Dangerous Days'. Kärkibiisien joukkoon lukeutuvat myöskin 'Dust', 'Go (Blank Sea)', 'Ego', 'Nail', 'Long Way Down', 'Hollow' ja 'It's Not Over'.

Muumit järkyttivät Iltalehden lukijaa

Kirjoitin jo aiemmin Tove Janssonin juhlavuodesta, ja kävin viime viikolla myös katsomassa uuden Muumit Rivieralla -elokuvan, joka pohjautuu kaikille tutumpia Muumilaakson tarinoita tv-sarjaa enemmän alkuperäisiin sarjakuviin. Itse tarinan aihio taas sisältää alunperinkin havaintoja Toven ja hänen äitinsä reissulta Rivieralla.

Elokuvan ympärillähän kohuttiin jo etukäteen, sillä sitä markkinoitiin niin autenttisena kunnianosoituksena alkuperäisteokselle, että se olisi ainoastaan aikuisille sopivaa katsottavaa. No, huoli pois, sillä tokihan tässä oltiin ronskimpia, mitä niin sovinnaisessa tv-sarjassa, mutta taitavat ainoastaan nämä samat kukkahattutädit, jotka haluavat piilottaa alkoholimainonnan tyystin, olla niitä, jotka pitävät tätä lapsille sopimattomana. Elokuvan tultua teattereihin, ei kestänyt kuin reilun viikon, kun samat äidit jo järkyttyivät elokuvasta.

Lainaan tuosta edellämainitusta Iltalehden artikkelista tämän kommentin ja painan sen jälkeen pääni hiekkaan:

- Kävimme eilen katsomassa Muumit Rivieralla -elokuvaa. Kyseessä oli vähän erilainen muumielokuva. Pappa joi viskiä ja viiniä ja mamma hoiteli auliisti papan krapulaa. Niiskuneiti pelasti köyhyyksissään rahansa kasinolla saadakseen uudet bikinit ja flirttaili yökerhossa. Mukana oli myös "kiintiöhomo". Koira joka ei pitänyt koirista vaan kissoista, perheenäiti päivittelee.

Elokuvan erilaisuus on kuitenkin ollut hyvin tiedossa, joten on lähes älytöntä viedä lapsi tätä katsomaan, mikäli kokee aiheen itse sopimattomana. Toki elokuva on luokiteltu sallituksi ilman ikärajaa, mutta se kertonee ainoastaan siitä, että sisältö ei ihan oikeasti kovinkaan järkyttävää katsottavaa perheen pienimmillekään ole. Ehkä en kuitenkaan itsekään alle kouluikäistä veisi sitä katsomaan. Toiseksi kommentissa on paradoksi. Millä perusteella on tehty johtopäätös, että kissoista enemmän kuin koirista pitävä koira on "kiintiöhomo"?

Tarinassa Niiskuneiti haaveilee glamourista ja elokuvatähtien elämästä, Muumipappa taas seikkailusta, jonka matka Rivieralle mahdollistaisi. Näistä aineksista on saatu kasaan elokuvan (ja sarjakuvan) aihio, jossa koko perhe lähtee pienellä purjeveneellä kohti tuntematonta. Matkalla on tietysti mutkia, eihän se muuten seikkailu olisi, ja perillä Muumien elämä mullistuu heidän muuttaessa asumaan julkkisten kansoittamaan Grand hotelliin. Arkinen ja leppoisa muumilaaksoilu mullistuu kertaheitolla, kun heidät repäistään glamourelämän pyörteisiin, ja saapa siitä pappakin osansa, Muumipeikko ei niinkään arvosta.

Muutamissa arvosteluissa on kritisoitu tarinan epäloogisuutta, mutta itse en pysty tätä allekirjoittamaan laisinkaan. Sarjakuvan lukemisesta on varmastikin ainakin 20 vuotta, joten en sitä niin tarkkaan muista, että voisin elokuvaa lähteä vertaamaan, mutta mielestäni elokuva kantaa hienosti alusta loppuun saakka. Juonen kaari on eheä, ja mielestäni siinä on selkeä alku sekä loppu. Kaikki mitä matkan varrella tapahtuu, toimii kyllä keskenään olennaisena osana tarinan kulkua.

En kuitenkaan pitänyt tätä niin huikeana elokuvana, että pitäisin sitä ehdottomasti elokuvateatterikäynnin arvoisena. Hauska se oli, katsottava, mutta itse kävinkin sen tiiraamassa Niagarassa viidellä eurolla. Sen verran tästä kyllä voi maksaa, tai sitten odottaa sen julkaisua Blu-raylle.

Makuja maailmalta Pispalassa

Kaupungissa on tapahtunut jotakin valtaisan jännää ja erilaista. Kesäkuussa Pispalan Pispankadulle, liki jo Tahmelan puolella avattiin Café Pispala, ravintola, joka on enemmänkin kahvila, mutta joka tarjoaa huippuhyvää ruokaa. Olen seurannut tilanteen kehittymistä kaikessa rauhassa, lukenut useita suitsuttavia lehti- ja blogikirjoituksia tästä kahvilasta. Lopulta innostuin Kohokohtien artikkelista niin paljon, että kun pispalalainen kaverini ehdotti Lost in Musicin alla syömistä täällä, en harkinnut asiaa kahta kertaa.

Kahvila-ravintolan takana on Vesa Leppälä, joka on aiemmin kiertänyt ympäri maailmaa liki 30 vuotta keittiömestarina. Tampereelle asetuttuaan oma pieni ravintola oli suunnitelmissa, ja paikkakin löytyi idyllisiltä Pispalan rinteiltä. Käyntimme ajankohtana syksy oli tietysti jo pitkällä, ja iltahämäräkin laskeutunut, joten aivan täydellistä kokonaiskuvaa ympäristöstä en ehtinyt saada, mutta Optimismia ja energiaa -blogin jutuissa on myös upeita kesäisiä kuvia kahvilan pihamaalta. Ja kuten taas näistä omista sisäkuvistani näkee, ravintola on kodikkaan viihtyisä, ja tunnelma erityisen lämmin.

Päiväaikaan tarjolla on lounasta, viikonloppuisin loputtomasti kehuja saanut brunssi, ja iltapäivästä eteenpäin vaihtuva illallinen. Upean sijantinsa, ja aivan todella sympaattisen entisen kivijalkakaupan paikalla toimivan tilansa lisäksi ravintolan erikoisin puoli liittyykin alati vaihtuvaan lounas- ja illallismenuun. Mitä nyt olen seurannut Facebook -sivuilta, ruokalista näkyy vaihtuvan viikoittain, ja erilaisia makuja loihditaan ympäri maailmaa. Ajatus on kiehtova, joskin tilanteella on myöskin harmillinen kääntöpuoli. Café Pispala on avoinna vain keskiviikosta sunnuntaihin, ja jos syöt toisena viikkona jotain todella herkullista, voi olla, että sitä ei enää seuraavalla viikolla, saati seuraavalla käyntikerralla ole mahdollista saada. Huom! Päivällistä ei ole tarjolla sunnuntaisin.

Käyntimme ajankohtana teemana oli ruokaa, johon ideoita oli haettu Karibianmeren rannoilta. Me tilasimme kaikki eri annoksen listalta, ja yksitellen jokainen kehui omaa ruokaansa maukkaaksi. Pöytäämme tuotiin niin kanakeittoa riisillä, miedosti tulista kasvis-orzopastaa kuin haudutettua possua "Colorado". Jälkimmäisen annoksen otin itse, ja se oli aivan järisyttävän hyvää, yksi parhaista ravintolassa syömistäni annoksista pitkiin aikoihin. Ja kun viikkoon mahtui jo kaksi ruokapettymystä, Café Europan creppi ja myös lounas Kauppahallin 4 Vuodenajassa, oli mahtava syödä ulkona onnistunut ja maukas ravintola-annos. Tänne täytyy kyllä palata maistelemaan toistekin illallislistan tarjontaa. Myös osittain sijaintinsa vuoksi täällä ei aiemmin ole tullut käytyä, mutta nyt kun lokaatio selvisi, on tänne melko helppo suunnata myös kaupungin bussilinjoilla 15 ja 25.

Keikkaputkessa osa 3

Huh huh, kolmen päivän keikkaputki tuntuu vaativan veronsa, melkoisesti väsyttää vieläkin. Tälläisen rupeaman jälkeen on ihan mukava kuunnella hetki hiljaisuutta. En ole kuunnellut mitään musiikkia koko päivänä, jos tv-ohjelmissa soineita biisejä ei lasketa. Mutta ei ole tarpeen valittaa, sillä niin monta mahtavaa keikkaa tuli koettua. Jälleen kerran Lost in Music osoitti paikkansa Tampereen yhtenä kovimmista tapahtumista.

Lauantaina aloiteltiin kaverin kanssa iltaa kotosalla leffan parissa, tuli katsottua Netflixistä Terry Gilliamin klassikko Paroni von Münchausenin seikkailut, joka yksi muiden ohella on niitä elokuvia, jotka tälläisen Monty Python -fanin olisi pitänyt nähdä jo aikaa sitten. Kyseessä oli selvästi myös restauroitu Blu-ray -versio, sillä sen verran priimaa jälkeä se oli. Olinkin hämmästynyt, että miten niin hyvälaatuisen näköinen elokuva voi olla vuodelta 1989. Jokatapauksessa nautin elokuvasta, hauska ehkäpä jopa koko perheelle sopiva seikkailutyyppinen pätkä, muutamia aika tripahtavia yksityiskohtia (mm. Robin Williams Kuun kuninkaana) lukuunottamatta. Ei tälläisiä enää tehdä :)

Elokuvaillan jälkeen suunnattiin Telakalle katsomaan ensimmäiseksi esiintynyttä Ochre Roomia. Vaikka olen monet kerrat meinannut mennä bändin keikalle, tämä oli kuitenkin mun ensimmäinen kokemukseni bändistä livenä, ja pidin kyllä näkemästäni ja kuulemastani aika paljon. Näin kun viime vuosina olen muutenkin alkanut lämpenemään tuolle folkmeiningille, osaan myös hieman verrata saundia suuren maailman vastaaviin, ja parhaat biisit jopa vetivät vertoja niille.













Muuten illan musiikillinen tarjonta oli melko hajanaista, ja seuraavaksi vuorossa olikin Pooman hiottu esitys, joka kokonaisuutena nousee aivan kärkisijoille kaikkien aiemmin Telakalla näkemieni keikkojen osalta. Kerrankin tunnelmaa luomaan oli nähty hieman vaivaa, ja bändillä olikin omia valoja käytössä. Lisäksi kun ravintolan valot sammutettiin, ja yleisö istui haltioissaan pimeydessä, mekin liki lavan edessä, tummat elektroniset sävyt pääsivät oikeuksiinsa. Pooman keikka menee tämän ansiosta ehdottomasti näiden festareiden TOP 3:n. On lähes sääli, että näinkin kivan ja suositun keikkapaikan potentiaalia ei hyödynnetä tarpeeksi panostamalla lavaan enempää. Normaalivalaistuksessa valtaosa keikoista on kuitenkin enemmän tylsää katsottavaa.

Illan päätti suuresti odottamani I Was A Teenage Satan Worshipper, jonka kohtaloksi koitui ikävä kyllä juuri tuo tila, ja tavanomaisuus. Upean Pooman esityksen jälkeen tavallinen ei vain riittänyt, vaikka bändillä kyllä energiaa oli. Keikalla kuultiin ensi vuonna ilmestyvältä seuraavalta levyltä pari biisiä, muutoin setti koostui pääasiassa kahden edellisen levyn kappaleista, eikä yhdestäkään omasta ylivoimaisesta suosikistani. Hieman sääli, mutta ei tuo keikka silti huono ollut, olisin vain toivonut kuulevani vähän enemmän omia toivekappaleitani.

Mitä festareiden jälkeiseen väsymykseen tulee, ehtii tässä onneksi palautua muutaman kuukauden ennen kaupungin seuraavaa merkkitapahtumaa, Valoa Festivalia :)